Lue keskustelun säännöt.
Kun perhe ei ymmärrä miten lapsen kuolema murtaa
31.12.2025 |
Onko vertaistukea? Muut ymmärtää, perhe ei. Äiti, isä ja toinen lapsi (aikuinen). Lapsen kanssa tietenkin olisin tekemisissä, äitiin ja isään ottaisin välimatkaa, mutta syystä x en voi.
Olen hakenut kaiken avun mitä voi eli teen parhaani. Mutta se ei riitä, koska pitäisi vain selvitä. Kuolemasta muutama vuosi ja syyllistäminen alkoi jo melko pian.
Kommentit (38)
Vierailija kirjoitti:
Suru ja masennus ovat eri asioita. Suru on surua, masennus masennusta. Sinulla on oikeus surra ja myös jäädä suruusi, koska olet kokenut pysyvän menetyksen. Sen merkitys ei vähene elämässäsi. Mutta sinun on uskallettava tutustua suruusi ennen kuin voit luottaa siihen. Sinun suruasi ei ymmärrä kukaan muu, ellet itsekään ymmärrä sitä.
Lapsen kuolema tekee vanhemmuudesta haavoittuvaisemman.
(En suosittele lapsikuolemaperheiden vertaistukijärjestö Käpyä. Siellä on vallalla vanhentunut käsitys surusta, ja muiden kauhukertomukset vain pahentavat omaa surua, joka on kuitenkin jokaisella ainutlaatuisen yksilöllinen.)
Millainen vanhentunut käsitys?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ota huomioon, että myös vanhemmiltasi on kuollut lapsenlapsi ja toiselta lapseltasi sisarus. Hekin surevat. Pidä huoli ettet omaa suruasi tunge heidän painolastikseen vaan käsittele sitä ammattilaisten kanssa. Elämä jatkuu ja koeta löytää keinoja päästä eteenpäin surun kanssa. Elossa oleva lapsesi tarvitsee sinua nyt ja jatkossa.
En tunge suruani. En edes paljon enää uskaltaisi puhua, koska vastaus olisi jotain negatiivista. Kerron elossa olevalle lapselleni aina miten rakas hän on ja pahoittelen sitä, että en vieläkään jaksa tarpeeksi.
Eihän muutama vuosi tuollaisessa tilanteessa ole mitään. Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta asiasta, mutta voisin kuvitella, että suru kestää helposti vuosia. Ehkä joku voi päästä nopeamminkin yli, mutta kaikki ovat erilaisia.
Minkä ikäisiä vanhempasi ovat? Ehkä ovat huolissaan sinusta, mutta eivät osaa ilmaista huoltaan muulla tavalla. Luulisi myös, että lapsenlapsen kuolema koskettaisi heitäkin. Pääsivätkö he lapsen kuolemasta yli nopeasti? Oletko sanonut heille, että syyllistäminen satuttaa, eikä ainakaan auta tilanteessa. Ehkä kannattaisi istuttaa heidät alas ja keskustella asiasta, jos voimasi vain riittävät.
Tuo toinen lapsi onkin sitten kinkkisempi tilanne. Käsitin tekstistäsi, että on ehkä jo aikuinen tai aikuisuuden kynnyksellä. Ehkä hänestä tuntuu, että on sisaruksen lisäki menettänyt äitinsä. Terapia ei varmasti olisi pahaksi hänellekkään. Mitä tarkoitit sillä, että et jaksa puhua? Lapsi soittaa, etkä vastaa, tai sanot, että en jaksa? Ehkä hänen kanssaan kannattaisi yrittää puhua, vaikka tuntuukin siltä, ettei jaksa. Ettet menettäisi toistakin lasta.
Kovasti voimia ja toivottavastai pääset vielä masenuksesta. Älä kuitenkaan syyllistä itseäsi. Se ottaa sen aikaa kuin ottaa.
Surun terapoiminen ja varsinkin lääkitseminen ovat haitallisia. Ei yksikään ulkopuolinen psykiatri tai terapeutti voi ottaa sinulta surua pois eikä ehkä edes antaa sinulle työkaluja joilla tulet toimeen itsesi ja surusi kanssa. Minä kävin psykoterapeutilla vain siksi että hän oli ainoa joka jaksoi kuunnella keskeyttämättä ja tyrkyttämättä neuvojaan. Lopulta totesin että haluan sittenkin pitää tämän suruni, sopiiko.
Suhde elävään lapseen on rakennettava uudestaan, molempien surevien ehdoilla.
Vierailija kirjoitti:
Surun terapoiminen ja varsinkin lääkitseminen ovat haitallisia. Ei yksikään ulkopuolinen psykiatri tai terapeutti voi ottaa sinulta surua pois eikä ehkä edes antaa sinulle työkaluja joilla tulet toimeen itsesi ja surusi kanssa. Minä kävin psykoterapeutilla vain siksi että hän oli ainoa joka jaksoi kuunnella keskeyttämättä ja tyrkyttämättä neuvojaan. Lopulta totesin että haluan sittenkin pitää tämän suruni, sopiiko.
Suhde elävään lapseen on rakennettava uudestaan, molempien surevien ehdoilla.
En yritä surusta eroon, tiedän että kulkee mukana. Mutta masennuksesta haluaisin. Suru ja masennus ovat eri asiat, mutta masennukseksi mun vointi nyt jo lasketaan. En jaksa toimia tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:lla korkki aiennut aikaisin? Tosi sekavaa settiä.
