Aina kun yritän siivota niin lamaannun koska tavaraa on ihan kamalasti,mitä tehdä?

Hommaa yhtä huonetta isompi asumus. Laitat kaiken liian paljon tavaran sinne. Sieltä sitten tyhjentelet ja lajittelet ja myyt, kunnes ylimääräinen huone on tyhjä.

Tai tee nykyisistä tavaroista iso pino johonkin huoneeseen ja pidä muut osat siistinä. Ykkösasiana nyt vain saada muut osat siistiksi. Kyllä se tavararöykkiö sitten rupeaa ärsyttämään ja alat perata sitä läpi.

Varmaan huutista saava neuvo, mutta tarkoitus ei olekaan kertoa, miten tehdään "oikein" vaan miten tehdään toimivaa ja toteuttamiskelpoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä, että käyttökelpoista, sinänsä tarpeellista (ylimääräistä) tavaraa ei ainakaan roskiin laiteta. Pelkästään siksi, että oma pää ei kestä pientä kaaosta kaapeissa. Nuppi kuntoon ensin.

Kun ihminen on henkisesti tasapainossa, häntä ei haittaa pieni epäjärjestys, villakoirat nurkissa, maton hapsut sekaisin tai taulut vinossa. Mutta kun pää on kaaoksessa, se triggeröityy sinänsä h

Ei se noinkaan ole. Siisti koti tuo minulle levollisuutta. Epäjärjestyksestä tulee jopa jonkinlaista ahdistusta. Toki olen itselleni diagnosoinut jonkinlaisen pakko-oireilun, mutta ei kukaan voi väittää etteikö siististä kodista tule mukava olo.

Se ei ole tervettä myöskään ettei tavarasta voi hankkiutua eroon, vaikka ei sitä tarvi. 

Vaikea pitää millään mittarilla tasapainoisena ihmistä, joka ahdistuu ja saa ties mitä nepsyoireita tavaroiden olemassaolosta tai epäjärjestyksestä. Noita seesteisyyttä haahuilevia hullujahan on tavarapaljous-ketju täynnä: ahdistaa kuulemma, jos tiskipöydällä on tiskiainepullo lukaalissa, jossa tiskataan käsin.....

Mulla auttaa kun korkkaan viinapullon auki ja ryhdyn sitten vasta siivoamaan.

Tuttu tunne mutta jos ei ajattele isona urakkana. Siivoaa yhden hyllyn päivässä. Mulla on onneksi apuna ollut tehokas tytär,joka mielellään järjestelee paikkoja. Nyt ole ottanut urakaksi valokuvien järjestelyn, laitan irtokuvat kansioihin ja loput hävitän. Meille on kertynyt omien ja miehen vanhempien kuvat myös. Mies huolehtii oman suvun kuvat ja hävitämme kaikki kuvat, joita emme tunnista. On päivien työ odottamassa mutta onpahan sitten tehty valmiiksi, kun meistä aika jättää.

Vierailija kirjoitti:

Jos aikuisten lasten omat tavarat eivät heille kelpaa, tai eivät välitä niistä paskan vertaa, vuosikausiin/ -kymmeniin, niin kyllä se on heille tarpeetonta, aikansa elänyttä, turhaa roskaa. Eikä lapsille mitenkään tärkeää.

Lelujen säästämisen, pienissä määrin ja ihan muutaman, ymmärrän jotenkin. Mutta säilytä ne itselläsi, älä laita romua kiertoon. Tuo "isoisoisovanhempien" lelujen säästäminen ja neljännelle (!) sukupolvelle tyrkyttäminen on just sitä hamstrausta ja vaikeutta luopua tavaroista. Ei mitään järkeä, ainoastaan se voimakas tunne, että mitään ei voi heittää pois. Ja kun se on se isomummun ensimmäinen posliinipäinen, haisevalla hamppukuidulla täytetty nukke. Se onkin ihana, aivan ihana, kyllä se tunne varmaan lämmittää saajaa nytkin, eikö?

Kukaan, ei kukaan ota ilolla vastaan tuollaista krääsää, satavuotta vanhoja, koin syömiä, rumia, kolhiintuneita silmäpuolinukkeja. Varsinkaan nykylapset. Ja heidän vanhempansa joutuvat taas säästää ne lapsenlapsilleen, niinkö?

Huomaatko, kuinka sanattomasti viet hamstrausta suvussa eteenpäin? Ja kukaan ei uskalla sanoa, että ei kiitos.

No, peltiautoista saattaakin vielä saada nettikirppiksillä ihan kivan hinnan, nukeista ei. Joten ehkä niistä onkin saajalleen iloa.

Tylyä tekstiä, ja karrikoidusti sanottu, mutta antanee aihetta miettimiseen, ettei elä toisten elämää ja sanele mitä kukin joutuu säilyttää kotonaan.

Meidän suvussa ei olla totuttu siihen, että eletään asketismissa ja tyhjyyttä kumisevissa kodeissa, joissa ei näy kerroksellisuus. Siksi meillä on edelleen parisataa vuotta vanhoja antiikkikalusteitakin, taidetta, pöytähopeita ja todellakin näitä vanhoja lelujakin. Aina ovat kelvanneet innolla seuraaville sukupolville. Se tavara kun ei alun perinkään ole ollut roskaa, vaan kallista ja arvokasta. Et ehkä kykene ymmärtämään jos tulet toisenlaisista lähtökohdista. 

Ja niin, miksi se olisin minä joka katkaisisi tämän sukupolvien tavan ja heittäisin roskiin kaiken tämän omaisuuden, jonka olen itsekin perinyt? 

Ei kai se ole asketismissa elämistä, jos ei halua hamstrata tavaraa ja elää museossa? Toki sallittua, ja jokainen tekee kuten parhaaksi näkee(tai sitten ei näe mitään ja päässä soi vain, että "pakko säästää, ei voi heittää pois")

Tässä ketjussa kuitenkin on keskusteltu tavaran karsimisesta, siivouksen helpottamisesta ja siitä, kuinka tunnepuoli monesti estää sen järkevän lajittelun ja turhasta luopumisen.