Tukahdutanko minä lapseni? Ja muutenkin lasten kasvatuksesta.

mutta oleellisia. Tämä kieltäminen ja rajat ja tahtojen taistot, mutta toisaalta vapaus, ilo , luovuus, lannistumattomuus, itseluottamus...Itse tasapainottelen koska olen tullut siihen tulokseen, että meillä kielletään liikaakin kokoajan. Miten ne sitten pärjäävät, kun vallalla näyttää olevan aika vapaat kasvatusmetodit ja toiset osaa ottaa sen huomio ja mitä haluavat....En tiedä olenko täysin tollo kasvattaja.

Tai ainakin mulle tuli heti vaikutelma, että mietit nyt liikaa. Pidä kiinni entisestä toiminta tavastasi, ja kun lapset kasvaa, ja isoin alkaa olla siinä iässä että tarvitsee sitä " sitkeys palkitaan" -opetustakin, niin kerrot sitten siitä VAIN siihen koulunkäyntiin liittyen. Se on selvästi erillään siis jostain arkielämän karkeista ja haluamisista, joista vanhempi päättää. Ehkä jossain vaiheessa kyllä lapsikin saa alkaa ottaa vastuuta syömisistään ja niistä karkeistakin, ja muusta sellaisesta joista aikuinen vanhempi yleensä pikkulasten kohdalla päättää viimeisen sanan. Mutta minusta 7-8-vuotiaskin on vielä aika pieni. Ehkä joku pari vuotta vielä, niin sitten ei karkeista ainakaan tarvitse enää pitää niin lukua.



Toisaalta voidaan miettiä, että onko se opetus nyt niin äärimmäisen tärkeä, että kovasti yrittämällä ja tahtomalla pääsee läpi harmaasta kivestäkin. Ja että sitkeys palkitaan, ja pääsee ihan sinne mihin haluaa elämässään jos oikein yrittää. Minusta ei se ihan niinkään mene, aina. Joskus on nimittäin hyvä antaa periksikin ja ottaa huomioon omat vahvuudet ja heikkoudet... ei se pelkkä tahtominen riitä aina... Mutta off-topic tämä.

Lokaäiti, on hyvinkin luultavaa, että teen asiasta liian ison numeron... En sitä tietenkään mieti tai ehdi miettiä siinä arjen tohinassa, nyt vain rupesin viikonloppuna miettimään. Lähinnä ehkä se, että kuopus on niin täynnä sitä tahtoa, ja aivan pakosti häntä on rajoitettava harvasehetki. Karkit oli ehkä huono esimerkki, koska en ole kauhean tarkka niistä. Siis vaikka karkkipäivä on kun on, niin kyllä me joskus napsitaan muutama nami muullonkin jos siltä tuntuu. 7-vuotias on tosiaan vielä pieni, minunkin mielestäni, mutta nyt juuri tulee eteen nämä itse päättämis -jutut kun hän liikkuu yksin paljon kavereiden kanssa ja osaa luonnollisesti myös hirveästi kaikkea itse.



Mietin muuten itse ihan samaa, että onko tuo " sitkeys palkitaan" ylipäätään hyvä asia... Kun vaan ajattelen itseäni niin mun elämä olis voinut mennä aivan toiseen suuntaan (huonompaan) ellen olisi todellakin halunnut tiettyjä asioita ja tehnyt niiden eteen töitä.

Minä olen ajatellut tämän asian niin että " uhmaikäinen" 1-5v ei vielä ymmärrä EI:n merkitystä ja hänelle se on opetettava selkeästi ilman ehtoja tai sitä että asioita saisi puhumalla läpi. Samalla opitaan että äiti ja isä on ne jotka tärkeistä asioista päättää. Lapsi voi halutessaan valita punaisen ja sinisen paidan väliltä mutta toinen paidoista on laitettava päälle siitä ei keskustella ulkona on kylmä. Karkkia EI syödä ennen ruokaa.



