Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko 59-vuotiaan todellakin mentävä vanhusten ryhmäkotiin?
02.05.2007 |
Äitini sai aivoinfarktin ja hän on 59-vuotias. Nyt kovaa vauhtia kuntoutumassa, mutta näyttää pahasti siltä, että ei pärjää yksin kotona enää. Tähän asti viettänyt vilkasta elämää ja harrastanut ja matkustellut paljon. Äiti pystyy istumaan pyörätuolissa, oikea käsi ja jalka halvaantuneet ja puhekyky menetetty, järki pelaa kuin ennenkin. Äiti on kovasti masentunut , itkeskelee, huokailee ja pyörittelee päätään. Jumppari, puheterapeutti, toimintaterapeutti yms. ovat yrittäneet kuntouttaa takaisin elämään. Kunnalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vanhusten ryhmäkoti, jossa 85-100 vuotiaita vanhuksia muuta asukkaat. Jos asuisin yksin ottaisin äidin meille, mutta mieheni ja lapseni eivät tahdo. Kun kerroin äidille asiasta hän parahti voimakkaaseen äänettömään itkuun, ja kysyin haluaako hän muuttaa ryhmäkotiin, hän pyöritti päätään. Hänet on kuntoutusosastolla pakotettu olemaan teippivaipoissa, vaikka hänellä ei ole inkontinenssia ja pystyisi tekemään tarpeensa wc:hen jos joku sinne veisi. Kun hän oli repinyt läpimärät vaipat pois, hänelle syötettiin rauhoittavia mielialalääkkeitä. Nyt hän lääkityksen alaisena vain hymyilee typerästi, eikä ole enää oma itsensä. Täytyy vain toivoa, että jokin ihme tapahtuisi, joko parantuminen tai pois nukkuminen, ei tuollaista elämää enää 59- vuotiaalle.
Kommentit (32)
Monessa keskieuroopan maassakin on itsestään selvää, että lapset huolehtivat vanhemmistaan omassa kotona, eli ottavat vanhempansa kotiinsa asumaan ja elämään kun he eivät enää yksin pärjää, ja se on normaalia lähimmäisen rakkautta, ei uhrautumista. Suomalaiset ovat niin itsekkäitä, että haluavat elää niin, että ei ole sitoumuksia mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Monessa keskieuroopan maassakin on itsestään selvää, että lapset huolehtivat vanhemmistaan omassa kotona, eli ottavat vanhempansa kotiinsa asumaan ja elämään kun he eivät enää yksin pärjää, ja se on normaalia lähimmäisen rakkautta, ei uhrautumista. Suomalaiset ovat niin itsekkäitä, että haluavat elää niin, että ei ole sitoumuksia mihinkään.
Eli, jos et voi ottaa äitiäsi teille asumaan, kuten ymmärsin, (kyllä työssäkäynti ja opiskelu on niin raskasta ettei varmaan kannatakaan, todellakin Suomessa naisen on myös ansauttava elantonsa ja sitä varten yhteiskunta pitää yllä laitoksia eli todellakin maassa maan tavalla, muutoin te kaikki todennäköisesti olette lopussa)pistätte sairaalaan sossuhoitajan koville. Eli kotihoidon turvin pärjää kyllä usein liikuntavammainen kotonaan pitkälle. Kotikäyntejä voi olla vaikka 4/vrk(lisäksi voit iltaisin vaikka itsekin piipahtaa paikalla) ja lisäksi yöpartio. Toki resurssit ovat niukat, mutta se saa kuka osaa sitä vaatia lujasti ja ei anna periksi heti ensimmäiseen kielteiseen päätökseen jälkeen. Niin tämä yhteiskunta toimii. On osattava vaatia. Tai sitten tosiaan vaaditte palvelutalo paikkaa, joka kuulostaa paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin hoitokoti. Palvelutalossa usein 24/vrk hoitajat ja yksityisyys kuitenkin säilyy. Apua saa silloin kuin tarvitsee. Siellä käy myös fysioterapeutit jne. Palvelutaloihin on usein pitkät jonot, mutta vaaditte vaan, ettekä anna periksi, ole " hankala omainen" ! Se vanhusten hoivakoti valitettavasti ei ole järkevä ratkaisu, silloin peli kyllä on äitisi kohdalla menetetty. Voimia sulle taistoon!
Todennäköisesti kunta suosittelee sitä, koska katsoo sen tulevan itselleen edullisimmaksi. Vaadi kuitenkin tiukasti tietoja muista mahdollisuuksista, esim. täällä jo mainittu oma koti ja kotihoidon palvelut tai palvelutalo toisella paikkakunnalla. Kotikunta voi siis kyllä maksaa äitisi asumisen toisen paikkakunnan palvelutalossa niin, että äitisi kotikunta säilyy edelleen samana. Minullakin on vammainen sisar, joka asuu palvelutalossa toisella paikkakunnalla kuin mitä hänen kotikuntansa on.
