Olen yksinäinen (omasta päätöksestäni) ja menen välillä ulos syömään/kahville nähdäkseni vain ihmisiä. Teettekö samaa?

Vierailija kirjoitti:

Mulla päinvastoin. Tulee vaan paha mieli nähdä ihmisiä kavereiden ja ystävien kanssa. Muilla on seuraa ja itsellä ei ole ketään kenen kanssa sosialisoida. Se vain Alleviivaa sitä kontrastia että itseltä puuttuu mikä muille on niin itsestäänselvyys. 

 

Eikä todellakaan kukaan ikinä puhu minulle, enkä näe että jossain kahvilassa tai ravintolassa olisi mitään mahdollisuuksia itse puhua muille, ei siellä ole mitään luontevia tilaisuuksia mennä jonkun tuntemattoman pöytään puhumaan, hullunahan ne pitäisi - ja useimmathan siellä on omassa seurassa, johon tuppautuminen olisi vielä kiusallisenpaa. 

 

Yksin yksin on paljon helpompaa kuin yksin muiden keskellä. 

Tiedän mitä tarkoitat, mutta kyllä silti haluan käydä ihmisten ilmoilla, etten ihan mökkihöperöidy. Mulla myös paniikkihäiriö niin on vähän pakko mennä ulos tai muutun helposti niin araksi, etten uskalla edes kaupassa käydä.

Vierailija kirjoitti:

Aika monelle työ palvelee samassa tarkoituksessa, jotta pitäisikö se ottaa palkassa huomioon että saa ilmaisia etuja, kuormittaa muita ja vähentää tehokkuutta. Mahtaako rekrytojat peräti valikoida sillä perusteella, semmoinen käsitys että helpommin palkataan jos on perheellinen. 

Perheellisiä on suosittu, koska perheen perustaminen on nähty sitoutumisena, joka heijastuisi myös työntekoon. Perheen myös kuviteltiin suojelevan erilaisilta ongelmilta; alkoholismilta, mielenterveysongelmilta ym. elämänhallinnan ongelmilta. Kaikki oletukset todistettu vääriksi.

Nykyään ajatellaan, että on hyvin vaikea olla itseensä käpertynyt, omaa napaansa tuijottava lumihiutale, jos on lapsia. Mikä on varmasti totta yleistyksenä, mutten ole nähnyt tutkimuksia miten perheellisyys nykyään vaikuttaa työelämään. Luulen, että edelleenkään ei mitenkään.

Sosiaalisuuteen työpaikalla on aina kannustettu ja panostettu, hyvä työilmapiiri ja yhteishenki lisäävät tuottavuutta.

Vierailija kirjoitti:

Etkä ole. Yksinäisyys ei ole koskaan oma päätös, vapaaehtoinen yksin oleminen taas on.

Paljon voi itse asiaan vaikuttaa. Nykyään on vain vallalla ajatus, ettei itselleen tarvitse tehdä mitään, ei muuttua mitenkään, vaan kaikkien ympärillä on sopeuduttava ja autettava "olosuhteiden uhria."

Minulla riittää kun jumppatunneilla parikolme kertaa viikossa. Siellä käy jo tutuksi tulleita ihmisiä, niin monesti vaihdetaan pari sanaa. Kirjastossakin käyn ja tutun henkilökunnan kanssa jutustelen. 

On parempi lähteä kotoa säännöllisesti harrastuksiin, niin lähtemisen kynnys pysyy matalalla. Jos olisin vain kotona, tulisin pian mökkihöperöksi. Alkaisin keksiä syitä itselleni miksi ei ole tarvetta ovesta lähteä. Parempi kun lähtee vaan rutiinilla.

Teen ihan samaa. Viihdyn yksin, mutta tarvitsen myös sosiaalisia kontakteja. On minulla ihan ystäviäkin joita näen silloin tällöin. Mutta olen koronasta asti tehnyt etätöitä ja kyllä kerran viikossa pitää päästä ns. ihmisten ilmoille. Menen jonnekin lounaalle, istun ehkä kahvilassa, käyn oluella sellaisessa pubissa, jossa iltapäivällä voi turista jonkun kanssa. Meitä on paljon.

Ystäviä ja tuttavia on, mutta jokaisella on omat kiireensä. Laatuaikaa vietetään joskus, kun aikataulut sallivat. Mielestäni aikuisen ihmisen tulee pystyä toimimaan itsenäisesti, joten liikun paljon itsekseni. Jos haluan mennä jonnekin, niin menen. En tarvitse taluttajaa ihan joka paikaan. Konserttiliput maksavat eikä kaveri aina halua samaan konserttiin. Siispä menen ihan itse. :) Tää on vapaa maa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla riittää kun jumppatunneilla parikolme kertaa viikossa. Siellä käy jo tutuksi tulleita ihmisiä, niin monesti vaihdetaan pari sanaa. Kirjastossakin käyn ja tutun henkilökunnan kanssa jutustelen. 

On parempi lähteä kotoa säännöllisesti harrastuksiin, niin lähtemisen kynnys pysyy matalalla. Jos olisin vain kotona, tulisin pian mökkihöperöksi. Alkaisin keksiä syitä itselleni miksi ei ole tarvetta ovesta lähteä. Parempi kun lähtee vaan rutiinilla.

Minussa on selvästi jotain pahasti vialla, koska minulle ei ihmiset ala tuolleen jutella vaikka miten olen itse ystävällisen puhelias. Olen käynyt aikoinaan esim salilla ja jumpissa vuosia, enkä oikein saanut edes moikkausta takaisin muilta vakiokävijöiltä. Mulkaisivat vaan oudoksuen että miksi sinä minua tervehdit, tuntematon. Ja jos yritän jotain jutustella vaikka asiakaspalvelijoiden kanssa, kyllä se jää yksipuoliseksi, selvästi vastaavat vain kohteliaisuuttaan. 

Tästä tulee sitten tietysti trauman kierre ja se vahvistaa Oikeutettua pelkoa siitä että ihmiset eivät halua tutustua, ja siihen ei auta mikään terapia koska kyse ei ole irrationaalisesta turhasta pelosta, vaan kerta toisensa jälkeen vahvistetusta faktasta. Ts turhaan pelokas luulee että ihmiset eivät halua jutella, mutta kun hän yrittää, pelko osoittautuu vääräksi. Mutta kun minä yritän, se pelko osoittautuu aina oikeaksi. Mikään määrä terapiaa tai altistusta ei siis auta, koska tosielämä todistaa ettei se "sen kun vaan rohkeasti itse juttelet" toimi. Ja kun on vuosikymmeniä sitkeästi yrittänyt onnistumatta, lie tuota olisi jo tyhmä jos enää yrittäisi, mihinkäs se yhtäkkiä muuttuisi. 

N46