Lue keskustelun säännöt.
Miksi joidenkin on vaikea kertoa elämänsä vastoinkäymisistä muille?
25.12.2025 |
Kyllähän kaikki tietävät että elämä ei ole sellaista kuin somemaailmassa yleensä esitellään.
Minulla on yksi ystävä, jolla tiedän olleen paljon vastoinkäymisiä elämässään.
Hän ei niistä juuri puhu. Ei kyllä esitäkäön mitään kiiltokuvaelämää, ei edes ole somessa.
Hänen mielellään epäilen olevan jonkinlaisen alkoholiongelman, mutta ystäväni ei tästä puhu mitään. Nuorin lapsensa on vaikeasti kehitysvammainen, eikä siitäkään asiasta juuri puhu saati valita.
Vähän ärsyttää tuollainen umpimielisyys ja olen miettinyt pitäisikö lopettaa yhteydenpito kun toinen ei koskaan kerro asioistaan. Hän on muuten ihana ihminen ja todella hyvä kuuntelemaan muita. Itsestään vain sulkeutuu kuin simpukka.
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Samanlainen kokemus minullakin. Kun muutin takaisin lapsuuden naapuristoon aikuisena noin puoleksi vuodeksi, talon pesutuvassa yksi vanha naapuri kysyi hämmentyneenä, olenko se poika, joka asui täällä 70-luvulla. Näin hänen reaktioistaan syyllisyyden puuttumattomuudesta tilanteeseen aikoinaan. Harmi, etten antanut synninpäästöä hänelle, koska asioihin puuttuminen pelottaa yleensä ihmisiä seurausten pelossa. En kuitenkaan katso että kaikkien traumaattisen lapsuuden läpi käyneiden ihmisten pitäisi käydä terapiassa. Ihmiset selviävät ja selvittävät itsekin menneisyyttään menestyksekkäästi.
Joskus vähän alle kolmikymppisenä törmäsin entiseen naapuriin, joka aivan varmasti oli nähnyt ja kuullut, millaista helvettiä elämämme oli. Hän totesi hyvin hämmentyneenä, että "mukavaa, kun sinusta tuli kuitenkin ihan ihminen".
Eikä hänkään tehnyt silloin mitään, kun näki miten isä ajoi kirveellä perheen hankeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miksi niistä pitäisi puhua muille? muut vaan levittävät jutut eteenpäin. Kaikille ne vastoiinkäymiset eivät ole sellainen elämää määrittävä asia joita pitää märehtiä.
Minä en yksinkertaisesti osaa kertoa vaikeuksistani kenellekään. Seuranani ovat masennus, syömishäiriö ja lievästi myös itsetuhoisuus, mutta kenellekään en ole pystynyt pukahtamaan sanaakaan näistä asioista. Ainakin seitsemisen vuotta on jo mennyt näissä merkeissä. Hoidan vain työni niin hyvin kuin pystyn, kuuntelen muiden mielen päällä olevia asioita sen harvan kerran, kun tuttavia tapaan, nyökyttelen ja teeskentelen olevani tilanteessa läsnä. Tosiasiassa mietin vain, kuinka kauan minun vielä täytyy elää.
Miksi pitkästyttäisin muita umpitylsillä ongelmillani?
N33
Koska harva on luottamuksen arvoinen. Onneksi niitä luottoläheisiä ei montaa tarvitsekaan, muille ei ole mitään tarvetta elämänsä arimmista asioista kertoa.
Koska mitään apua et saa vaan joudut kuitenkin selviämään itse. Mitä niillä hyväntahtoisilla hyödyttömillä neuvoilla tekee. Osa voi olla vielä tahallaan vääriäkin. Lisäksi ihmiset jotka osaavat pitää luottamuksellisen asian omana tietonaan ovat todella harvassa. Mua ällöttää nämä liian avlimet ihmiset niin avautujina kuin juoruajina.