Eskari-ikäisen kanssa voi sitten yrittää jo keskustella asioista enemmän vastuusta ja vapaudesta, tahdon voimasta ym. Eli kieltoja voi alkaa selittämään tarkemmin miksi ei osteta karkkia tai jäätelöä joka kauppareissulla tai miksi on tärkeää pitää pyöräilykypärä päässä. Samalla kun lapselle kertoo että karkit ei ole terveellisiä ja ne maksavatkin paljon. Voi selvittää tarkemmin että aikuiset käy töissä jotta ansaitsevat rahaa jolla sitten ostetaan ruokaa ja vaatteita maksetaan asumisesta jne. Kun lapsi alkaa ymmärtää sen että asioiden eteen on tehtävä työtä alkaa se EI:kin saamaan uuden merkityksen. Luulen että tähän ikään tulee sitten murrosikäkin sopivasti rikkomaan EI:n täydellisyyttä (en tiedä lapset eivät vielä ole murrosiässä ;o) ).



Koulu varmasti myös opettaa hyvin siihen että harjoituksella ja " työtä" tekemällä saa hyviä tuloksia joista on sitten myöhemmin hyötyä.



Tuo tahto onkin sitten hankalampi sitä tosiaan tarvitaan mutta onko eri asia tahtoa karkkia kaupassa kuin hyvä opiskelupaikka tai työ? Ehkä satsaisin enemmän siihen että hyvän työpaikan saa kun hoitaa opiskelunsa hyvin. Tahto vain auttaa siinnä että tahtoo opiskella johon äiti varmasti antaa mielellään luvan. Jaa en olekkaan tuota kovin pohtinut pitänee vielä pyöritellä asiaa mielessä. Jos keksin hyvän " ratkaisun" tulen sen sitten kertomaan =).



nuttu (lapset 8v, 6v, 4v ja 1v10kk sekä masu rv22)

Niinhän se on, että mitä pienempi lapsi, sitä enemmän äiti ja isä päättää.



Ehkä myös olen " pelästynyt" sitä että niin omassa lapsuudessani, kuin nyt lasteni kavereissa (koulu- ja tarha-) on sellasia, jotka jotenkin luovuttaa heti ja luulevat että eivät osaa ja eivät pysty. Joskus huomaan myös esikoisessani samaa, eli että heti olisi antamassa periksi kun ei ekalla kerralla suju. Hän on kuitenkin tosi taitava ja meidän mielestä nopea oppija, mutta jotenkin jos vaikka eka kerta menee pieleen, niin heti suruissaan sanoo, että emmä ikinä opi ja en osaa ja olen tyhmä jne jne. Tämä nyt toki voi olla luonnekysymys. Olemme kyllä kannustaneet emmekä ikinä vaadi että lasten olisi osattava jotakin. Niin, tai jos joku sanoo lapsilleni että " et saa leikkiä tässä" niin heti lähtevät pois. Kuopus tosin ei ole sellainen - vielä.



Älkää nyt ihmeessä luulko kuitenkaan, että tällasia mietin koko ajan, kasvatamme lapset järjellä ja sydämellä ja varmaan lopputulos on ihan tarpeeksi hyvä. Välillä tuntuu kyllä, että lasten kasvatus on niin hitsin hankalaa. Juuri niin kun tässä jo mainittiinkin, että löytää sopivat suhteet kaikessa: sopivasti vapautta, sopivasti luovuutta, itsenäisyyttä jne.

Olen itsekin joskus miettinyt samanlaisia asioita. Meilläkin keskimmäinen erittäin temperamenttinen. Itse olen tuossa eskari-iän lähetessä ja kouluikäiselle sanonut välillä, että jos osaat tämän tarpeeksi hyvin perustella niin saat tahtosi periksi. Yleensä lapset eivät ole siihen kyenneet, mutta muutaman kerran on tullut niin hyvä selitys, että olen suostunut. Tai sitten olemme vielä yhdessä miettineet lopulliset ehdot asialle.



