Hymistelyketju, tavallisia juttuja

Heipat ketjulaisille. Maanantai taas avaa koko viikon tapahtumineen, mitä se kellekin tarkoittaakin. Katsoin pitkän sääennusteen, perjantaille lumihiutale ja sadetta tulossa. Lakanapyykkiä suunnittelen huomiselle, vien ulos kuivumaan. Aamulla otin pakastimesta viimeisiä mustikoita sulamaan, hyvin on omia marjoja riittänyt tänne asti. Kauppalistaa kerään. Kiva päivä tulossa tästäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otan pamit ja painan maata.

 

Hyvää yötä homotiaiset

Hyvää yötä puutarhan pimpinellat.

Rosa pimpinella = Juhannusruusu

Rosa pimpinellifolia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otan pamit ja painan maata.

 

Hyvää yötä homotiaiset

Hyvää yötä puutarhan pimpinellat.

Rosa pimpinella = Juhannusruusu

Rosa pimpinellifolia

Suomeksi pimpinellaruusu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otan pamit ja painan maata.

 

Hyvää yötä homotiaiset

Hyvää yötä puutarhan pimpinellat.

Rosa pimpinella = Juhannusruusu

Rosa pimpinellifolia

Suomeksi pimpinellaruusu.

Olisikohan 2000-luvulla tämä nimi keksitty, -80 luvulla ei opiskelussa tunnettu.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa  tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.

Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.

Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.

Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia.  Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.

Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.

Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa. 

Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen. 

Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva.  Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D 

Mahtavaa! Nyt kun löytyisi vielä muutama muu samanhenkinen, voitaisi perustaa wannabe-merikapteeninvaimojen kerho. Kokoontumisissa tuijoteltaisiin aavalle merelle kuin myrskyluodonmaijat, mutta  huokaistaisiin tyytyväisinä vapaudestamme. 

Tänään liputetaan avakkojen kunniaksi. Karajalan evakot muka toivoneet?

 Karjalan evakot ovat kohta edesmenneet, eikä heille ole vuosikymmeneten saatossa lippua nostettu salkoon. Suomi liputtaa somaleille! Onneksi meidän talo ei tänään ole nostanut lippua salkoon!

Vierailija kirjoitti:

Tänään liputetaan avakkojen kunniaksi. Karajalan evakot muka toivoneet?

 Karjalan evakot ovat kohta edesmenneet, eikä heille ole vuosikymmeneten saatossa lippua nostettu salkoon. Suomi liputtaa somaleille! Onneksi meidän talo ei tänään ole nostanut lippua salkoon!

Mitenkähän evakot löysi paikkansa täällä? Oma maa ja kieli oli, mutta mikä mahtoi olla kohtelu. Evakon laulua kun kuuntelee, pistää miettimään. Johannes Virolainen kai huolehti asutuspuolesta. Mistä saivat töitä? Mitä ammatteja oli Karjalassa ollut? Karjalasta tulee mieleen vanhat Suomi-filmit. Juhassa oli se Uhtuan Shemeikka, hurmuri ja naistennaurattaja vastakohtana jäyhälle isännälle. Evakkojen jälkeläisiä kyllä on, vaikka evakkoja vähemmän.

Vierailija kirjoitti:

Tänään liputetaan avakkojen kunniaksi. Karajalan evakot muka toivoneet?

 Karjalan evakot ovat kohta edesmenneet, eikä heille ole vuosikymmeneten saatossa lippua nostettu salkoon. Suomi liputtaa somaleille! Onneksi meidän talo ei tänään ole nostanut lippua salkoon!

Evakoita on elossa vielä, ja heidän jälkeläisiään todella paljon. Maahanmuuton kanssa asialla ei ole mitään tekemistä, evakot ovat suomalaisia. Lähihistoriaa n.80v takaa. Perehtyminen historiaan auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa  tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.

Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.

Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.

Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia.  Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.

Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.

Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa. 

Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen. 

Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva.  Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D 

Mahtavaa! Nyt kun löytyisi vielä muutama muu samanhenkinen, voitaisi perustaa wannabe-merikapteeninvaimojen kerho. Kokoontumisissa tuijoteltaisiin aavalle merelle kuin myrskyluodonmaijat, mutta  huokaistaisiin tyytyväisinä vapaudestamme. 

Minä voisin olla myrrskyluodonmaija, puhtoisen valkeissa pellavakoltuissa. Pitkiä kalareissuja se minunkin mies tekisi. Mitä nyt välillä kävisi lapset laskemassa. Upeita nuo maisemat.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa  tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.

Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.

Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.

Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia.  Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.

Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.

Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa. 

Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen. 

Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva.  Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D 

Tuo punaviini-illallinen oli vittuilua. Onneksi mies pääsi pakoon, teillä olisi ollut hirveä suhde.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa  tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.

Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.

Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.

Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia.  Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.

Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.

Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa. 

Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen. 

Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva.  Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D 

Tuo punaviini-illallinen oli vittuilua. Onneksi mies pääsi pakoon, teillä olisi ollut hirveä suhde.

Ohitse tähän: eihän ollut. Jos mies toistuvasti ilkkui, että äipän ruoka on parempaa -> sinne siis.

Lammas, nokkela temppu :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänään liputetaan avakkojen kunniaksi. Karajalan evakot muka toivoneet?

 Karjalan evakot ovat kohta edesmenneet, eikä heille ole vuosikymmeneten saatossa lippua nostettu salkoon. Suomi liputtaa somaleille! Onneksi meidän talo ei tänään ole nostanut lippua salkoon!

Mitenkähän evakot löysi paikkansa täällä? Oma maa ja kieli oli, mutta mikä mahtoi olla kohtelu. Evakon laulua kun kuuntelee, pistää miettimään. Johannes Virolainen kai huolehti asutuspuolesta. Mistä saivat töitä? Mitä ammatteja oli Karjalassa ollut? Karjalasta tulee mieleen vanhat Suomi-filmit. Juhassa oli se Uhtuan Shemeikka, hurmuri ja naistennaurattaja vastakohtana jäyhälle isännälle. Evakkojen jälkeläisiä kyllä on, vaikka evakkoja vähemmän.

Maanomistajien oli pakko luovuttaa evakoille maata ja siinä viljeltiin ja kalastettiin, käytiin töissä muualla, tehtaissa, kaupoissa, opiskeltiin jne. ihan niin kuin muutkin suomalaiset. Onneksi karjalaiset sopeutuvaisina ja vilkkaina ihmisinä olivat evakoita, jäyhille pohjalaisille tai hämäläisille se olisi ollut paljon vaikeampaa. Moni ihastui iloisiin ja eläväisiin karjalaistyttöihin ja avioliittoja solmittiin kantaväestön miesten kanssa. Moni koki kyllä "ryssänpentu" huutelua koulussa ja muualla. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa  tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.

Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.

Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.

Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia.  Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.

Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.

Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa. 

Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen. 

Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva.  Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D 

Tuo punaviini-illallinen oli vittuilua. Onneksi mies pääsi pakoon, teillä olisi ollut hirveä suhde.

Onko yleistä sinulla kirjoittaa noin ilkeästi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa  tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.

Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.

Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.

Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia.  Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.

Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.

Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa. 

Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen. 

Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva.  Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D 

Tuo punaviini-illallinen oli vittuilua. Onneksi mies pääsi pakoon, teillä olisi ollut hirveä suhde.

Onko yleistä sinulla kirjoittaa noin ilkeästi?

En tee ilkeitä temppuja läheisilleni. Suoraan puhumalla asiat pitää selvittää, jos vittuilee, pitää selittää, miksi vittuilee. Ei se muuten selviä. Puhumalla, ei tekemällä ilkeyksiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa  tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.

Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.

Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.

Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia.  Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.

Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.

Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa. 

Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen. 

Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva.  Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D 

Tuo punaviini-illallinen oli vittuilua. Onneksi mies pääsi pakoon, teillä olisi ollut hirveä suhde.

Onko yleistä sinulla kirjoittaa noin ilkeästi?

En tee ilkeitä temppuja läheisilleni. Suoraan puhumalla asiat pitää selvittää, jos vittuilee, pitää selittää, miksi vittuilee. Ei se muuten selviä. Puhumalla, ei tekemällä ilkeyksiä. 

V-sanaa käytät? Halvennat kauniin asian.

- eri -

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa  tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.

Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.

Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.

Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia.  Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.

Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.

Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa. 

Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen. 

Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva.  Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D 

Tuo punaviini-illallinen oli vittuilua. Onneksi mies pääsi pakoon, teillä olisi ollut hirveä suhde.

Onko yleistä sinulla kirjoittaa noin ilkeästi?

Asetapa itsesi tuon miehen asemaan. Hän on yrittänyt ohjata Lammasta ruuanlaitossa ja vihjannut, että äiti osasisi varmaan neuvoa. Niin sitten kun tulee kotiin, on lappu pöydällä, mutta ei ole selvitetty koskaan koko asiaa. Miehet eivät ole verbaalisesti niin taitavia kertomaan asioitaan, möläyttelevät ja sanovat suoraan. Ollaan eri planeetoilta naisten kanssa. Puhumalla suoraan kummankin puolen kantilta asiat selviävät. Tuo temppu oli törkeä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa  tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.

Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.

Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.

Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia.  Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.

Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.

Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa. 

Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen. 

Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva.  Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D 

Tuo punaviini-illallinen oli vittuilua. Onneksi mies pääsi pakoon, teillä olisi ollut hirveä suhde.

Onko yleistä sinulla kirjoittaa noin ilkeästi?

Asetapa itsesi tuon miehen asemaan. Hän on yrittänyt ohjata Lammasta ruuanlaitossa ja vihjannut, että äiti osasisi varmaan neuvoa. Niin sitten kun tulee kotiin, on lappu pöydällä, mutta ei ole selvitetty koskaan koko asiaa. Miehet eivät ole verbaalisesti niin taitavia kertomaan asioitaan, möläyttelevät ja sanovat suoraan. Ollaan eri planeetoilta naisten kanssa. Puhumalla suoraan kummankin puolen kantilta asiat selviävät. Tuo temppu oli törkeä. 

No sinäpä tarkasti (tiedät) luulet tietäväsi toisen miehen aivoitukset... KÄÄK

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa  tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.

Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.

Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.

Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia.  Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.

Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.

Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa. 

Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen. 

Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva.  Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D 

Tuo punaviini-illallinen oli vittuilua. Onneksi mies pääsi pakoon, teillä olisi ollut hirveä suhde.

Onko yleistä sinulla kirjoittaa noin ilkeästi?

En tee ilkeitä temppuja läheisilleni. Suoraan puhumalla asiat pitää selvittää, jos vittuilee, pitää selittää, miksi vittuilee. Ei se muuten selviä. Puhumalla, ei tekemällä ilkeyksiä. 

V-sanaa käytät? Halvennat kauniin asian.

- eri -

Vittuilu on eri asia kuin va gi na! Hei haloo, missä takapajulassa asut? Vittuilu on verbi, rakastelu on ihan eri asia eikä liity tähän. Mulkkuilua olisin tietysti voinut myös käyttää vittuilun tilalla.  Miehet kestää sen sanan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa  tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.

Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.

Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.

Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia.  Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.

Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.

Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa. 

Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen. 

Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva.  Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D 

Tuo punaviini-illallinen oli vittuilua. Onneksi mies pääsi pakoon, teillä olisi ollut hirveä suhde.

Onko yleistä sinulla kirjoittaa noin ilkeästi?

Asetapa itsesi tuon miehen asemaan. Hän on yrittänyt ohjata Lammasta ruuanlaitossa ja vihjannut, että äiti osasisi varmaan neuvoa. Niin sitten kun tulee kotiin, on lappu pöydällä, mutta ei ole selvitetty koskaan koko asiaa. Miehet eivät ole verbaalisesti niin taitavia kertomaan asioitaan, möläyttelevät ja sanovat suoraan. Ollaan eri planeetoilta naisten kanssa. Puhumalla suoraan kummankin puolen kantilta asiat selviävät. Tuo temppu oli törkeä. 

Yleistys: miehet eivät ole verbaalisesti lahjakkaita... ( yrittänyt ohjata/vihjata?)

Osa on, osa ei. Niinkuin naisissakin vaihtelee tuo lahjakkuus.

- eri eri -

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa saisin myös jonkinlaisen lorvikatarrin ja oppisin istumaan kaikessa rauhassa  tekemättä mitään. Kiirettä on pitänyt, kun olen kokkaillut ja leiponut, juoksuttanut pyykkejä kuivumaan. Siinä ohessa pakannut kasseja pitempää mökkireissua varten. Kotivahdiksi jääneelle sukulaiselle muonitukset ja ohjeet taimien hoitoon.

Pitkä ajomatka edessä. Toivottavasti siellä mökkiympäristössä voisi sitten ottaa rennosti ja nauttia keväisestä luonnostakin. Unohtaa harmit ja olla vaan.

Pidä puuhapaasto. Voi olla jännä kokemus. Jostain luin, että ihminen saattaa tiedostamattaan täyttää aikansa tekemisellä, ettei tarvi pysähtyä ajattelemaan. Ehkä jotain, mitä ei halua ajatella. Taisi liittyä jotenkin myös työnarkomaniaan. Ei koske siis sinua tämä pohdinta, sain vain sanoistasi kimmokkeen miettiä sitä.

Voi ollakin, että liiallisella puuhaamisella yrittää eksyttää ja vaimentaa mieltä vaivaavia juttuja ja huolia.  Jossain romaanissakin todettiin, että työnteko se on paras lääke. Ennen eläkkeelle jäämistä piti olla tehokas ja vastuullinen niin työpaikalla kuin kotonakin.

Huomasin myös, että olen nyt ottanut vastuulleni melkein kaikki kotihommat ja tärkeät asiat. Kumppani pääsee helpolla ja on kuin täyshoidossa.

