Lue keskustelun säännöt.
TE jotka olette kokeneet oikeasti rankan lapsuuden?
21.02.2026 |
Miten pääsitte yli? Vai pääsittekö...
Mitkä on välinne vanhempiinne tällä hetkellä?
Kommentit (55)
Vierailija kirjoitti:
Nyttemmin on helpottanut kun ovat kuolleet ja jättivät asiallisen määrän rahaa.
Samoin mutta mieluummin olisin ottanut rahan sijaan normaalin lapsuuden ja nuoruuden 45- vuotiaaksi, tervetuloa vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä lasketaan oikeasti rankaksi lapsuudeksi? Riittääkö toisilleen väkivaltaiset, mt-ongelmaiset alkkisvahnemmat?
Jos lasketaan niin ihan hyvin menee. Olen vakityössä ja hyvässä tasapainoisessa parisuhteessa. Aika paljon on saanut harrastaa itsereflektiota matkan varrella. Välit vanhempiin on ihan ok, mutta turha niiltä on odottaa mitään järkevää keskustelua tai anteeksipyyntöä menneisyyteen liittyen.
Nyt ajatellen en koe että olisin ikinä ollut tietoisesti missään tienhaarassa jossa päätän, lähdenkö toipumisen vai kurjistumisen tielle. Olin pärjääjä jo lapsena ja jatkoin sillä tiellä. Matkan varrella opin yhä paremmin sanoittamaan ja ymmärtämään kokemaani. Yksi tärkeä taustatekijä pärjäämiselleni lienee se että asiat lapsuuskodissa alkoivat mennä kunnolla pieleen vasta ollessani n. 7-vuotias. Isän alkoholiongelma oli läsnä vauvaiästäni asti mutta äiti suojeli mua erittäin tehokkaasti kunnes sairastui ja kuoli.
Nykyään isään on välit poikki.
Parisuhteen löytäminen oli hankalaa ja voin kuvitella ettei nykyinenkään varmaan kaikille juoruämmille kelpaa.
Toki myös itsearvostuksen kanssa on pitänyt tehdä töitä. Edelleen vaadin itseltäni aika paljon, toisaalta luulen että olen onnellisin näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyttemmin on helpottanut kun ovat kuolleet ja jättivät asiallisen määrän rahaa.
Samoin mutta mieluummin olisin ottanut rahan sijaan normaalin lapsuuden ja nuoruuden 45- vuotiaaksi, tervetuloa vanhemmat.
* terveet vanhemmat
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välit ovat nyt ihan ok, koska aikuisena olen tajunnut, että hekin ovat vain ihmisiä, jotka yrittivät sillä hetkellä parhaansa niillä lähtökohdilla, jotka heillä oli. Vanhemmillani oli itsellään vaikeat lapsuudet ja se sitten heijastui omaan lapsuuteeni Mutta ei he pahoja ihmisiä ole, rikkinäisiä vain.
Onpahan logiikka. Logiikka joka hyssyttelisi ja ymmärtäisi kaiken pas kan, oksettavaa.
Minusta on ok ymmärtää, mistä lähtökohdista joku tulee, ja silti päättää, että "moi moi vain". Vaikka teot olisivat inhimillisiä tai ymmärrettävissä, ei se tarkoita sitä, etteikö niistä olisi jotain haittaa tai ne olisivat olleet okei. Jos on mokannut pahasti, ja joku ymmärtää/antaa anteeksi, silloin täytyy olla kiitollinen, koska anteeksianto ei ole itsestäänselvyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä lasketaan oikeasti rankaksi lapsuudeksi? Riittääkö toisilleen väkivaltaiset, mt-ongelmaiset alkkisvahnemmat?
Jos lasketaan niin ihan hyvin menee. Olen vakityössä ja hyvässä tasapainoisessa parisuhteessa. Aika paljon on saanut harrastaa itsereflektiota matkan varrella. Välit vanhempiin on ihan ok, mutta turha niiltä on odottaa mitään järkevää keskustelua tai anteeksipyyntöä menneisyyteen liittyen.
Huono lapsuus, perheväkivaltaa henkistä ja fyysistä, alkoholismia, mt-sairauksia. Jossain määrin narsismia ja kontrollointia molemmilta vanhemmilta mutta kummaltakin eri tavoin.