Toisaalta tuntuu, että vaikka tuota temperamenttipakkausta joutuukin paljon rajoittamaan ja kieltämään ja huuto on välillä kamala, ei se oma tahto mihinkään katoa. Olen aina yrittänyt (en ole aina jaksanut) jaksaa ne tunteenpurkaukset hermostumatta eli on saanut näyttää pahan olonsa, mutta sillä ei ole kuitenkaan saanut asioita periksi. Olen myös tuonut julki lapsen kuullen esim. miehen kanssa jutellessa, että oma tahto on hyvä asia, vaikka kaikkea ei voikaan saada periksi.

kent:

Niinhän se on, että mitä pienempi lapsi, sitä enemmän äiti ja isä päättää.

Ehkä myös olen " pelästynyt" sitä että niin omassa lapsuudessani, kuin nyt lasteni kavereissa (koulu- ja tarha-) on sellasia, jotka jotenkin luovuttaa heti ja luulevat että eivät osaa ja eivät pysty. Joskus huomaan myös esikoisessani samaa, eli että heti olisi antamassa periksi kun ei ekalla kerralla suju. Hän on kuitenkin tosi taitava ja meidän mielestä nopea oppija, mutta jotenkin jos vaikka eka kerta menee pieleen, niin heti suruissaan sanoo, että emmä ikinä opi ja en osaa ja olen tyhmä jne jne. Tämä nyt toki voi olla luonnekysymys. Olemme kyllä kannustaneet emmekä ikinä vaadi että lasten olisi osattava jotakin.

Kommentoisin vaan tähän väliin et meillä kans tyttö 8v. ja sanoo kans herkästi jos ei joku koulutehtävä (yleensä matikasta) tms onnistu tai hän ei sitä heti hoksaa, et hän tyhmä eikä osaa mitään. Jostain muistaisin lukeneeni et tämän ikäset kaipaa paljon kannustusta ja kehuja eli vois olla siis ihan ikätasonen juttu myös siinä missä luonnekysymyskin..

Silloin koetan positiivisesti kannustaa, vaikka välillä meinaan hermostua kun heti ekan vaikeuden tullessa tyttö olisi valmis

heittämään hanskat tiskiin :)

Siis jos lapsi haluaa jotain, mikä nyt minusta ei käy. Olkoonpa se nyt karkki tai jäätelö tai ulos meneminen huonona hetkenä ym. Pitäisikö " antaa periksi" jos lapsi osaa ikätasoonsa nähden esim tarpeeksi hyvin selittää miksi hänen juuri nyt olisi saatava tehdä sitä mitä ikinä haluaakin. Tavallaan musta olisi myös hyvä opettaa, että asioista voi neuvotella minun EI:nkin jälkeen ja sinänsähän tahdonvoima on hyvä asia elämässä selviytymisessä, sitä en haluaisi viedä lapsiltani pois. Tuntuu vaan, että jos sitten huomaavat, että kyllähän äidin ja isän saa ylipuhuttua niin millään kiellolla ei enää ole merkitystä.







Minusta sitä jyrkkää EI:tä kannattaa jo sanomisvaiheessa miettiä. Jos esim on kyse että lapsi pyytää jäätelöä, tuleeko sanottua automaattisesti ei vai onko sille perusteet (kuten kohta on ruoka, on kylmä ilma tms) Jos aikuinen on jo kieltämisvaiheessa perustellut itselleen miksi ei, niin sitten siitä pidetään kiinni. Ja silloin ne perusteet tietysti selitetään lapselle. Jos taas asiast voi neuvotella, voi jo ennen ein tai kyllän sanomista sanoa että en oikein nyt kannata ideaa, mutta selitäppäs vielä kerran miksi.