Me olemme molemmat eläkkeellä. Teemme kaiken yhdessä, siivoamme, silitämme, käymme kaupassa, laitamme ruokaa, tiskikonekin täytetään yhdessä. Meillä on niin mukavaa toisen seurassa. Joskus luen kirjaa sohvalla ja puoliso selaa you tubesta videoita, joista minä en välitä, hän ei tykkää lukemisesta. 50-vuotiskihlapäivä on ensi viikolla. Kunpa saisimme kuollakin yhtä aikaa. 

Olette rakentaneet juuri teille sopivan elämän, ja olette onnellisia. Kaikkea hyvää teille. Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mulle tuo olisi ahdistavaa. Haaveilin ihan nuorena, että menisin naimisiin merikapteenin (sic!) kanssa. Hän olisi paljon poissa ja lyhyet kotilomat olisi juhlaa. Lapsia en ajatellutkaan hankkia, vaan olisin omassa rauhassa muut ajat. Esikuvana oli tuttavapiirin nainen, joka kertoi vastaavasta elämästään. Mulle sopii, että on vähän etäisyyttä suhteessa, vaikka aviossa oltaisiin. Olen pienestä lähtien ollut itsenäinen. 

Mä ajattelin nuorena, että mulle sopisi merikapteeni tai elinkautisvanki. Siis sellanen amerikkalainen oikeasti elinkautista istuva.  Olin nuorena 2 kertaa avoliitossa ja totesin, että mä en ole lainkaan parisuhdeihminen. Se jatkuva kompromissien tekeminen alkoi kyllästyttää. Ja eräänlainen tilivelvollisuus. Ei ollut vielä kännyköitä, joten esimerkiksi perjantaina ei voinut lähteä työkavereiden kanssa after worksille, jos ei ollut ilmoittanut jo aamulla siitä kumppanille. Usein kuitenkin idea after workseista tuli vasta työpäivän aikana, niin siinä sitten kiltisti lähti töistä kotiin, vaikka mieluummin olisi lähtenyt muiden seuraan. Toki tilanne olisi eri silloin, jos on lapsia, mutta mulla ei silloin vielä ollut. Koin ne parisuhteet tavallaan vankilana tai ei oikein ihan niinkään vaan ikäänkuin asuisin vanhempani kanssa ja olisin taas velvollinen kertomaan, minne menen, kenen kanssa ja moneltako tulen kotiin. Koin myös raha-asiat parisuhteissa vaikeina. Mä olen aina ollut säästäväinen, mutta ei sekään tuntunut reilulta, että kun mä olin saanut säästettyä vähän isomman summan, niin toinen sitten "tuli apajille" ja keksi vaikka mitä, mihin mun säästöni voisi käyttää. Olisi säästänyt itsekin, niin olisi voinut käyttää omat säästönsä mihin haluaa. Oli kaikenlaista muutakin. Kasarin alussa rahaa ei puussakaan kasvanut ja jälkimmäinen avomieheni usein mainosti, miten paljon parempaa ruokaa hänen äitinsä tekee kuin minä. Niin toki teki ja oli paljon isompi ruokabudjettikin kuin mulla. Yhtenä perjantaina tulin töistä ennen avomiestäni, katoin pöydän kahdelle viinilaseineen ja lautasliinoineen. Pullo punaviiniä pöydälle odottamaan. Hänen lautaselleen laitoin paperilapun, johon kirjoitin äitinsä puhelinnumeron. Ja häippäsin koko viikonlopuksi yhden ystäväni luokse. En koskaan kysynyt, maistuiko :D 

Tuo punaviini-illallinen oli vittuilua. Onneksi mies pääsi pakoon, teillä olisi ollut hirveä suhde.

Onko yleistä sinulla kirjoittaa noin ilkeästi?

Asetapa itsesi tuon miehen asemaan. Hän on yrittänyt ohjata Lammasta ruuanlaitossa ja vihjannut, että äiti osasisi varmaan neuvoa. Niin sitten kun tulee kotiin, on lappu pöydällä, mutta ei ole selvitetty koskaan koko asiaa. Miehet eivät ole verbaalisesti niin taitavia kertomaan asioitaan, möläyttelevät ja sanovat suoraan. Ollaan eri planeetoilta naisten kanssa. Puhumalla suoraan kummankin puolen kantilta asiat selviävät. Tuo temppu oli törkeä. 

No sinäpä tarkasti (tiedät) luulet tietäväsi toisen miehen aivoitukset... KÄÄK

Juttusi oli itsekehua ja näppäärää miesten painamista. Voimaantunut olo?