Jouduin yli puolet elämästäni olemaan kiinni vanhemmissani, vastuussa heistä ainoana lapsena, koska eivät itse siihen kyenneet enkä minäkään siinä määrin mitä olisin halunnut.
Kaikki tuo käy oman luonnon, mielen ja terveyden päälle yhä edelleen elämäni loppuun asti.
Vaikka vakiparisuhteessa ja työelämässä olenkin ollut yli puolet tähä astisesta elämästäni.
Olen yrittänyt kääntää lapsuudenperheen alkoholismin ja väkivallan kokemukset voimavaraksi. Olen käynyt terapiassa. Isä kuollut. Iäkästä, persoonallisuushäiriöistä äitiäni näen 1 - 2 kertaa vuodessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi ollut helpompaa jos olisi paskempi luonne että olisi hylännyt vanhempansa täysin ja paennut tuhansien kilometrien päähän heti kuin mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rehellisesti sanottuna en usko, että sellainen on kokenut oikeasti rankkaa lapsuutta, joka sanoo, että kasvoin aikuiseksi tai käänsin vaan vaikeat kokemuksen voimavaraksi. Tai sitten ei sisäistä tai kerro suojaavia tekijöitä. Kyllä siihen tarvitaan ulkopuolista apua tai vahvoja suojaavia tekijöitä, jos rankasta lapsuudesta pääsee yli vaan "päättämällä". Harva ihminen edes tunnistaa näitä. Siksi kokemusten listaaminen yksinään on aika turhaa.
Ja joo, huonosti selvisin aikanaan ja meni mielenterveys. Vaati vuosien traumaterapian plus muita läheisiä ihmisuhteita ennen kuin pääsin jaloilleni. Lisäksi minulla oli fyysinen "vamma" joka on vaikuttanut valtavasti. Nykyään voin hämmästyttävän hyvin lähtökohtiin nähden ja elän ns. normaalia elämää. Parasta on se, että sukupolvilta jatkunut kierre näyttää katkenneen minun lasten kohdalle, mutta töitä se on vaatinut ja hiivatisti. Toinen on kuollut, toisen kanssa on hyvät välit, joka on suoranainen ihme. Jälkensä se aina jättää.
Itse en ole pystynyt juurikaan elämästäni puhumaan kuin puolisolle ja ammattilaisille.
Se siinä se pahin taitaa nykypäivänä olla.
Elän kaksoiselämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaksoin vanhempieni kuolemiin, kuolivat 7 vuoden välein, asti mutta sitten katkesi selkäranka mikä kostautui työelämässä, jouduin vaihtamaan alaa ja kokoaikatyöstä osa-aikatyöhön.
Puolisoa lukuunottamatta elän yksin, mitä joutuu myös miettiä 247365.
Vierailija kirjoitti:
Välit ovat nyt ihan ok, koska aikuisena olen tajunnut, että hekin ovat vain ihmisiä, jotka yrittivät sillä hetkellä parhaansa niillä lähtökohdilla, jotka heillä oli. Vanhemmillani oli itsellään vaikeat lapsuudet ja se sitten heijastui omaan lapsuuteeni Mutta ei he pahoja ihmisiä ole, rikkinäisiä vain.
Sama homma. Ymmärtäminen on helpottanut paljon enemmän omaa oloa kuin viha ja katkeruus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sillä on turha ratsastela. Asenteesta kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Nyt ajatellen en koe että olisin ikinä ollut tietoisesti missään tienhaarassa jossa päätän, lähdenkö toipumisen vai kurjistumisen tielle. Olin pärjääjä jo lapsena ja jatkoin sillä tiellä. Matkan varrella opin yhä paremmin sanoittamaan ja ymmärtämään kokemaani. Yksi tärkeä taustatekijä pärjäämiselleni lienee se että asiat lapsuuskodissa alkoivat mennä kunnolla pieleen vasta ollessani n. 7-vuotias. Isän alkoholiongelma oli läsnä vauvaiästäni asti mutta äiti suojeli mua erittäin tehokkaasti kunnes sairastui ja kuoli.
Nykyään isään on välit poikki.