Se on ihan eri asia kuin miksi pyrkii vaikka lääkikseen 10 kertaa(tai vaikka Idolsiin...) eihän siellä sanota että ET PÄÄSE JA PISTE vaan että TÄLLÄ kertaa suorituksesi ei riittänyt, mutta jos suoritustaso on ensi vuonna parempi, asia harkitaan uudelleen.



Voihan arkielämässäkin käydä niin että lapsen perusteet todella muuttavat tilanteen, mutta mielestäni perustellusta eistä ei enää livetä. Tosiaan kannattaa jo kysymisvaiheessa jättää tilaa itselle.

Hei,



Sinulla on jo niin eri-ikäisiä lapsia, että huomaa, että ihan erilaisia asioita joutuu pohtimaan kuin vain taaperoiden kanssa.

En tiedä, ovatko lapsesi tyttöjä vai poikia, mutta siinäkin on varmaan miettimistä, että kasvattaisi myös niistä tytöistä itseensä uskovia.



Jossain oli juuri juttua tuosta, että nykyaikana lapsia kasvatetaan tyyliin " kaikki on mahdollista" . En ole varma, onko se aina oikein. (olikohan siinä ruotsalaisen Stefan E...(sukunimi?) Kiltteys-kirjassa.) Siis että nykyaikana saatetaan opettaa lapsista myös itsekkäitä oman edun tavoittelijoita juuri tuolla metodilla.



Minä luulen, että sitä ei tarvitse erikseen opettaa, että kaikki on mahdollista.

Luulen, että jos lapsella on terve itsetunto, hän ymmärtää missä asioissa kannattaa pitää päänsä ja missä ei. Eli mitkä ovat niitä kokonaisuuden kannalta tärkeitä asioita (saanko juuri nyt sitä mitä haluan kun vain tarpeeksi vaadin vai teenkö elämässäni oikeita valintoja esim ammatinvalinnassa). Ja että samanaikaisesti osaavat ottaa muut ihmiset huomioon.



Tuossa taaperon ehdottomassa kieltämisessä olen ehkä kanssasi vähän eri mieltä.

Tahkokalliohan on sitä mieltä, että aikuisen pitää aina voittaa taistelut lapsen kanssa. Sen jälkeen kun luin Alfie Kohnin kirjan Unconditional Parentingin olen kyllä tullut aivan toisiin aatoksiin. Siinä korostetaan neuvottelemista jo aivan pienten lasten kanssa. Neuvottelulla ei tarkoiteta kaupankäyntiä tai varsinkaan uhkailuja, ennemminkin sitä, että lapsi otetaan huomioon ' ihmisenä' eikä vain ' vasta lapsena' . Ilmaisin ehkä vähän huonosti, mutta ymmärrätte varmaan.

Tai asian voi oikeastaan ilmaista niin, että lapsia pitää kohdella kuten kohtelee muitakin ihmisiä.

Suosittelen luettavaksi, jos mietit enemmänkin tuota ehdotonta kieltämisasiaa, ja milloin kannaattaa aikuisen joustaa.



Mutta tosi fiksuja ja vaikeita kyllä pohdit.

Tosi mukava lukea.



Olen itse pari vuotta sitten ihan tietoisesti yrittänyt muuttaa itseäni, että ensin mietin ja sitten kiellän, juuri siksi, ettei tulisi vain niitä periaatteessa kieltoja. Pyrin myös keskustelemaan ennen päätökseni tekoa (jos se nyt on sellainen juttu mistä on mahdollista keskustella - eli kyseessä ei ole esim autotielle juokseminen), mutta joskus vaan kun on kova hässäkä ja yksi haluaa sitä ja toinen tätä niin tulee tokastua jotakin pahemmin miettimättä.



Esimerkkejä tilanteista missä olen miettinyt kieltojani: lapsi pyytää saman päivän aikana toista jäätelöään. Periaateessa en tykkää että syödään monta jätskiä saman päivän aikana, mutta jos on vaikka kuumaa ja itekin tekee mieli, niin tuntuu että onko siitä nyt sitten jotain haittaa. Tai joskus joku lapsi keksii ennen nukkumaanmenoa, että haluaakin toisen tyynyliinan. Helposti sanon, että et saa, tämä käy yhtä hyvin - olisko ollut väliä jos sen liinan olisinkin vaihtanut? Erityisesti sillon jos kieltoni saakin aikaan puolen tunnin itkun.