Näille on paras kertoa "luottamuksellisia" asioita jotka on muutenkin tiedossa ja josta ei ole haittaa tai hyötyä. Toisaalta tympäisee tavallisten julkisessa tiedossa olevien asioiden salailu. Mulla herää siinä vaiheessa epäilykset. Näistä tulee mieleen vähän sellainen juonittelun halu. Enkä ole usein väärässä ollutkaan.
Olen itsekin kateellinen muille mutta en ole pyrkinyt koskaan aiheuttamaan haittaa sen kohteelle. Voin senkin kyllä tehdä jos kohde loukkaa merkittävästi omaa etuani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en yksinkertaisesti osaa kertoa vaikeuksistani kenellekään. Seuranani ovat masennus, syömishäiriö ja lievästi myös itsetuhoisuus, mutta kenellekään en ole pystynyt pukahtamaan sanaakaan näistä asioista. Ainakin seitsemisen vuotta on jo mennyt näissä merkeissä. Hoidan vain työni niin hyvin kuin pystyn, kuuntelen muiden mielen päällä olevia asioita sen harvan kerran, kun tuttavia tapaan, nyökyttelen ja teeskentelen olevani tilanteessa läsnä. Tosiasiassa mietin vain, kuinka kauan minun vielä täytyy elää.
Miksi pitkästyttäisin muita umpitylsillä ongelmillani?
N33
Nuo, mitä luettelit, eivät ole mitään "umpitylsiä ongelmia", vaan todellisia, vakavia ongelmia. Ei meidän kenenkään elämäntehtävä ole olla vain viihdykettä muille, vaan jokaisella pitäisi olla edes yksi toinen ihminen, joka välittää siitä, miten voit.
Olimme kollegan kanssa olleet työkaverit jo vuosia, joten kaikenlaista tuli juteltua. Pidimme yhteyttä myös vapaa- ajallamme, joten jonkinlaista orastavaa ystävyyttä oli. Kuitenkin on asioita, joita turvallisen lapsuuden elänyt ei voi ymmärtää. Työkaverini silminnähden pelästyi, kun jotain kokemuksiani avasin, hän vaihtoi nopeasti puheenaihetta.
Lapseni sairastui vakavasti, ja toinen (nyt entine )ystäväni sanoi minulle, että jatketaan yhteydenpitoa, kun tilanne on parempi. Ei halunnut kuulla murheitani.
En enää luota keneenkään, vain ammattiauttajille voin puhua asioista ja lähin omainen on viranomainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mut on kasvatettu siihen mentaliteettiin että ei pidä valittaa. En silti esitä että asiat on muuta kuin on, ja kerron kyllä arkisista hankaluuksista.
Mutta jos alkaisin kertaamaan mikä kaikki on mennyt pieleen ja on vaikeaa elämässä, niin tuntuu että itsekin masentuisi siitä. Siksi yritän olla positiivinen ja pitää yllä sitä henkeä.
Kaikilla on vaikeuksia elämässä, se ei ole mitään uutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en yksinkertaisesti osaa kertoa vaikeuksistani kenellekään. Seuranani ovat masennus, syömishäiriö ja lievästi myös itsetuhoisuus, mutta kenellekään en ole pystynyt pukahtamaan sanaakaan näistä asioista. Ainakin seitsemisen vuotta on jo mennyt näissä merkeissä. Hoidan vain työni niin hyvin kuin pystyn, kuuntelen muiden mielen päällä olevia asioita sen harvan kerran, kun tuttavia tapaan, nyökyttelen ja teeskentelen olevani tilanteessa läsnä. Tosiasiassa mietin vain, kuinka kauan minun vielä täytyy elää.
Miksi pitkästyttäisin muita umpitylsillä ongelmillani?
N33
Nuo, mitä luettelit, eivät ole mitään "umpitylsiä ongelmia", vaan todellisia, vakavia ongelmia. Ei meidän kenenkään elämäntehtävä ole olla vain viihdykettä muille, vaan jokaisella pitäisi olla edes yksi toinen ihminen, joka välittää siitä, miten voit.
