Onko sinulta kuollut joku jota rakastit? Kuka? Ja kuinka kauan surit?
Kommentit (31)
Yli 10 vuota sitten ja vieläkin itken joka äitienpäivä ja joulu ja juhlapyhät. Nykyään itku on ehkä enemmänkin suurta kaipuuta kuin surua.
Eihän se tietenkään sittenkään täysin unohdu, mutta se sellainen vaihe, kun tuntuu pahalta, eikä oikein kykene mihinkään. Helpottaahan se koko ajan pikkuhiljaa sen vuoden aikana.
Rakkaimmat kuolleet on äitini ja paras ystäväni.
Vieläkin tulee välillä kyyneleet silmiin kun muistelen vaaria.
Pahin tuska helpotti puolessa vuodessa.
Kaiketi olen niin shokissa että olen vain ja hengitän. Olen niin poikki ja päätä särkee, sylissäni kuukauden ikäinen kastamaton lapseni... HuoH... Appi ukko oli alle kuuskymppinen.
Vieläkin suren. Nyt kun vuosipäivä lähestyy, on taas vaikeampaa.
Kauan surit on outo kysymys, koska ei suru välttämättä pääty koskaan siten kun kirjoissa opetetaan. Se vain muuttaa muotoaan.
Usein sanotaan, että kun on elänyt yhden täyden kalenterivuoden lomineen, juhlapyhineen, merkkipäivineen, on päässyt pahimman yli. Siinä on pieni totuuden siemen. Silloin tietää, että selviää ehkä seuraavastakin vuodesta. Mutta suru voi tulla ja mennä isoina ja pieninä aaltoina vuosikausia. Joskus se on vain ohikitävä hetki, joskus viikkokausien kipu. Mikä on surua, mikä ikävää, sitä on vaikea sanoa. Ikäväksi suru muuttuu ehkä silloin, kun muistelu ei väännä enää sydäntä ympäri vaan voi jo nauraakin välillä ja muistella hauskojakin juttuja.
Minä itkin viimeksi viime viikolla kun 3-vuotiaani laski mumminsa haudalle kukkia ja ymmärsin, etten millään sanoilla pysty koskaan kuvailemaan, miten hieno ihminen hänen mumminsa oli.
kolme vuotta sitten. Jo parantuneeksi luultu syöpä levisi äkkiä ja yllättäen ja sen toteamisesta isä eli 3 kk. Surutyötä ehdin tehdä jo ennen kuolemaa, kun tajusin että loppu tulee pian. Viimeiset itkut tulivat puolen vuoden kuluttua kuolemasta kun vietimme ekaa joulua ilman isää. Sen jälkeen on ollut vain rauhallista kaipausta.
Mutta sisikoni kuoli 7v sitten ja vieläkin on välillä yhtä tuskaa, tuntuu ettei helpota millään ;...(
Vaikein aika oli ensimmäinen vuosi ja senjälkeen toisenvuoden kaikki juhlapäivät, synttärit, joulu jne.. Tämä kolmas vuosi on ollut helpompaa, välillä on tullut vaikeita aikoja..
Jokapäivä mietin lastani.. suru ei tule katoamaan mihinkään ikinä sen tiedän, olen oppinut vain elämään sen kanssa.
Sen sijaan kahden nuorena kuolleen ystäväni kuolemista minun on ollut todella vaikea päästä yli :(. Toinen teki itsemurhan ja toinen kuoli rutiinileikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin täysin yllättäen.
Näistä tapauksista tulee ensi kesänä kahdeksan ja seitsemän vuotta ja vieläkin suru on läsnä.
Tätä viestiä kirjoittaessa sain juuri kuulla, että kummitädilläni on löydetty vatsasta syöpä :(((!
Vierailija:
Vaikein aika oli ensimmäinen vuosi ja senjälkeen toisenvuoden kaikki juhlapäivät, synttärit, joulu jne.. Tämä kolmas vuosi on ollut helpompaa, välillä on tullut vaikeita aikoja..