Sitten joskus kun olen tehnyt virhearvion ja muutan kieltoni niin tuntuu että erityisesti nuo pienemmät ovat vain innoissaan siitä että saavatkin jotakin ja selitykseni MIKSI muutin mieltäni menee ihan ohi.



Esikoinen ja kuopus ovat tyttöjä, keskimmäinen on poika. Totta muuten, että varmaan tuohon esikoisen ikään kuuluu tollanen täydellisyyden tavottelu. Olemme miehen kanssa yrittäneet jauhaa ja jauhaa että kaikkea ei voi eikä tarvi osata, virheitä saa tehdä ja aina voi yrittää uudestaan. Omena ei kuitenkaan putoa kauas puusta eli itsekin pyrin liian usein täydellisyyteen. Lasten läsnäollessa olenkin nyt viime aikoina yrittänyt virheen tehtyäni olla suopea itselleni, jotta he saisivat käytännön esimerkkiä siitä, että jokaiselle käy mokia eikä se ole niin vakavaa.



Meneeköhän tämä jo ohi varsinaisen aiheeni...

Hei vielä,

Ei sun esimerkit ainakaan kuulostaneet siltä, että turhia kieltäisit.

kent:

" Esimerkkejä tilanteista missä olen miettinyt kieltojani: lapsi pyytää saman päivän aikana toista jäätelöään. Periaateessa en tykkää että syödään monta jätskiä saman päivän aikana, mutta jos on vaikka kuumaa ja itekin tekee mieli, niin tuntuu että onko siitä nyt sitten jotain haittaa. "

Hmm. Kyllä mäkin varmasti kieltäisin toisen jäätelön, ihan vain siksi, että musta sokerin syöntiä pitää yrittää välttää (äiti sitten syö jäätelöä muidenkin edestä :))

Tuossa tilanteessa esim. Kohn varmaan neuvoisi menemään mukaan lapsen mielitekoihin, ja haaveilemaan yhdessä miten hauskaa olisi syödä vielä yksi jäätelö tai kaksi tai vaik sata jäätelöä. Vaikka oikeasti ei syötäisi yhtään jäätelöä lisää.

Siis tehdään niin kuin aikuisen mielestä on paras, mutta osoitetaan lapselle että tajutaan tämän toiveet.

" Sitten joskus kun olen tehnyt virhearvion ja muutan kieltoni niin tuntuu että erityisesti nuo pienemmät ovat vain innoissaan siitä että saavatkin jotakin ja selitykseni MIKSI muutin mieltäni menee ihan ohi. "

En tiedä, onko välttämätöntä selittää miksi muutti mieltään..?

" Omena ei kuitenkaan putoa kauas puusta eli itsekin pyrin liian usein täydellisyyteen. Lasten läsnäollessa olenkin nyt viime aikoina yrittänyt virheen tehtyäni olla suopea itselleni, jotta he saisivat käytännön esimerkkiä siitä, että jokaiselle käy mokia eikä se ole niin vakavaa."

Minä kasvatuskirjafriikki :) juuri luin tuosta eilen, että lapselle voi osoittaa juuri noin kuin kuvailit, miten itse selviytyisi hankalista tilanteista. Eli vaik tuossa teidän tilanteessa näyttää joskus, kuinka äitiä harmittaa kun joku asia ei mennytkään niin kuin halusit, mutta sanoa siihen sitten perään vaik " no ei se niin vaarallista ollut, vaikka harmittaakin, ehkä ensi kerralla menee paremmin" .

