Lue keskustelun säännöt.
Muita joita kaduttaa menetetyt vuodet parisuhteessa
30.01.2026 |
Kyllä kaduttaa jälkeenpäin kun tajusi, että rakkaudesta otti toiselta mitä vaan kohtelua ja suostui manipuloitavaksi.
Puoliso oli päihteilevä, pimeä ja pettämishenkinen ihminen, joka ei käynyt suihkussa tai siivonnut kotiaan. Alussa nämä kaikki olivat pimennossa, mutta paljastuivat vasta kun olin ansassa.
Aina kun tein lähtöä niin osasi vakuuttaa että muuttuu, ei pysty elämään ilman minua ja tekee itsarin jos lähden. Selän takana sitten käänsi tarinat toisinpäin lähipiirille.
Parisuhde on se kaikkein vakavin valinta, haluaako että se tuhoaa jokaisen osa alueen elämästäsi vai tekee siitä parempaa?
Nämäkin pari vuotta olisi voinut olla terveen ja oikeasti rakastavan ihmisen kanssa, ja maailma näyttäisi ihan eriltä..
Kommentit (33)
Vierailija kirjoitti:
Kuinka ulista turhaan ja naukua kun ei pysty kantamaan vastuita ja seurauksia omista valinnoistaan, ILMAN että sanoo sitä suoraan /-lanka.
Mitenkään vähemmän yllättäen syy löytyy TAAS ihan jostain muualta kuin itsestä, tyypillistä suomiämmien ulinaa *haukotus!*
Kyllä mä ainakin myönnän, että syytä on itsessä. En osannut vetää rajoja, kun en koskaan nähnyt ns. normaalia parisuhdetta, jossa tuetaan ja kohdellaan toista hyvin. Heikko itsetunto niin helppo toisen johdatella. Tukea en omille ajatuksille mistään saanut. Tavallaan tietyllä tasolla ymmärsi, että toinen tekee väärin. Lähtö on helpmpi niille, joilla on tukiverkosto ympärillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin eli tuhlasit aikaa parisuhteessa ja nyt tuhlaat aikaa muistelemalla sitä.
Koitapa vaan keskittyä niihin asioihin mistä pidät elämässä ja mennä eteenpäin. Mennyt on mennyttä
Jos näitä menneitä muistelevat ei olisi, ei tälläkään palstalla AV mammat saisi annettua parasta viihdykettä.
en kadu koskaan mitään. elämä on semmoiseen liian lyhyt. se mikä on tehty niin se on tehty ja sillä hyvä. paljon on törttöilty ja paljon meni hyvinkin, se on sitä elämisen kiertoa, eikä sitä pidä katua. toki on asioita jotka olisi voinut jättää tekemättä, mutta mitään en silti kadu, tai edes häpeile.
Kyllä sitä tulee välillä mietittyä, miten paljon pskaa sitä on vaan sietänyt, sillä varjolla että aina oli niitä hyviäkin aikoja. Ja onneksi oli hyviä aikoja, pitkiäkin. Mutta silti tuntuu, että monta vuotta elämää meni hukkaan, etenkin henkisen väkivallan vuoksi, pitkään myös fyysisen. Henkisen koen silti pahempana, koska niitä hirveitä sanoja rakkaalta ihmiseltä ei unohda koskaan. Tai sitä kun hän ahdisti minut seinää vasten ja tuli huutamaan kurkku suorana 5 cm päähän kasvoistani, miten sairas ja hullu pska olen.
Miten äkkiä meni 30 vuotta, ja NYT suhde on sellainen kuin olisin sen aina toivonut olevan. Pitää keskittyä nykyhetkeen, koska nyt ei mitään järkeä olisi enää erotakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka ulista turhaan ja naukua kun ei pysty kantamaan vastuita ja seurauksia omista valinnoistaan, ILMAN että sanoo sitä suoraan /-lanka.
Mitenkään vähemmän yllättäen syy löytyy TAAS ihan jostain muualta kuin itsestä, tyypillistä suomiämmien ulinaa *haukotus!*
Kyllä mä ainakin myönnän, että syytä on itsessä. En osannut vetää rajoja, kun en koskaan nähnyt ns. normaalia parisuhdetta, jossa tuetaan ja kohdellaan toista hyvin. Heikko itsetunto niin helppo toisen johdatella. Tukea en omille ajatuksille mistään saanut. Tavallaan tietyllä tasolla ymmärsi, että toinen tekee väärin. Lähtö on helpmpi niille, joilla on tukiverkosto ympärillä.
Tämä. Ja kun on kasvatettu siihen ettei saa itse nousta ketään vastaan. Ja sukulaisten mielestä mies on täysin unelmamies eivätkä muuta usko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin sanoa, että ymmärrän, jos kaduttaa suhde, jos siihen on jatkunut vuosia ellei peräti vuosikymmeniä. - Mutta toisaalt aitsesyytökset ja itse ruoskinta on ollut toisnaan aika kivuliastakin kun en kerta kaikkiaan tajua, että miksi juuri oma kohtaloni on ja on aina ollut sinkun osa, enkä ole saanut mahdollisuutta olla ja elää elämäni aikana vielä kertaakaan parisuhteessa. Ikää minulla on jo yli 40 vuotta.
Ja ei en nyt kaipaa vit-tuilua siitä, että sellaista se on kun niin nirso tai laihduta ja tai laskisit vain rimaa.... Koska pitääkö tosiaan mennä aina äärimmilleen, että saa kumppanin? - Miksi moni muu onnistuu löytämään ja kohtamaan sen "oman näköisen" kumppaninsa niin paljon luontevammin? Kun itselläni ei ole taikavoimia käytössä ja tiedän sen ilman, että kuvittelsin voivani muutta a ketään millään tavoin mieleisekseni, jollei hän itse halua muuttua tai olla edes minun kanssani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän perusteella jokainen nuori nainen on valinnut kumppanikseen hyvin kliseisen jänniksen.
Nuorilla naisille peiliin katsomisen paikka vaikka varsinainen syylinen onkin se mies.
Hah! Nämä palstan kilttimiehethän ovat vain wannabe-chadejä, miksei sitä saman tien valitse komeaa ja sosiaalista, seksissä taitavaa kumppania? Eivätkä kaikki jännikset ole aggressiivisia.
Kaduttaa ja ei kaduta. 10v suhde, miehen alkava alkoholismi ja hiipivä väkivaltaisuus olivat liian isoja jutttuja, vaikka kaksi lastakin saimme. Erosta on viisi vuotta, ja vasta nyt, oltuani kunnioittavassa ja rakastavassa suhteessa 4v tajuan, miten annoin kohdella itseäni kuin kynnysmattoa. Lasten isä edelleen koittaa painaa alas kaikin mahdollisin tavoin, ja se ottaa voimille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko kellään muulla mennyt niin, että kaikki riidat, henkinen ja lievä fyysinen väkivalta on tapahtunut kun lapset eivät ole olleet kotona ja lapset ei koskaan ole nähneet isästään sitä puolta? Eivätkä ole koskaan hoksanneet mitään olevan vialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaduta. Ajan tuhlausta miettiäkään.
Ei kaduta. Olisi ollut meidän vaikeaa ilman tukiverkkoja hoitaa ihan pieniä lapsia. Ja harkittiin niin pitkään, ettei kenellekään jäänyt mitään hampaankoloon tai haluja yrittää vielä. Ja olen nyt tosi onnellisessa suhteessa, kuka tietää oltaisko löydetty toisiamme jos olisin eronnut johonkin muuhun aikaan.