Monien muiden ongelmat ovat paljon omiani pahempia. Sitä paitsi en usko, että tästä suosta voi enää nousta. Olen jo luovuttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä fetissi sinulla on toisten ongelmiin? Omaatko jonkinlaisen sadistisen tendenssin?
Koska nämä muiden avoimuuden vaatijat aina levittävät asiasi eteenpäin :)
Toisista ihmisistä kiinnostuneet pitävät asioidesi levittelyä vaivanpalkkana siitä että jaksoivat kuunnella ongelmiasi, tämä on opittu elämässä kantapään kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
miksi niistä pitäisi puhua muille? muut vaan levittävät jutut eteenpäin. Kaikille ne vastoiinkäymiset eivät ole sellainen elämää määrittävä asia joita pitää märehtiä.
Näinpä, plus tuollaiset ihmiset jotka oikein kieli pitkällä odottavat kärsimystäsi ovat jollakin tapaa häiriintyneitä, pipipäitä. Itkeskelkööt itse, jos haluavat.
Mikä ihmeen velvollisuus hänellä mukama on avautua asioistaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Monien muiden ongelmat ovat paljon omiani pahempia. Sitä paitsi en usko, että tästä suosta voi enää nousta. Olen jo luovuttanut."
Aina löytyy ihmisiä, joilla menee huonommin. Nuo sinun ongelmasi eivät todellakaan kuulosta vähäpätöisiltä. Mutta ymmärrän luovuttamisen. Olen itse ollut monesti samassa mielentilassa ja yksin joutunut selviytymään. Ehkä sen verran voi kuitenkin itselleenkin suoda ymmärrystä, ettei ajattele, että näin sen kuuluu mennäkin, ettei kukaan välitä ja yksin joutuu vaikeuksiensa kanssa kamppailemaan.
Mietityttää välillä että kertovatko kaverit kaikki kerrotut jutut puolisoilleen? Jos kerron kaverille niin en haluaisi että hän puhuu puolisolleen asiani.
Tällä palstalla ei ole ainakaan pulaa katkerista valittajista.
Vierailija kirjoitti:
Ap: et ole niin läheinen ja luotettava, että kukaan kertoisi sinulle mitään. Luultavasti olet lörpöttänyt muiden asioita tälle ystävälle, ja hän on arvannut että jos kertoo omiaan sinulle, kerrot niitä samalla lailla eteenpäin.
Sukulaiseni valitti, että naapurin rouvan luo ei saa enää mennä kahville, kun naapurin mies oli sanonut ettei halua heidän juorujaan kerrottavan enää eteenpäin. Sukulainen kovasti suuttuneena että HÄN ei ole IKINÄ juorunnut mitään. Siinä kohtaa jouduin muistuttamaan että sukulainen oli tämän naapurin miehen mielenterveysongelmistakin kertonut meille sukulaisille. Meni hiljaiseksi.
Ehkä olet samanlainen, ap.
Ei kai tuo ole luotettava, kun täällä jo arvostelee. Kuka tuollaiselle mitään edes avautuisi.
Eipä niitä kovin laveasti kannata huudella, niitä vastoinkäymisiä nimittäin. Ihmiset ovat kaksinaamaisia ja epäluotettavia suurin osa. Eipähän tule omat asiat vastaan jossain jonakin versiona kun pitää tiedot vain itsellään. Tätä olen kokenut. En luota enää.
Samanlainen kokemus minullakin. Kun muutin takaisin lapsuuden naapuristoon aikuisena noin puoleksi vuodeksi, talon pesutuvassa yksi vanha naapuri kysyi hämmentyneenä, olenko se poika, joka asui täällä 70-luvulla. Näin hänen reaktioistaan syyllisyyden puuttumattomuudesta tilanteeseen aikoinaan. Harmi, etten antanut synninpäästöä hänelle, koska asioihin puuttuminen pelottaa yleensä ihmisiä seurausten pelossa. En kuitenkaan katso että kaikkien traumaattisen lapsuuden läpi käyneiden ihmisten pitäisi käydä terapiassa. Ihmiset selviävät ja selvittävät itsekin menneisyyttään menestyksekkäästi.