Siis esimerkin voimalla. Mutta ei toki sitten kun lapsi on tuossa tilanteessa niin vähätellä hänen kokemustaan. Lapsen mielestä kun voi olla tosi kamalaa, kun ei onnistunut. Siihen kai voisi sitten sanoa, että sua taitaa ottaa tosissaan päähän, kun se ei mennytkään niin kuin halusit.

Emme me taida niin erilaisia ollakaan aikaisemmista sanaharkoista huolimatta:)



No kuitenkin eniten pelkään että tukahdutan juuri esikoistani. Ja mietin periaatteita kuinka paljon pitäisikään hänen antaa oikeasti itse päättää ja antaa vapautta. Mietin myös missä vaiheessa nämä pienempänä " poiskitkettävät" negatiiviseksi luokitellut ominaisuudet muuttuvat tietyllä skaalalla tavoiteltavaksi positiivisiksi ominaisuuksiksi.



Samalla on tullut mietittyä nuorempien lasten kohdalla samaa ja olen huomannut että olen ehdottomasti löysin nuorimman lapsen kohdalla. Jotenkin tunnen että on hyvä jos lapsi osaa olla sitkeä ja ilmaista itseään vapaammin jo pienempänä (tosin totuuden nimissä taka-ajatuksena on se kun hän joutuu hoitoon, että pärjää siellä jossa kovaääniset vaatimukset huomioidaan usein paremmin kuin tottelevat lapset). Myönnän kasvattavani kolmatta lasta aika erilailla kuin ensimmäistä tiettyjen periatteiden osalta, vaikka käytännön hommat lasten kanssa toimivat samalla lailla.



Itse olen ehdoton " tahdolla läpi harmaan kiven" -ihmisiä ja olen miettinyt että missä määrin olen liioitellun periksiantamaton. Haluanko oikeasti opettaa lapselle että kun yrittää tarpeeksi voi saavuttaa haluamansa (tämä on tyypillinen ajattelumalli mitä tarjoan) ja missä vaiheessa minun olisi hyvä opettaa lapsille periksiantamisen taitoa. No toisaalta mies tasapainottaa minua kasvattajana ja en ole ainoa mallin antaja. Lisäksi lapsilla on omat luonteensa ja ovat erilaisia. Meillä en esim. koskaan pelkää niinkään miten vaikutan keskimmäiseen (on sen verran tahtoa ja älyä), vaan pikemminkin pelkään esikoiselle (poika) antamaa naisen malliani. Mietin jos olen liian tiukka, tuleeko pojasta liian toisia myötäilevä ja tottelevainen (varsinkin kun hänellä on pari vanhempaa dominoivaa kaveria lähipiirissä ja heihin nähdän peilautuva pojan luonne on erilainen). Tämän vuoksi mietin pitäisikö itse löysätä tietyistä asioista. Tämä pohdinta tietenkin peilautuu myös kasvatukseeni nuorempien ja varsinkin tuon pienimmän lapsen kanssa.



Oikeaa vastausta en tiedä mikä olisi hyvä toimintatapa. Pikkuhiljaa minulla se on kuitenkin muuttunut löysempään päin. Ehkä ideaalein tapa kasvattaa on karsiutunut, mutta tilalle on tullut tälläistä toisenlaista pohdintaa. Ja tosiaan liikaa minäkin ajattelen tälläisiä, pitäisi osata ottaa rennosti, mutta kai minulla on aikaa ja koen jotenkin niin tärkeäksi tämän lasten osalta tosiaan tulevan elämän kannalta. Mielenkiinnolla odotan sitten joskus lopputulosta millaisia noista lapsista on tullut ja varmaan mietin miten minun toimintani on vaikuttanut kunkin kohdalla.

Heh, ensiksikin minua huvittaa kun luen omia juttujani ja kaikki esimerkkini tuntuvat koskevan jäätelöitä =)) Se johtuu ihan siitä, että täällä on nyt ollut tosi helteistä jokunen viikko ja siksi jäätelöt ovat ajankohtaisia. Sitten vielä tarkennan, että olen suht lepsu herkkujen suhteen siksi, että lapsistamme kukaan ei syö paljoa kerralla. Siis jos heille antaa kokonaisen karkkipussin niin muutaman napsivat sieltä. En näin ollen pidä pahana vaikka ihan tavallisinakin päivinä saavat jotain sokerista.