Kysele vielä viranomaisilta hoitopaikoista. Palvelutaloissa ei aina hlökuntaa ole niin paljon, että siellä pärjäisi, siksi hoitokoti saattaa olla paras (tai ainoa) vaihtoehto fyysisen pärjäämisen kannalta. Hoitokodissa saattaa olla muitakin nuoria asukkaita ja ainakin siellä on nuoria työntekijöitä. Itkuisuus ei välttämättä merkitse sitä, että äitisi ei hyväksy hoitokotia, tilanne on muutenkin hänelle vaikea. Kotonasi et voi häntä hoitaa, se on ihan selvä, mutta hoitokodissa tms tietysti voit häntä käysä katsomassa ja hoitamassa niin paljon kuin ehdit ja jaksat. Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini ja hänen miehensä asuvat eri paikkakunnilla. Miehellä on oma hoitaja arkisin 8tuntia päivässä ja sen lisäksi kotipalvelu käy iltaisin. Äitini hoitaa miestä viikonloppuisin sekä omat vapaansa. Jos äitini tai miehen oma hoitaja estyy hoitamasta miestä, miehen luona käy kolmesti päivän aikana kotipalvelu. Mies on neliraajahalvaantunut.
Ehkä jotain tämän suuntaista kannattaisi koittaa saada järjestettyä äidillesikin.
Oma äitini on just saman ikäinen, 59v., aktiivinen, älykäs ja harrastava ihminen. En kertakaikkiaan pystyisi häntä laitokseen laittamaan, en voisi IKINÄ antaisi anteeksi itselleni.
Äitini naapuri muuten oli vähän samassa tilanteessa aikoinaan oman äitinsä kanssa, ja siinä kunnassa (etelä-Suomessa, 80 km Helsingistä...) oli aivan järkyttävän surkea vanhusten/sairaidenhuolto. Naapuri vuokrasi yksiön läheltä omaa kotiaan ja siellä kävi kotipalvelu ja hän kävi siellä itse joka päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin eikö sillä rahalla hänelle voi palkata henkilökohtaista avustajaa vaikka 4-5 tuntia/sinun poissaolo, jos hän muuttaa teille? Niin että äitisi pääsee vessaan, ulos, syömään, juomaan? Ja sisaresi osallistuisi myös palkkauskulupuoleen vaikka edes 100 eurolla, jos sinä kerta maksat ruuat ja asumisen. Minusta se on lapsen velvollisuus vanhempaansa kohtaan.
En tunne näitä tukisysteemejä kovin hyvin, mutta joissain kunnissa kunta maksaa avustajan. Ja jos itse palkkaa, niin eikö siihen voi käyttää äitisi nettoeläkettä (ja työllistämistukea) niin saa maksettua kunnolliselle kunnollisempaa palkkaa?
Miehesi asennetta en ymmärrä. Meillä on miehen kanssa puhuttu, että jos jomman kumman vanhempi apua tarvitsee, niin velat maksetaan auttamalla. On itsekkin aikoinaan vanhemmilta apua saatu!
Siellä on tarvittava määrä hoitajia paikalla. Surullista, mutta totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on 10 vuoden kokemus äidin sairastamisesta ja kyllä tämä on tosi raskasta ilman että huolehtisin äidistä 24/7. Joten ei aina ole vaihtoehtoja. Oma äiti sai myös aivoverenvuodon, mutta ' onneksi' hänellä havaantui vasen puoli ja niinpä puhekyky säilyi. Vuosi meni kuntoutuksissa ensin sairaalassa ja sitten vanhusten hoitokodissa, mutta sen jälkeen hän kykeni muuttamaan palvelukotiin, jossa sai apua tarvitessa päivällä ja kunnan yöpartio kävi kerran yöaikaan.
Äidillesi olisi mahdollisimman tehokas kuntoutus nyt kaikkein tärkeintä ja siihen ei välttämättä ole mahdollisuuksia kotihoidossa. Älkää vielä tehkö ratkaisuja äitisi oman kodin suhteen, tilanne voi vuoden kuluttua olla ihan toinen. Kaveri äiti on yli 80 v ja kuntoutui samasta tilanteesta kotona asuvaksi. Kotisairaanhoito toki käy päivittäin parikin kertaa. Asetatte sen tavoitteeksi, joten vaadit ehdottomasti kuntoutusta. Kunta voi sen ostaa mistä parhaimmaksi katsoo, mutta myös kunnalle olisi edullisinta kuntouttaa noinkin nuori ihminen kotiin. Äitisi on sen verran nuori, että se yleensä myös järjestyy. Jos tuolla vanhusten ryhmäkodissa on mahdollista saada tehokas kuntoutus kunnan puolesta, eli fysioterapeutti/puheterapeutti yms saadaan käymään siellä, sekin on ihan ok väliaikaisena ratkaisuna. Sillä aluksi äitisi tarvitsee todellakin hoitajaa pieniinkin asioihin. Tuo vaippahomma pitäisi saada tosin pois päiväjärjestyksestä. Jos hän kykenee pidättämään, niin inhimillisyyden nimissä vessaan on autettava, tai muuten äitisi kohta tarvitseekin niitä vaippoja. Vaadit että vessassa on vaan autettava.
