Miksi olin ilkeä lapselleni???? Miksi, miksi, miksi???

Poika 6v on huomisaamuna lähdössä hartaasti odottamalleen viikonloppureissulle. Laitoin hänet ajoissa nukkumaan, mutta tunnin päästä huomasin että hän oli edelleen hereillä ja leikki sängyssään. Mä raivostuin ihan totaalisesti ja sanoin että jos ei kerran nukuta niin unohdetaan se huominen lähtö. Kiskoin vauhdilla lapsen pois sängystä ja sytytin valot ja huusin itkevälle lapselle että leiki nyt sit vaikka koko yö, kun ei huomisaamuna tarvitse nousta ja lähteä mihinkään. Lapsi oli tosi lohduton ja kun katsoin häneen näin hänet silmät täynnä kyyneliä, itkien, hädissään ja peloissaan pyytelemässä anteeksi. Siinä kohtaa heräsin, että mikä ihme minulle tuli? Miksi ihmeessä olin niin julma ja raju? En tunnistanut itseäni ollenkaan. Eihän tuo nyt mikään maata kaatava juttu ollut, ei siitä olisi pitänyt noin hermostua. Ei kai se ihme ettei uni tullut kun varmasti reissu jännittikin. Ennenkin nuo tilanteet on hoituneet maltilla. Mikä ihme minulle tuli, nyt tuntuu ihan kuin joku toinen olisi sen tehnyt ja mä olisin katsellut ulkopuolisena sivusta. Ei paljoa helpota vaikka olen käynyt nyt nukkuvalle pojalle kuiskimassa anteeksi pyyntöjä ja kertovani rakastavani häntä. Tein sen kyllä heti silloinkin kun tilanteeseen heräsin. Miten minä voin olla niin julma sille pienelle aarteelle. Eihän hän tehnyt mitään ansaitakseen sellaista. Nyt en saa hänen itkuisia ja pelokkaita kasvoja pois mielestäni. Tuntuu kuin olisi vedettu matto alta ja tekisi mieli hypätä parvekkeelta alas.