Parhaat vinkit kehiin - Suhteeseen välttelevästi kiintyneen ihmisen kanssa

Niin siinä kävi; Pari kuukautta sitten tapasin kiinnostavan tyypin. Aikuisia nelikymppisiä kumpikin menneisyyksineen ja kariutuneine liittoineen. Kiinnostus molemminpuolista ja sovittiin, että ei kiirehditä. Haasteena ollut yhteisen ajan vähyyskin, mutta se toisaalta toiminut hyvänä jarruna myös.

Tutustumisen alku omalta osaltani oli hyvin eri kun miehellä. Toimimme silloin hyvin eri tavalla. 

Mies hullaantui ja uskalsi heittäytyä ihastuksen tunteeseen pian. Sitten alkoi tapahtua kahden kuukauden jälkeen vetäytymistä. Ei dramaattista, mutta selkeästi tämän havaitsin.

Itse puolestaan olin alkuun hyvinkin neutraalilla tarkkailumielellä. Ihastuminen tuli vasta jonkin ajan kuluttua ja yllättikin. Siinä vaiheessa, kun toinen alkoi hienoisesti vetäytyä alkoi itsestä tuntua, että tässä uskaltaisi avautua.

Nyt asia on nostettu toimestani suoraan pöydälle. Mies myönsi, että näin on käynyt usein. Kun alkaa ihastua enemmän, niin vetäytyy. Selkeästi suhdehistoria huomioiden menee lootaan "välttelevästi kiintynyt". Itse puolestani en ihastu helposti. 

En hätäile. Selvästi tämä ei ole puhtaasti minusta johtuvaa. Itse olen sitä mieltä, että mies edelleen aidosti kiinnostaa ja hänessä on valtavasti piirteitä, joita arvostan ja kumppaniltani toivon. Tämä välttelevä kiintyminen nyt on sitten ominaisuus muiden joukossa. 

Heitin pallon hänen kulmaansa; Kerroin, että en tahdo painostaa, mutta edelleen olen aidosti kiinnostunut. Vetäytymiselleen on varmasti hyvät syyt. Ja että koska en halua vaikuttaa ripustautuvalta, niin tarkastelkoon nyt fiiliksiään ja hänen asiansa on ehdottaa tapaaminen, kun siltä tuntuu. Näen tässä potentiaalia ja paljon hyvää, jonka päälle rakentaa. 

Taustalla siis on miehellä petetyksi tulemista ja edellisin suhde oli kertomansa mukaan hyvin vaikea on-off suhde, jossa huudettiin, pakattiin tavarat ja siirryttiin ovet paukkuen omaan kotiinsa. Sitten tultiin takaisin, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. On myös hyvin pitkän aikaa asunut käytännössä itsekseen (lapset vuoroviikoin) ja kotinsa on linnansa. Harrastuksensa tärkeitä. 

No: Kotini on minunkin linnani, kaipaan omaa aikaa, en halua suhdetta, jossa joka elämän osa-alue limittyy saman katon alle uusperheenä tmv. 

Onko joku onnistunut pääsemään yli tämmöisestä parin kuukauden jälkeen ilmenevästä vetäytymisestä ja olisiko vertaistukea? Vähän on kuitenkin haikea olo nyt, kun itse oikeasti ei ole koskaan aiemmin tavannut ihmistä, jossa noin moni itselle tärkeä asia loksahtaa kohdilleen.