Andina, tuo olikin hyvä vinkki mennä mukaan lapsen haaveiluihin. Olen sitä tehnyt esikoisen kanssa mutten ole ajatellut että pieniinkin haluajiin voisi olla oiva keino. Esikoisen kanssa me aina luetaan kaikkia vaatekuvastoja ja haaveillaan yhdessä mitä olisi ihanaa saada.



Insinööriäiti, mä olen kyllä itse asiassa usein sun kanssa samaa mieltä, mutta pelkällä myötäilyllä ei keskustelut mene eteenpäin, joten yritän tuoda myös toisia kantoja ja näkökulmia esille =) Mäkin luulen, että kuopuksen kanssa olen ollut ns. vapain kasvattaja. Minusta on hankala löytää se raja tuossa " tahdolla läpi harmaan kiven" . Kuitenkin jossain vaiheessa täytyy luovuttaa, enkä kaikkea todellakaan saa vain tahdolla.



Ihmettelen edelleen tuota kuopuksen tahdon määrää. Ei ole mitään mitä hän ei itse haluaisi. Joka ikinen asia on " mä voin, mä osaan" . Sitten kun on vaan asioita joita hän ei osaa. Hän ei saa itse vetoketjua alusta asti kiinni mutta raivostuu jos yrittää auttaa. Nyt jo hän saa minusta tehdä paljon: kaataa itse omat juomat mukiin, ottaa itse ruoat, kattaa itse, vie itse astiat tiskikoneeseen, pukee, riisuu, menee potalle itse, vaihtaa vaipat itse (yrittää kakankin tultua itse vaihtaa, mutta tämän ehkäisen), avaa oven itse, avaa auton avaimella, menee itse istumaan autoon...... Lista on loputon ja jos vaan olenkin tekemässä jotain minkä hän (muka) voi itse niin valtava ääni kailottaa MINÄMINÄMINÄ.

Kaikki me teemme virheitä ja joskus muutamme mieltämme, mutta eihän se vaarallista ole jos asiat toimivat suuremmassa mittakaavassa. Emmehän me täydellisiä ole..?



Elämässä on asioita, joissa pitää tilanteen mukaan oppia tekemään kompromisseja, antaa periksi tai olla periksiantamaton. Sinun tehtäväsi on opettaa lapselle missä tilanteissa kukin vaihtoehto on sopivin. Tämä tapahtuu ajallaan oman esimerkin sekä lapsen kokemuksien myötä. Se, että opetat lasta kunnioittamaan ja tottelemaan elämänsä auktoriteetteja (lapsuudessa sinä, tulevaisuudessa pomo jne.) ei ole ristiriidassa sen kanssa, että opetat häntä tekemään töitä haluamiensa asioiden suhteen ja olla luovuttamatta heti ensimmäisen ongelman vastaantullessa.

Pieneltä lapselta ei tietenkään voi odottaa mitä suurta ymmärrystä asiasta, mutta sitä mukaa kun lapsi kasvaa hän oppii kyllä tekemään kompromisseja ja lopulta ymmärtämään eron näiden eri asioiden välillä.



Mitään aikataulua ei periksiantamattomuuden opettamiselle ole. Lapsihan on oppinnut siihen pienestä pitäen (esim. pyörällä ajoa on harjoiteltu kunnes onnistuu, samoin pukemista jne.), nyt sinun pitää vain opettaa lasta soveltamaan sitä myös koulunkäyntiin ja muihin uusiin asioihin. Kyseessä on enemmänkin ehkä siitä, että opetetaan lasta yrittämään parhaansa, sillä tahtohan ei kaikkeen riitä.