Ihminen laitostuu tosi nopeasti, joten pelkästään hoidettavaksi johonkin ryhmäkotiin ei auta päästää. Toimintakyky rapautuu alta aikayksikön. Jumppautat itsekin mitä kykenet, joten kysy jumppareilta ohjeita. Ihmisen joka ei kykene puhumaan on hieman vaikea asua kotona yksin, sillä et voi soittaa puhelimella ja tarkistaa että kaikki hyvin. Eikä siitä rannekkeestakaan ole paljon apua, koska joutuvat lähettämään aina partion perään. Ja jos se tapahtuu päivittäin, ei laitospaikka ole kaukana. Mutta puhe voi palautua kuntoutuksen myötä ja sitten olette paremmalla puolella.
Pidemmällä tähtäimellä nuo 100 vuotiaat ei todellakaan ole sopivat asuinkumppanit, mutta jos otat äitisi kotiin joudut varautumaan siihen että hoidat häntä sitten 30 vuotta kaikki vuorokaudet läpeensä. Sinulla on nyt ihan tarpeeksi työsarkaa, että saat vaadittua kaiken tarpeellisen hoidon äidillesi. Tiukka on oltava, ja joskus hieman käytettävä uhkaustakin. Jos on liian kiltti joutuu siihen säästöputkeen, jossa on ne sairaat/vanhukset, joilla ei ole omaisia huolehtimassa asioista.
Ikävä tuo sisarustesi asenne, olen myös kokenut ihan saman. Välit heihin tulehtui lopulta niin että ei olla enää missään yhteyksissä. He laittoi oman elämänsä edelle, ja oli sitä mieltä että äiti laitetaan laitokseen, koska me joudumme auttamaan häntä viikonloppuisin tuolla palvelutalossa, jossa ei ole henkilökuntaa kuin viikolla. Kunta onneksi mieluummin lisää tukea, kuin maksaa kallista laitospaikkaa.
Oma isäni sai sen 70-vuotiaana ja alkutilanne tuntui ihan mahdottomalta: hän ei halvaantunut kuin lievästi, joten liikuntakyky palautui suht' narmaaliksi, mutta puhe oli alkuvaiheessa aivan käsittämätöntä.
Ainakin meillä todellinen tilanne tuli esille kuitenkin vasta kun noin vuosi oli kulunut, siihen asti isän tila parani pikku hiljaa, vaikka noin " vanhalle" ei järjestetty kunnan puolesta mitään terapioita ja puhe jäi aika vajavaiseksi. Puheterapeutin löysimme todella kovan työn jälkeen yksityisesti. Emme kuitenkaan halunneet isää laitokseen, vaikka sitä kunta esitti ainoana mahdollisuutena. Isä itse oli sitä vastaan ja me omaiset olimme sitä mieltä, että siellä hänen tilansa ei missään tapauksessa tule paranemaan. Lisäksi masennus on infarktin jälkeen todella tavallista, joten siinä tilanteessa tuttu kotiympäristö luo sairastuneelle turvan ja jatkuvuuden tunnetta elämään. Meillä oli niin hyvä tilanne, että äitini pystyi hoitamaan isää.
Jos äitisi aivoinfarktista on kulunut vasta vähän aikaa, niin toivon, että löytäisitte hänelle jonkin mahdollisuuden asua vielä kotonaan. Se vuorotteluvapaa kuulosti minusta hyvältä, tai ehkä kunta pystyisi teitä auttamaan, kun äitisi on vielä noin nuori.
Isäni kuoli noin vuosi sitten ja ruumiinavauksessa paljastui, että aivoinfarkti oli ollut todella laaja-alainen. Hän sai kuitenkin viettää viisi vuotta kotonaan ja alun masennuskauden jälkeen pystyi iloitsemaan monista kyläilyistä, harrastuksista, retkistä jne.
Hyvää jatkoa teille!
Alue: Aihe vapaa
että vuokrasimme isoäidilleni yksiön toisesta kaupungista. Siirsimme siis hänet sinne kirjoille, todellisuudessa hän ei asunut yksiössään koskaan. Kun kirjat oli toisessa kaupungissa, haimme hänelle sieltä palvelutalopaikkaa. Onnistui.
Vierailija: