Terapeutti ei ymmärrä, kun yritän kompensoida lapsuuden vaillejäämiset aikuisuudessa (ja onnistuikin)

Ihan höpöä selittää, että joku jolla on ollut elämä rakennettuna, yhtäkkiä sekoaisi niin, että haluaisi identifioitua johonkin sairauteen ihan huvikseen, vaikka on realiteeteissa. 

Ei tietenkään ole mitään aukotonta teoriaa. 20 vuoden kuluttua on taas uusia teorioita. Nykyisistä on valittava parhaiten sopivat, muuten ei ole kieltä kertoa sitä mitä kokee. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan höpöä selittää, että joku jolla on ollut elämä rakennettuna, yhtäkkiä sekoaisi niin, että haluaisi identifioitua johonkin sairauteen ihan huvikseen, vaikka on realiteeteissa. 

 

Ei tietenkään ole mitään aukotonta teoriaa. 20 vuoden kuluttua on taas uusia teorioita. Nykyisistä on valittava parhaiten sopivat, muuten ei ole kieltä kertoa sitä mitä kokee. 

Nolla pois. Kahden vuoden kuluttua. Vähän sama homma kuin neurotyypeissä: teoria vaihtuu useammin kuin sukat. Ainoa mikä psykiatrian puolella ei vaihdu, on vuosikymmeniä kestänyt totaalinen kykenemättömyys kehittää esimerkiksi toimivia masennuslääkkeitä. Se jos jokin kertoo koko alasta paljon. Pseudotiede, kaikki diagnoosit käytännössä selitetään hatusta. Hoito pelkkää räpellystä ja hakuammuntaa. 

Vierailija kirjoitti:

Jenkeissä normalisoidaan sitä, että vanhemmat voi poistaa omasta elämästä. Minusta täälläkin pitäisi nostaa sitä vaihtoehtoa enemmän. Se on aito mielenterveysteko lapselle. 

 

Ja kuoleman jälkeenkin on jäljellä henkisen siteen irroittaminen. Jotkut ovat jumissa vanhempansa tekoihin vielä 40 v kuoleman jälkeen. 

Entäpä lapsen poistaminen omasta elämästä, jos traumaterapiassa harjoiteltu valehtelu tuottaa väkivaltaisen, valehtelevan, varastavan ja manipuloivan henkilön? Eikö silloin viimeistään pidä määritellä omat rajansa? Että ei enää...

Tuntuu oudolta, että terapeutti ottaa kantaa uskoa vai ei. Miten hän sen ilmaisi? -vaikea uskoa, - en ole samaa mieltä, - ei pidä paikkaansa vai miten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jenkeissä normalisoidaan sitä, että vanhemmat voi poistaa omasta elämästä. Minusta täälläkin pitäisi nostaa sitä vaihtoehtoa enemmän. Se on aito mielenterveysteko lapselle. 

 

Ja kuoleman jälkeenkin on jäljellä henkisen siteen irroittaminen. Jotkut ovat jumissa vanhempansa tekoihin vielä 40 v kuoleman jälkeen. 

 

Entäpä lapsen poistaminen omasta elämästä, jos traumaterapiassa harjoiteltu valehtelu tuottaa väkivaltaisen, valehtelevan, varastavan ja manipuloivan henkilön? Eikö silloin viimeistään pidä määritellä omat rajansa? Että ei enää...

 

Mitä? Siis olet vanhempi? Väkivaltainen lapsi? Kuka on terapiassa? 

 

En hahmota, mutta kyllä voi vanhempi katkaista välit väkivaltaiseen lapseen ja suojata itsensä. Lapsi on valinnut väkivallan eikä perhettä 

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu oudolta, että terapeutti ottaa kantaa uskoa vai ei. Miten hän sen ilmaisi? -vaikea uskoa, - en ole samaa mieltä, - ei pidä paikkaansa vai miten?

Minulla terapeutti reagoi toisiin asioihin ihan niin kuin pitää. Myötätuntoisesti surullisiin kertomuksiin jne. Mutta kun homma muuttuu rumaksi, hän ei enää sanokaan yhtään mitään ja lipuu henkisesti pois. Hän saattaa alkaa ohjata tilannetta ihan muualle, selitellä sitä järjellä tai muuttuu tyhjästi hymyileväksi ja hymiseväksi. Kannattelu on loppunut, vaikka se on terapian tarkoitus. 

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu oudolta, että terapeutti ottaa kantaa uskoa vai ei. Miten hän sen ilmaisi? -vaikea uskoa, - en ole samaa mieltä, - ei pidä paikkaansa vai miten?

 

Putin mieltäni asiasta x. Hän alkoi selitellä vastapuolen toimien syitä. 

Ja mitään aikuiselämän huolia ja ongelmia ei viiskymppisellä ole ollut ennenkuin ykskaks huomaa että p..a lapsuus, en jaksa enää.  Ettei mikään muu vaikuta . Ei ees nk menopaussi jota miehillä kutsutaan viidenkympin villitykseksi.

Omalla kohdalla, mitä vanhemmaksi olen tullut sitä enemmän rujo lapsuus menettänyt merkitystään. Nuorempana häpesin sitä keskiluokkaisten ihmisten kanssa työskennellessä.  Nyt on iloa lapsista ja kaikesta hyvästä elämässä.  

Vierailija kirjoitti:

Ja mitään aikuiselämän huolia ja ongelmia ei viiskymppisellä ole ollut ennenkuin ykskaks huomaa että p..a lapsuus, en jaksa enää.  Ettei mikään muu vaikuta . Ei ees nk menopaussi jota miehillä kutsutaan viidenkympin villitykseksi.

 

Omalla kohdalla, mitä vanhemmaksi olen tullut sitä enemmän rujo lapsuus menettänyt merkitystään. Nuorempana häpesin sitä keskiluokkaisten ihmisten kanssa työskennellessä.  Nyt on iloa lapsista ja kaikesta hyvästä elämässä.  

Se on tosi hyvä, että sinulle ja monelle muulle käy noin, koska muuten mielenterveyseläkeläisiä olisi viisinkertainen määrä. Se ei kuitenkaan ole asennekysymys, haittaako se trauma vai ei. 

Kognitiivinen traumaterapia toimii noin. Niihin asioihin ei haluta palata vaan päästä niistä irti ja vähän kuin ohjelmoida sun aivot uudelleen. Sun pitää ap mennä analyyttiseen psykoterapiaan jos haluat että samaa traumaa jauhetaan vuositolkulla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se haluaa että menet elämässäsi eteenpäin

Miten voi mennä elämässä eteenpäin jos on käsittelemättömiä asioita jotka nousevat itsestään mieleen? Menneisyyttä ei pääse pakoon. Mitä kovemmin yrittää, sitä enemmän se vaivaa. Siksi se on käsiteltävä. Tyhmä terapeutti jos ei tajua sitä.

 

Jokaista muistoa ei tarvikse käydä erikseen läpi.

 

Voi ihan päättää, että paska lapsuus oli, mutta en anna sen määrittää itseäni aikuisena. Valinta on sinun.

 

Mikään tieteellinen tutkimus ei tue sitä, että freudilainen menneisyyden vatvominen auttaisi mitään.

 

Kokeile EFT: tä, se on tutkitusti trauman hoidossa yhtä tehokasta kuin terapia, mutta paljon nopeampaa. Se ikävä puoli siinä on, että tosiaan toimii. Jouduy luopumaan uhrin identite

Ohiksena sanon, että traumaterapiaa voisi jossain määrin verrata vaikka katkenneeseen jalkaan. Ensin täytyy tietää mikä on, sitten hoidetaan akuuttivaiva ja kuntoutetaan. Kun on kuntouduttu tarpeeksi, on omalla vastuulla, että pitääkö jalastaan jatkossa huolta. Jos akuuttivaiheessa käsketään lähtemään juoksemaan katkenneeseen jalalla, koska täytyy kantaa vastuu itsestään, voidaan aiheuttaa vielä suurempaa haittaa. Traumat ei toimi niin, että vaan päätetään jotain. 

Itselläni on traumaattinen lapsuus ja eniten kolahti jonkun kommentti valemuistoista. Uskokaa tai älkää, Suomessakin on ja on elänyt lapsia todella pas#oissa oloissa. Ja ainakin itse epäilin kokemuksiani todella paljon ja selitin, että ehkä vaan kuvittelen. Onneksi osaan on ihan mustaa valkoisella. Kävin pitkän traumaterapian (jos trauma kestää lapsuuden niin ei se hetkessä poistu) ja vasta jälkeenpäin olen tajunnut miten valtavan suuri merkitys oli sillä, että terapeuttinen oli oikeasti rautainen ammattilainen. 

