Lue keskustelun säännöt.
Olenko minä hylännyt vanhempani vai he minut?
27.09.2008 |
Minut kasvatettiin jehovantodistaja-perheessä. Alituisen henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn seurauksena rupesin oireilemaan psyykkisesti, ja 14-vuotiaana minut siirrettiin laitokseen,samalla minut erotettiin seurakunnasta kapinallisen käytöksen takia. Samalla menetin vanhempani. He ovat sitä mieltä, että minä hylkäsin heidät. Minä taas olen sitä mieltä että he hylkäsivät minut.
Kumpi on hylännyt toisensa, minä vai vanhempani?
Entä miten voin tulla toimeen sen asian kanssa, ettei minulla käytännöllisesti katsoen ole enää vanhempia, ei ole ollut enää 14 vuoteen? Silti tuska vaan aina tuntuu, on vaikeaa mennä eteenpäin. Olen pitänyt vanhemmilleni "hautajaiset" mielessäni, ja ajatellut että voisin sillä tavalla työstää suruani, mutta ei sekään ole auttanut.
Kommentit (10)
Ei 14-vuotias voi hylätä vanhempiaan.
Mutta toinen juttu on se, tarvitsetko enää vanhempiasi? Ymmärrän, että asia on jättänyt sinuun pysyvät jäljet. Mutta uskon, että tärkeä osa parantumisprosessia on tiedostaa se, että olet nyt aikuinen ihminen, etkä enää tarvitse vanhempiasi. Olet vapaa tekemään omat päätöksesi ja elämään omaa elämääsi, huolimatta siitä mitä vanhempasi tekivät sinulle, kun olit 14-vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta se johtuu vain heidän uskonnostaan.
Oletko tutustunut uskontojen uhrit ry:n toimintaan? Sieltä voisit saada apua asian käsittelyyn + vertaistukea?
Minun mielestäni vanhempasi ovat hylänneet sinut. Toki asia ei varmastikaan ole kovin yksinkertainen, mustavalkoinen, kun siihen liittyy kaikenlaista.
Uskonlahko, tietynlainen "aivopesu" ym. Tavallaan vanhempasiakin ovat uhreja, uskonlahko vienyt koko elämän..
Nyt en osaa oikeaa osoitetta antaa, mutta eikö ole olemassa vartaistukiryhmää, "uskonlahkosta eronneet"-tyyliin. Joku muu osaa ehkä paremmin auttaa. Ja vertaistuki on yleensä se paras tuki!
Voimia ja jaksamista sinulle vaikeaan tilanteeseen!
ja se tietty helpottaa, etten ole ainoa. Terapiassa en käy, olen kyllä ajatetellut hakeutuvani. Olenko epänormaali, kun vieläkin kaipaan tunnustustusta vanhemmiltani? Olisi mukavaa, jos he olisivat onnellisia puolestani, koska olen pärjännyt hienosti aikuisena, kouluttautunut pitkälle jne.
ap
Heille on siis ollut tärkeämpää yhteisö kuin oma lapsi. Elämänarvot mallillaan, huh huh! Sinun täytyy oppia hyväksymään se, että vanhempasi olivat ja ovat ilmeisesti edelleenkin niin alistettuja yhteisön normeihin, että he ovat niiden vuoksi valmiita tekemään mitä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mieheni on huostaanotettu. hänen äitinsä on jo kuollut syöpään. hän ei koskaan ymmärtänyt tehneensä mitään väärin. kaikki oli papereissa valhetta, kun mieheni tutki aikuisena papereitansa kaupungin arkistossa.
on helpompi tehdä toisesta syyllinen kokeakseen vapautuksen.
Ihan luonnollisia tunteita minusta. Järki ehkä sanoo että pitäisi unohtaa ja jatkaa elämää eteenpäin, mutta ei se aina niin helppoa ole.
Voisitko kirjoittaa rehellisen kirjeen vanhemmillesi? Ehkä et saa vastausta ikinä, mutta ainakin saisit itse tunteita purettua.
Toisaalta mietin voivatko vanhemmat tosiaan olla niin tunteettomia omaa lastansa kohtaan..vaikea kuvitella, mutta kai se lahkon voima on niin luja.
Tsempit sinulle jatkoon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on, niin millainen on heidän suhteensa vanhempiin? Entä sinuun?
Eihän yksikään murrosikäinen lapsi tai nuori voi mitenkään "hylätä" vanhempiaan, vaikka miten kapinoisi heitä vastaan. Aikuisella on 'AINA vastuu alaikäisen lapsensa henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista, ja jos sinua on pahoinpidelty, he ovat sinua kaltoinkohdelleet ja sinut hylänneet jo silloin.
Jos pystyt antaman anteeksi heille, ajattelemaan että he ovat tehneet sen minkä ovat osanneet omilla vajavaisilla kyvyillään, pääset ehkä elämään elämääsi eteenpäin puhtaalta pöydältä.
Kirjoita vaikka heille kirje, jossa annat heille heidän syntinsä anteeksi.
Kuulostaa siltä, että sinun kannattaisi olla. Juuri tuollaisia voi pohtia terapeutin tuella.