Parisuhteen löytäminen oli hankalaa ja voin kuvitella ettei nykyinenkään varmaan kaikille juoruämmille kelpaa.
Toki myös itsearvostuksen kanssa on pitänyt tehdä töitä. Edelleen vaadin itseltäni aika paljon, toisaalta luulen että olen onnellisin näin.
Selviytymiseen vaikuttaa varmasti myös paljon kuinka riippuvaisia vanhemmat ovat olleet lapsestaan ja onko heillä ollut muuta elämää kuin perhe-elämä.
Mä olin tyyliin vanhemmilleni kaikki kaikessa, riippuvuussuhde oli raskas.
Vierailija kirjoitti:
Nyt ajatellen en koe että olisin ikinä ollut tietoisesti missään tienhaarassa jossa päätän, lähdenkö toipumisen vai kurjistumisen tielle. Olin pärjääjä jo lapsena ja jatkoin sillä tiellä. Matkan varrella opin yhä paremmin sanoittamaan ja ymmärtämään kokemaani. Yksi tärkeä taustatekijä pärjäämiselleni lienee se että asiat lapsuuskodissa alkoivat mennä kunnolla pieleen vasta ollessani n. 7-vuotias. Isän alkoholiongelma oli läsnä vauvaiästäni asti mutta äiti suojeli mua erittäin tehokkaasti kunnes sairastui ja kuoli.
Nykyään isään on välit poikki.
Parisuhteen löytäminen oli hankalaa ja voin kuvitella ettei nykyinenkään varmaan kaikille juoruämmille kelpaa.
Toki myös itsearvostuksen kanssa on pitänyt tehdä töitä. Edelleen vaadin itseltäni aika paljon, toisaalta luulen että olen onnellisin näin.
Elitkö isäsi kanssa vai sijaisperheessä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt ajatellen en koe että olisin ikinä ollut tietoisesti missään tienhaarassa jossa päätän, lähdenkö toipumisen vai kurjistumisen tielle. Olin pärjääjä jo lapsena ja jatkoin sillä tiellä. Matkan varrella opin yhä paremmin sanoittamaan ja ymmärtämään kokemaani. Yksi tärkeä taustatekijä pärjäämiselleni lienee se että asiat lapsuuskodissa alkoivat mennä kunnolla pieleen vasta ollessani n. 7-vuotias. Isän alkoholiongelma oli läsnä vauvaiästäni asti mutta äiti suojeli mua erittäin tehokkaasti kunnes sairastui ja kuoli.
Nykyään isään on välit poikki.
Parisuhteen löytäminen oli hankalaa ja voin kuvitella ettei nykyinenkään varmaan kaikille juoruämmille kelpaa.
Toki myös itsearvostuksen kanssa on pitänyt tehdä töitä. Edelleen vaadin itseltäni aika paljon, toisaalta luulen että olen onnellisin näin.
Selviytymiseen vaikutta
Ei tarvitse vastata, jos et halua. Sinulla ei ilmeisesti ollut kaltoinkohtelua tai laiminlyöntiä varsinaisesti vaan kyse oli jostain mielenterveyden ongelmasta, jos kuitenkin olit vanhemmille kaikki kaikessa? Puhtaasti ymmärtämättömyyttäni kysyn.
Vierailija kirjoitti:
Sillä on turha ratsastela. Asenteesta kiinni.
Niin mites muutat asenteen kun on mikä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välit ovat nyt ihan ok, koska aikuisena olen tajunnut, että hekin ovat vain ihmisiä, jotka yrittivät sillä hetkellä parhaansa niillä lähtökohdilla, jotka heillä oli. Vanhemmillani oli itsellään vaikeat lapsuudet ja se sitten heijastui omaan lapsuuteeni Mutta ei he pahoja ihmisiä ole, rikkinäisiä vain.
Sama homma. Ymmärtäminen on helpottanut paljon enemmän omaa oloa kuin viha ja katkeruus.
Sun kohdalla vanhemmat eivät ole tainneet imeä kaikkia mehuja sinusta elämänsä loppuun asti, toisin kuin mulla keski-ikään asti.
Juu, mutta joka päivä historiani kanssa joudun elämään. Joka päivä muita kohdatessa joutuu miettimään millainen olisin jos olisi saanut turvallisemman ja normaalimman perheen.