Vierailija kirjoitti:
Ap:lla korkki aiennut aikaisin? Tosi sekavaa settiä.
En juo ollenkaan. Mutta näemmä en osannut sanoittaa, joten voin nyt tästä keskustelusta poistua. Ei erityisesti mieltä ylennä vastaukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on eläviä varten.
Itseltäni kuoli poika kun hän oli 29 vuotta. Kaksi lasta jäi. Tästä on nyt 2,5 vuotta.
Työkaveriltani on mennyt aikoinaan ainoa lapsi.
Lapsen menetys on aivan kauheaa, toipuminen ottaa oman aikansa. Ja me suremme niin eri tavoin.
Minua on auttanut kirkon sururyhmä. Tosin olin ainoa lapsensa menettänyt paikalla. Kuunnella toisten kertomuksia ja myös kertoa omani on ollut todella tärkeää.
Olen myös huomannut että muut lähisukulaiset ovat jotenkin päässeet surusta eteenpäin, itselläni ottaa vaan enemmän aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Suru ja masennus ovat eri asioita. Suru on surua, masennus masennusta. Sinulla on oikeus surra ja myös jäädä suruusi, koska olet kokenut pysyvän menetyksen. Sen merkitys ei vähene elämässäsi. Mutta sinun on uskallettava tutustua suruusi ennen kuin voit luottaa siihen. Sinun suruasi ei ymmärrä kukaan muu, ellet itsekään ymmärrä sitä.
Lapsen kuolema tekee vanhemmuudesta haavoittuvaisemman.
(En suosittele lapsikuolemaperheiden vertaistukijärjestö Käpyä. Siellä on vallalla vanhentunut käsitys surusta, ja muiden kauhukertomukset vain pahentavat omaa surua, joka on kuitenkin jokaisella ainutlaatuisen yksilöllinen.)
Vanhentunut käsitys surusta??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ota huomioon, että myös vanhemmiltasi on kuollut lapsenlapsi ja toiselta lapseltasi sisarus. Hekin surevat. Pidä huoli ettet omaa suruasi tunge heidän painolastikseen vaan käsittele sitä ammattilaisten kanssa. Elämä jatkuu ja koeta löytää keinoja päästä eteenpäin surun kanssa. Elossa oleva lapsesi tarvitsee sinua nyt ja jatkossa.
Eihän vanhempi sisarus välttämättä sure. Ehkä ei mitään tunnesidettä lapseen. Ei itselläni ainakaan ole vuosikymmeniä vanhempaan sisarukseen tunnesidettä. Toki joillakin on.
"Menetyksen kokemukset tuovat monesti perheen pinnan alla olevat ilmiöt esiin. Onko yämä ensimmäinen kerta, kun vanhempasi syyllistävät sinua?
Millaista yhteydenpitoa lapsesi kaipaa? Tapaamista, matkustelua yhdessä, soittamista, viestittelyä? Laita esim. puhelimeen muistutus parin päivän bäkein, että viestität/soitat mitä kuuluu. Ja kyllä, masentuneena ja surullisena voi käyttää muistutuksia yms. Lapselle toki ei tarvitse kertoa. "
Tämä. Esim. synnytyksenjälkeinen masennuskin on paitsi hormonaalista yleensä myös seuraus menneistä asioista. Uskoisin että ap:lla on "kana kynittävänä" vanhempiensa kanssa lapsuutensakin osalta, takuulla ei ollut eka kerta kun syyllistivät. Ja siksi tämä tuntuukin nyt extra-pahalta, kun on näinkin kamalasta kuin lapsen kuolemasta kyse.
Muistutukset hyvä idea. Sanoisin myös lapselleni, että soita sinäkin, yhteydenpito ei ole vain toisen vastuulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"En tunge suruani. En edes paljon enää uskaltaisi puhua, koska vastaus olisi jotain negatiivista. Kerron elossa olevalle lapselleni aina miten rakas hän on ja pahoittelen sitä, että en vieläkään jaksa tarpeeksi. "
Kuulostaa siltä että vanhempasi ovat hankalia, jopa sairaita. Miksi he negailisivat rakasta omaa lastaan joka suree rakasta omaa lastaan?
Mitä sinun mielestäsi/ lapsesi mielestä vielä pitäisi jaksaa? Lapsesi on 29v eli tukevasti jo aikuinen, ei kai hän roiku äidissä väärällä, sairaalloisella tavalla? Itsenäistyminenkin kuuluu jo asiaan.
Tässä tarinassa on monia kummallisuuksia, en ihan saa selvää mikä vialla.
Ap olen pahoillani lapsesi menetyksen johdosta <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muista, että olet yksin syyllinen lapsesi kuolemaan
Vierailija kirjoitti:
Muista, että olet yksin syyllinen lapsesi kuolemaan
Aina jaksaa ihmetyttää miten tällaisia ihmisä löytyy. Empatia täys 0. Oliko sinulla lapsena kireä pipo ja vähän leluja, vai mistä kiikastaa?
Millä sanoilla vanhempasi syyllistävät?
Minkälaista se teidän ihan tavallinen arki sitten on? Vaikka sen nyt jo aikuisen lapsen kanssa.
Syyllistäminen ei auta, mutta onhan se tapaus tosi raskasta toisillekin siinä lähipiirissä kuin vain sille vanhemmalle.
Älä tuputa tyhjiä kliseitä.