Millainen lapsuus sinulla oli ja miten se sinuun vaikutti?

Isä oli ankara. Sai raivareita ja käytti ruumiillista väkivaltaa. Äitiä ei koskaan lyönyt, mutta meitä lapsia kylläkin. Äiti itki usein kun isä huuti ja meuhkasi. Me lapset ei ymmärretty mistä oli kysymys. Muistan sen kauhean tunteen kun äiti itki ja toivoi kuolevansa. Se iski tajuntaani menettämisen pelon alle kouluikäisenä ja pysyy edelleen. Toivoin kuolevani ennen äitiä tai että isä kuolisi.

Kaikesta huolimatta lapsuuteni oli turvallinen. Virheitä ei kestänyt tehdä ettei saa selkäänsä, mutta muuten kaikki sujui. Äiti oli hyvä, johdonmukainen ja turvallinen. Osasi aina lohduttaa.

Myös minua on veljeni käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen. Olin n. 6-12v kun sitä tapahtui.

Koulukiusattukkin olin ajoittain, muutaman tytön silmätikku ja se on jättänyt jälkensä.



Nyt aikuisena kärsin kiltintytön syndroomasta. Kartan sosiaalisia tilanteita ja jännitän niitä. Minun on vaikea kestää arvostelua ja loukkaannun helposti. Itsetunto on huono.

Arvatenkin myös seksin suhteen on ongelmia. Minulla on aivan ihana, ymmärtäväinen mies ja ihanat lapset. Olen elämässäni onnellinen.

Peruskoulun jälkeen lukio jäi kesken, ammattikoulu jäi kesken ja nyt hoidan kotona lapsia. Olen johdonmukainen äiti, tiukkakin. Tunnen suurta syyllisyyttä kun joskus tukistan lapsiani. Se on malli kotoa, vaikka aina olen vannonut etten sorru väkivaltaan. Taistelen kovasti sitä vastaan. Kotoa on myös paljon kauniita muistoja ja välit ovatkin nyt hyvät, vaikkakin vähän etäiset.

Olen usein pohtinut, rohkenenko ja olisiko tarvetta mennä terapiaan tms purkamaan lapsuuttani.

Kiitos tästä kivasta ketjusta!

Minullakin oli onneton lapsuus.



Vanhemmat menivät naimisiin ja erosivat nuorena, katkerasti. Minä olin melkein vauva vielä, ja jäin isälleni. Äitipuolekseni sain teinin, jolla ei ollut halua tai rahkeita ryhtyä kasvattamaan toisen naisen lasta. Kuulin kotona vain haukkuja äidistäni ja hänen suvustaan, ja minut leimattiin samanlaiseksi hulluksi kuin hän kuulema oli. Oireilin, varastelin, valehtelin, itkin ja ikävöin äitiä jota en ikinä ollut tuntenut. Alkoholia ja tappeluja oli perussuomalaiseen tapaan joka viikonloppu.



Äitipuoli vihasi, mulkoili ja löi, isä kuritti kun tuli kotiin pitkän vuoron jälkeen. Minulle ei koskaan juteltu nätisti, tai selitetty mitään. Kuri oli ankara, ja sain helposti selkääni. Muistelen että se oli joka päivä. Ikinä en ollut hyvä tai kiltti, vaan aina ilkeä, kieroutunut, ruma. Selkääni sain joka asiasta, esim. kerran minulla oli virtsatien tulehdus ja kun sitä kipua itkin, enkä osannut selittää mikä vaivasi, sain selkääni. Koulussa pärjäsin hyvin, minulla oli hyvä muisti ja kielipää, enkä ikinä tehnyt paljon töitä sen eteen. En ollut ikinä kiusattu, mutta olin ujo ja hiljainen. Kaverit eivät olleet tervetulleita meille, enkä ikinä puhunut kotiasioista kenellekään. Kotioloni hävetti ja olin kateellinen onnellisten perheiden lapsille. Luulin, että kaikilla muilla oli kivat perheet paitsi mulla.



Murrosiässä kuri vain paheni, ja aloin oireilla fyysisesti. Kärsin syömishäiriöistä ja masennuksesta monta vuotta. Väärinkäytin alkoholia. Etsin rakkautta yhden yön jutuista.



Nyt kolmekymppisenä vihdoin tunnen olevani valmis kasvamaan omaksi itsekseni :). Olen analysoinut itseäni koko ikäni, joten olen ymmärtäväinen, rauhallinen, en ole mistään katkera. Olen kyllä vähän mietteliäs ja hiljainen, joka ei minua haittaa, mutta kuulen usein olevani 'tyyni' ihminen. Helposti myös annan minua äänekkäämpien persoonien jyrätä minut alleen, enkä osaa pitää puoliani. Omalle lapselleni olen rakastava ja hellä, vähän liiankin omistautunut ja lepsu ehkä. Parisuhteessa olen etsinyt turvallista 'pelastajaa' ja löytänyt vain renttuja hyväksikäyttäjiä.

0-4v asuin sisareni kanssa välillä äidinluona, välillä lasten kodissa. Äiti oli lähes täyspäiväinen juoppo. Lopulta tehtiin pakkohuostaanotto. 5 vuotiaaksi olin lastenkodissa, jonka jälkeen saimme adoptiovanhemmat.

Adoptiovan hemmat olivat suht ankaria. Äiti oli kotona siihen saakka kunnes täytin 10v.

Nyt 30 vuotiaana vietän tasapainoista elämää, ja koitan olla kasvattajana samanlainen kuin adoptiovanehmpani. Kunnon rajat ja paljon paljon rakkautta lapsille.