Oliko sinulla ruusunpunaisia kuvitelmia vauva-ajasta ja yllättikö todellisuus?

Parisuhde siirtyi ihan eri luokkaan. Entinen hyvä suhde, muuttui täydelliseksi.



Elämä vauvan kanssa on jotain aivan ihanaa, vaikka eihän tuo enää vauva olekkaan. En keksi asiassa mitään negatiivistä. Kaikki on vaan positiivistä ja ihanaa

no ei siitä vauvasta viitsi hehkuttaa nilile, joilla ei vielä ole lapsia maailmassa...

vaan sitä mitä minäkin odotusaikoina kuuntelin. Loputonta pelottelua ja uhkakuvien maalailua.

minä myös varauduin pahempaan:

luulin, että on niin väsynyt ettei ilkeä näyttäytyä kodin ulkopuolella, luulin, että itsestä ei jaksa pitää huolta, meikata yms.



Todellisuudessa vauva kyllä heräili öisin ja oli tissillä kokoajan, itkeskeli vatsan väänteitä, mutta siihen kaikkeen tottui pian.



Nyt toista odottaessa osaa jo asennoitua, että elämä muuttuu taas tissittelyiksi, kakkavaipoiksi jne. mutta sen tietää että aika aikaansa kutakin ja se on vain pieni aika elämästä.



kohta 2 lapsen äiti

Olin kai varautunut pahimpaan, vauvat olikin helppoja ja hyväntuulisia. Taaperoikä olikin sitten vähän raskaampaa.

koliikkilapsista, yövalvomisista ja kaikista muista vaikeuksista, että vauvan elämän helppous ja seesteisyys yllätti täysin.

muutokset ja rankkuus

Yllätti nimittäin siinä mielessä, että kahden vauvan hoito ei ollutkaan " yhtä helvettiä" , mitä minulle ennen vauvojen syntymää kovasti mainostettiin.

Kai varauduin pahimpaan, kun isoveljen lapsella oli koliikki.

Minut yllätti se kuinka helposti ja ihanasti kaikki sujuikin. Kuin minut olisi luotu siihen hommaan. Vauva oli " helppo" ja ihana.

Ei ollut ruusunpunaisia kuvitelmia esikoisen vauva-ajasta. Tiesin jo etukäteen jatkavani opiskeluja vauvan ollessa pieni. Se myös onnistui hyvän hoitopaikan, isän ja sukulaisten avustuksella. Jälkeenpäin ajateltuna kyllä ihmetyttää miten olen siitäkin ajasta hengissä selvinnyt... :)

Ja yllätyin siittä kuinka helppoa vauvan hoito onkaan! Ei se käärö huutanutkaan 24/7 ja miten sitä rakastikaan! Edelleenkin, kahden taaperon äitinä olen yllättynyt lapsieni helppohoitoisuudesta ja tästä tunteesta, on ihana olla äiti!



En tosiaankaan kuvitellut olevani pullantuoksuinen äiti :)

Luotin omaan pärjäämiseeni ja pidin itsestäänselvänä, että meille syntyy " helppo" vauva.



No, ekat 2kk huudettiin ja kanniskeltiin ja huudettiin. Olin ihan taju kankaalla. Raskauden loppuvaihe oli ollut niin ihanaa aikaa: olin äippälomalla, löysäilin, luin ja katselin telkkaa. Sitten se loppui ja suorainainen h..ti alkoi. Kontrasti oli melkoinen. KAIKKI oma elämä jäi, jokaikinen asia josta olin ennen nauttinut. En voinut lukea, en katsoa telkkaa, en syödä. En edes käydä vessassa, saati harrastaa seksiä. Vauva ei nukkunut koskaan. Kaverivierailut olivat katastrofaalisia. Sukulaiset ja tutut tyrkyttivät hyviä neuvojaan tai vähättelivät. Ajattelin, että olimme vain kelvottomia vanhempia, kun meillä oli niin vaikeaa.



Imetys ei sujunut. Vauva kieltäytyi syömästä -> maidontulo väheni. Imetin vuorokaudet läpensä. Vauva itki, minä itkin. Lopulta sitten paljastui, että vauvalla oli refluksi. Lääkityksen myötä elämä helpottui. Huuto väheni. Siirryin osittaisimetykseen. Tuttelin avulla pääsin lähtemään vähän kotoa pois. Joskus 3kk jälkeen tajusin, ettei elämäni tähän vielä päättynytkään. Siitä on hitaasti noustu ja nyt lapsia on jo kolme. Ruusunpunaisia unelmia ei enää ole ja arki on välillä todella raskasta. Mutta pois en vaihtaisi kuitenkaan, vaikka esikoisen vauva-aika on mielessäni edelleen elämäni kauheimpana ajanjaksona.

Mutta sillä tavalla virheelliset kyllä, että luulin, että rankinta, mitä vauvan kanssa voi olla, on se tässäkin ketjussa usein mainittu koliikki. Niinpä mekin yllättävän kevein mielin kanniskeltiin parikuista vauvaamme yökaudet ja laskettiin, että kohta se parku loppuu. No, ei loppunut kolmen kuukauden iässä. Eikä neljän, eikä kuuden. Yksivuotiaana vauva olis sitten jo vähän tyyväisempi ja nukkui hyvin, enää pari herätystä yössä.



Ei me kyllä todellakaan tuohon osattu varautua. Mutta en usko, että kovin moni muukaan. Joten kyllä täytyy sanoa, että oli se arki paljon rankempaa kuin osasin ajatella, mutta ei ne kuvitelmat myöskään mitään ruusunpunaisia olleet. Meitä taidettiin vain koetella vähän kovemmalla kädellä.

- Kummankin lapsen kohdalla olen yllättynyt siitä kuinka sitovaa imetys on. Kumpikaan lapsista ei ole syönyt pulloa ja olen ollut ilman lapsia jossakin yli 3 tuntia ekan kerran lapsien ollessa 9-10kk.



- Sekin yllätti, että lasten hoidossa haluaa auttaa vain ja ainoastaan minun vanhemmat ja he asuvat 300km päässä. Kukaan muu sukulainen tai tuttava ei halua auttaa yhtään.



- Se yllätti, kuinka erilainen rooli todellisuudessa äidillä ja isällä lasten hoidossa on. Etenkin, kun vauvat ovat olleet täysin tissivauvoja.



- Positiivisesti yllätti synnytysten helppous.

Vauva-ajan rankka imetys-valvomis-symbioosi -rumba yllätti. Toisen lapsen kohdalla toivoin vain selviäväni pikku vauva ajasta. Ajoittain olin romahtamisen partaalla. Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa on hirveitä.