Kun aloitin terapian, olin henkisesti ja fyysisesti ihmisraunio. Tärisevä kuori, joka ei uskaltanut poistua kotoa ja olin useamman kerran sairaalahoidossa. Ensin terapiassa ylipäänsä vakautettiin oloa, tunnistettiin tunteita, joihin minulla ei ollut mitään kosketusta. Dissosioin vaikeasti. Lapsuudesta myös jankattiin ja jankattiin. Sitten kun uskalsin edes kohdata ne asiat. Viimeinen vaihe oli se, kun katsotaan ns. itseä peiliin. Mutta se ei olisi onnistunut missään nimessä ilman noita ensimmäisiä vaiheita. Ja kaiken tämän jälkeen minulla menee elämässä niin hyvin, että taustoja ei varmasti kukaan tuntematon osaa aavistaakaan. 

Tosi upeaa, että paranit ja pääsit eroon traumasta. 

Monella (myös itselläni) on se ongelma, että trauma on  liian vaikea perusterapeutille kohdata ja hoitaa, mutta silti se syö työkyvyn.

Olen psyykkisesti siinä mielessä kasassa, etten ole kaoottinen tai irti realiteeteista niin ei oteta tuollaiseen tehohoitoon. Dissosiaatio ei vuoda vaan pitää hommaa edelleen kasassa. Mutta kun elimistö ei jaksa ylläpitää sitä dissosiaatiota enää plus sen kanssa ei voi elää normaalia elämää. 

Vierailija kirjoitti:

Kognitiivinen traumaterapia toimii noin. Niihin asioihin ei haluta palata vaan päästä niistä irti ja vähän kuin ohjelmoida sun aivot uudelleen. Sun pitää ap mennä analyyttiseen psykoterapiaan jos haluat että samaa traumaa jauhetaan vuositolkulla. 

Kun trauma on hermostossa niin kuvitteletko oikeasti kummankaan noista fiksaavan hermoston. Not going to happen. Hermosto pitää reguloida. Kognitiivisesti hoidetaan life coach tyyppisiä juttuja, ihmissuhdeongelmia, vinoutuneita ajatuksia jne. Se ei ole traumaterapiaa. 

Traumaterapialla pitää ensin luoda pohja.  Sitten näkee, onko tarvetta keskustella vai ei, kuitenkaan keskustelua ei voi olla ennen pohjaa, jolla se käydään. 

Jos ihminen on emotionaalisen turvan osalta alle kouluikäisen tasolla, ei auta, vaikka hän olisi kognitiivisesti miten älykäs ja jäsentävä tahansa. 

Normaali terapia on kuin nuoren aikuisen tukemista ja ohjaamista. Kehitystrauman terapia hermostollisesti vahva ja turvallinen äiti viisivuotiaalle. Empatia ei riitä. Eikä etenkään se, että aletaan muuttaa näkökulmaa, ettäpä jos katsoisit sitä noin tai näin. 

Kerrohan nyt mitä tarkalleen tarkoitat hermoston reguloinnilla? Ehkä et tarkouta mitään.

Vierailija kirjoitti:

Kerrohan nyt mitä tarkalleen tarkoitat hermoston reguloinnilla? Ehkä et tarkouta mitään.

Omalle kohdalleni ainakin osuu polyvagaaliteorian mukainen malli. Ja Bessel van der Kolkin ja Peter Levinen käsitys, että trauman paikka ei oikeastaan ole mielessä vaan hermostossa, mistä se tietyn triggerin saatuaan lähettää keholle käskyjä toiminnasta ja mieleen tunteita ja ajatuksia. 

Hermostolla on eri tiloja. Palauttava rento tila, normaalin toiminnan tila, taistele-pakene ja miellytä-jähmety (valekuolema vaaran uhatessa). Elimistön pitäisi osata kulkea näiden väliä jatkuvasti. Vähintään normaalin toiminnan ja palauttavan. Kyllä sitä taisteluakin tarvitaan välillä ihan terveesti. 

Lapsuudessa traumatisoitunut kasvaa jompaan kumpaan: taistele pakene (kaoottiset olot, väkivaltaa jne)  tai jähmety eli freeze (laiminlyönti, näkymättömyys, väkivalta, joka oli otettava vastaan). Elimistö ei pysty löytämään palauttavaa rentoa tilaa välttämättä vuosikausiin, jos koskaan. 

Taisteluun juuttunut on ahdistunut, stressaa, toimii hulluna, tarkkailee ympäristöä. Freezeen juuttunut dissosioi, irtautuu itsestään ja elämästään, uupuu. 

