Tuntuuko siltä että elämä on pettymys

Mulla oli tuollainen kausi jossain 42-44 ikävuoden paikkeilla, Keski-iän kriisi kai. Nyt ikää 52 ja elämä ei todellakaan ole pettymys. Tyytyväisemi kuin koskaan tähän asti. Ja siis ulkoisesti mikään ei ole muuttunut, mutta en enää kaipaa niin paljoa ulkomaailmasta. Esim. en kaipaa parisuhdetta, kavereita, tietynlaista asuinpaikkaa, tiettyä painoa tai ulkonäköä yms asioita joita nuorempana tavoittelin kovasti. Olen vaan, ja tyytyväisenä kuin pieni eläin.

Vierailija kirjoitti:

Elämä on lahja.

Kirous se joillekkin on.

Itse täytän tänä vuonna 36 ja jaan ap:n tekstin 100%.

Opiskelin aivan vääriä aloja. Siis aloja, joissa olen kyllä hyvä, mutta työtilanne heikko. Parikymppisenä sitä ajatteli, että maailma on avoin ja kyllä se oma paikka löytyy. Olin pitkään yksinyrittäjänä. Välillä tienasin hyvin, varsinkin vuosina 2015-18 olin hukkua töihin ja rahaan. Sain ostettua oman asunnonkin. Välillä taas elin kädestä suuhun ja lopulta uuvuin. Tästä uupumisesta ja yritystoiminnan lopettamisesta on kohta 6 vuotta ja en edelleenkään en koe olevani ok. Jäi kyynisyys elämää kohtaan. Edes se, että on oma asunto, ei tuota enää iloa. 

Yrityksen lopettamisen jälkeen olen ollut pätkätöissä, mutta olen nyt ollut yli vuoden työttömänä ja tipun kohta Kelan rahoille. Työnhaku myös on niin perCstä, että välillä miettii koko elämässä luovuttamista. En pääse edes puhelinmyyjäksi tai osa-aikaiseksi siivoojaksi!!!!! Tulee viestejä, että "Hakemaasi työpaikkaan tuli yli 1000 loistavaa hakemusta. Valintamme ei kohdistunut sinuun, sori siitä!"

Kadehdin niitä, joilla on työtä. Varsinkin niitä, jotka jaksavat tehdä kokoaikatyötä ja harrastaa ja hoitaa lapsetkin siinä sivussa. Kadehdin niitä, jotka ovat eläkkeellä vaikka mielenterveyssyistä. Taloudellinen tilanne on turvattu ja on vapaa elämään oman näköistä elämää. Itse en varmasti ole työkykyinen lainkaan, mieli on niin mustana ja joka päivä vaan vtuttaa. Vtuttaa kun yhteiskunta ei välitä muista kuin hyväosaisista.