Jokapäivä mietin lastani.. suru ei tule katoamaan mihinkään ikinä sen tiedän, olen oppinut vain elämään sen kanssa.
Kuoli odottamatta liikenneonnettomuudessa 12 vuotta sitten. ensimmäinen vuosi oli ihan hirveä, muistikuvat siltä vuodelta hatarat. Toinen vuosi meni uudelleen elämään kiinni pääsemisessä ja kolmas vuosi toi vasta rauhan. Mutta edelleen 12 vuoden jälkeen muistelen poikaystävääni joka päivä.
Vierailija:
Kuoli odottamatta liikenneonnettomuudessa 12 vuotta sitten. ensimmäinen vuosi oli ihan hirveä, muistikuvat siltä vuodelta hatarat. Toinen vuosi meni uudelleen elämään kiinni pääsemisessä ja kolmas vuosi toi vasta rauhan. Mutta edelleen 12 vuoden jälkeen muistelen poikaystävääni joka päivä.
molemmista tapahtumista on yli 10v, ja olen surrut siitä lähtien. En enää tietenkään samoin kuin alkuvaiheessa, mutta kyllä se suru seuraa läpi elämän mukana.
menetystä viimeisen 2 vuoden aikana.
Tsunamissa 26.12.2004 kuoli kokonainen nelihenkinen perhe läheisiäni, heidän suremisensa jatkuu vieläkin.
Heidän löytämisensä ja Suomeen saamisensa kesti todella kauan, viimeinenkin heistä saatiin siunattua kotimaan multiin viime syksynä.
3kk tsunamin jälkeen kuoli rakas isäni 57-vuotiaana, täysin yllättäen väkivallan uhrina. Suru on seuranani joka päivä.
Viime kesänä isoisäni löydettiin kuolleena kotitalonsa kellarista.
Hautajaisia on siis ollut viime aikoina väsymiseen asti.
Minulla on pieni tytär jonka takia on jaksettava joka päivä elää ja nousta sängystä.
En ilmeisesti ole surevaa tyyppiä, vaikka hyvin rakkaita ja läheisiä olivat (ja ovat) vieläkin. Uskon nimittäin että he ovat tässä jossain ihan lähellä.
Esikoiseni kuoli 3kk:n ikäisenä pian 33vuotta sitten.
Kauan kesti toipua! Vieläkin joskus itken kuvia katsellessa, en kuitenkaan aikoihin ihan puhuessa. Pian olisi synttärit!
Isäni kuoli 19v sitten, sen yli pääsin aika hyvin kun oli sairas.
Samoin vanha äitini kuoli vuosi sitten, saatoin hänet viimeiseen hengenvetoon. Rauhallista ja surullista, hän meni hyvin nopeasti.
Byt olen täysorpo, joskus tuntuu haikealta!
teki itsemurhan 1,5 v. sitten. Suren vieläkin.
Kaikkein tuskallisinta oli ensimmäiset 3kk, ja sitten vielä n. 10 kk ajan siitä teki hyvin hyvin kipeää. Viimeiset pari kuukautta on ollut helpompaa.
Mummin kuolema oli odotettu, mutta oli se silti kova paikka. Mutta isä kuoli aika nuorena, ja se tosiaan tuntui. Tavallaa sitä suree vieläkin, mutta vaan erilailla. Enää se ei ole niin musertava suru, nyt sen kuoleman on jo hyväksynyt.
Mutta silti tulee niitä hetkiä vieläkin, kun ikävöi niin että itkettää.
Isäni kuoli reilu 2 vuotta sitten.
Kaikki muut siis paitsi isä. Suren tietysti. Äitipuolta vieläkin vaikka kuolemasta on kymmenen vuotta. Se oli niin kova paikka kun sain äidillistä rakkautta mitä olin lapsuudessa ollut vailla ja sitten sekin on yhtäkkiä poissa. Äitiäkin suren, mutta toisella tavalla. Isovanhempia en sure niin paljon, ajattelen lähinnä lämmöllä, heidän kuolemasta onkin kyllä jo viitisen vuotta.