Jos freeze-trauma menee terapiaan, sen tavoite on päästä ulos freeze-kierteestä. Usein se lähtee tulemaan sieltä vaikkapa viha edellä, kun toivoo terapeutin olevan turvallinen. Kun tuossa vaiheessa terapeutti ei anna oikeaa reaktioa ja vetäytyy, hyssyttelee, selittää asiaa jne, potilas tippuu takaisin freezeen. Etenkin, jos häntä rauhoitellaan. Häntä työnnetään syvemmälle. Hänen elimistönsä on jo rauhallinen. Hänet pitää antaa herätä tuntemaan turvallisesti ja löytää elinvoimaansa. Vaikka sen vihan kautta aluksi. 

Muuten käy kuin ap. Tuntuu, että asia ei etene, vaikka puhutaan kuinka. 

Mitä vaikeampi trauma, sitä vaikeampi on löytää terapeutti, koska tuo on vaativaa työtä, eikä sitä edes osaa ratkaisukeskeinen ihminen. Eikä moni terapeutti kestä katsoa toisen avointa tuskaa puuttumatta siihen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kognitiivinen traumaterapia toimii noin. Niihin asioihin ei haluta palata vaan päästä niistä irti ja vähän kuin ohjelmoida sun aivot uudelleen. Sun pitää ap mennä analyyttiseen psykoterapiaan jos haluat että samaa traumaa jauhetaan vuositolkulla. 

 

Kun trauma on hermostossa niin kuvitteletko oikeasti kummankaan noista fiksaavan hermoston. Not going to happen. Hermosto pitää reguloida. Kognitiivisesti hoidetaan life coach tyyppisiä juttuja, ihmissuhdeongelmia, vinoutuneita ajatuksia jne. Se ei ole traumaterapiaa. 

kaikki arjessa olevat teot ja muutokset vaikuttavat hermostoon. traumatisoitunut koirakin voi päästä yli traumastaan ihan vain vaihtamalla ympäristöä ja joutumalla opettelemaan uusia tapoja arjessa. Se vain toimii niin, se hermosto.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kognitiivinen traumaterapia toimii noin. Niihin asioihin ei haluta palata vaan päästä niistä irti ja vähän kuin ohjelmoida sun aivot uudelleen. Sun pitää ap mennä analyyttiseen psykoterapiaan jos haluat että samaa traumaa jauhetaan vuositolkulla. 

 

Kun trauma on hermostossa niin kuvitteletko oikeasti kummankaan noista fiksaavan hermoston. Not going to happen. Hermosto pitää reguloida. Kognitiivisesti hoidetaan life coach tyyppisiä juttuja, ihmissuhdeongelmia, vinoutuneita ajatuksia jne. Se ei ole traumaterapiaa. 

kaikki arjessa olevat teot ja muutokset vaikuttavat hermostoon. traumatisoitunut koirakin voi päästä yli traumastaan ihan vain vaihtamalla ympäristöä ja joutumalla opettelemaan uusia tapoja arjessa. Se vain toimii niin, se hermosto.  

 

Ikävä kyllä kaikkien hermosto ei parane. 

Ei kannata jäädä kierisekelemään menneissä, vaan nokka kohti tulevaisuutta, jotain muutoksia voi elämäänsä hankkia sen helpottamiseksi. Vaikka muuttaa paikkakuntaa.

Vierailija kirjoitti:

Tosi upeaa, että paranit ja pääsit eroon traumasta. 

 

Monella (myös itselläni) on se ongelma, että trauma on  liian vaikea perusterapeutille kohdata ja hoitaa, mutta silti se syö työkyvyn.

 

Olen psyykkisesti siinä mielessä kasassa, etten ole kaoottinen tai irti realiteeteista niin ei oteta tuollaiseen tehohoitoon. Dissosiaatio ei vuoda vaan pitää hommaa edelleen kasassa. Mutta kun elimistö ei jaksa ylläpitää sitä dissosiaatiota enää plus sen kanssa ei voi elää normaalia elämää. 

En tiedä kenelle viestisi osoitit, mutta jos tarkoitit numeroa 171 niin en minä ollut irti realiteeteista. Olin vakavasti masentunut ja minulla oli hyvin vaikea paniikkihäiriö. Ei osastohoidosta sinänsä hyötyä ollut, mutta se kuvasti sitä tilaa, josta lähdin traumaterapiaan. Niin kuin sanoin, minulla oli onnea, koska traumaterapeuttini oli erittäin hyvä. Kävin Kelan tunkemassa terapiassa ja etsin itse terapeutin ja minulla kävi tuuri. Sinänsä terapeutti antaa vain työkalut, mutta työ on tehtävä itsellä.