Masennuslääkitys 10 vuotta sitten - vaikuttaako adoptioluvan saantiin?
Onko jollakulla ihan oikeaa tietoa tästä asiasta, ei siis mielipiteitä tai huhupuheita? Jos on 10 vuotta sitten käynyt terapiassa lievän masennuksen takia ja syönyt muutaman kuukauden ajan masennuslääkkeitä, voiko se vaikuttaa vielä luvan saantiin? Näkyvätkö tuollaiset tiedot ylipäätään jossakin? Jääkö jokaisesta lääkereseptistä jälki johonkin? En aio valehdella, mutta joitakin asioita jättäisi mielellään korostamatta.
Kommentit (4)
Nyt aloin vain miettiä, mitä tapahtuisi, jos vain jättäisin kertomatta.... Apua, nyt minut kivitetään!
Lääkärintodistukseen asiasta tuskin tulee mainintaa, vaikea kuvitella, että kymmenen vuotta vanha masennus, varsinkaan lievä on este adoptiolle ja ehkä minäkin saattaisin harkita, otanko asiaa esiin..
Mutta kuten sanottu, en usko, että se nousee myöskään kynnykseksi - vaikka asiasta puhetta olisikin. Olennaista varmasti on, miten olet käsitellyt asian ja onko masennus taakse jäänyttä elämää.
Uskoisin aika monen adoptiota harkitsevan esim. lapsettomuudesta kärsittyään olleen jollain tasolla masentunut, joten se ei sinällään liene neuvonnanantajalle vierasta.
Tsemppiä adoptiotielle!
Olen yleensä aika pinko näissä adoptioon liittyvissä asioissa. Kahden rasavillin äitinä tiedän, että ns. terveellekin vanhemmuus voi ottaa lujille, saati sitten masennukseen taipuvaiselle. Mutta sinun kohdallasi kyllä mietin, pitääkö oikeasti kertoa kymmenen vuotta vanha, lyhyellä lääkityksellä ohitettu elämäntilanne.
Omassa lähipiirissäni on adoptioperhe, jossa toinen puoliso oli adoption jo ollessa vireillä lyhyen aikaa sairauslomalla burn outin takia. Uupumukseen oli hyvin selkeä, suoraan työpaikasta ja työnantajasta johtuva syy, joka poistui, kun asiaan riittävän tiukasti puututtiin. Sairausloman päätyttyä ko. henkilö palasi töihin ja on hoitanut vaativan työnsä siitä lähtien ihan normaalisti.
Sairausloman kirjoittaneen lääkärin kanssa käytiin keskustelu liittyen myös adoptioprosessiin, mutta lääkäri totesi, ettei tämä episodi hänen mielestään vaikuta mitään eikä tehnyt mitään merkintöjä myöhemmin kirjoittamaansa, adoptiopapereihin liitettyyn todistukseen. Lääkitystä ei tietääkseni koskaan ollut käytössä, vaikka pameja kyllä tarjottiin.
Nyt noista ajoista on jo kulunut varmaankin tuo kymmenisen vuotta, eikä burn out tai mikään muukaan psyykkinen oireilu ole ikinä, stressaavassakaan tilanteessa toistunut. Ja kyseinen henkilö on aivan normaali, riittävän hyvä vanhempi lapsilleen.
Suhtautuisin masennustaustaan ja lääkitykseen aivan eri asenteella, jos sairautta olisi jatkunut pitkään, sanotaan vaikka yli puoli vuotta, ja tilanteelle ei ole löytynyt mitään selkeää syytä. Samoin, jos masennuskaudesta on kulunut niin lyhyt aika, ettei voi arvioida sen uusimisen riskiä, sanotaan vaikka se viisi vuotta, mikä monesta vakavasta sairaudesta pitää olla kulunut, jotta voidaan kirjoittaa " terveen paperit" . Ja jos masennusepisodeja on ollut useampia kuin yksi, silloinkin tilanne on toinen.
En siis kannusta sinua epärehellisyyteen, mutta kun keskustelet asiasta esim. lääkärintodistuksia kirjoittavan lääkärin kanssa, mieti yhdessä hänen kanssaan, miten olennainen asia tuo kauan sitten ollut episodi on. Miten olet elänyt elämääsi sen jälkeen? Opiskellut, ollut töissä, miten pitänyt yllä sosiaalisia suhteita, millainen on stressinsietokykysi yleensä jne. jne.
Näissä nettikeskusteluissa on aina se ongelma, että kaikkeahan ei voi tietää. Joskus joistakin viesteistä - enkä nyt ollenkaan tarkoita alkuperäistä kysyjää, vaan vanhoja juttuja vuosien varrelta - tulee sellainen olo, että ihan kaikkia kortteja ei kysymyksessä paljasteta. Erityisesti näissä psyykkistä terveyttä sivuavissa kysymyksissä joskus voi rivien välistä lukea, että kaikki ei ehkä sittenkään ole kunnossa, mutta harvoinpa sitä voi suoraan sanoa. Monessa tapauksessa psyykkinen oireilu tai sairaus voi oikeasti olla todella iso riski, kun lapsi on perheessä ja osoittautuukin varsin vaativaksi, kuten adoptiolapset usein ovat. Adoptiovanhemmilta tarvitaan paljon jaksamista. Jos jo alun alkaen lähtökohdat ovat vähän niin ja näin, silloin olisi parempi puhaltaa peli poikki, vaikka se varmasti on raskasta kaikille osapuolille. Mutta vielä raskaampaa on sitten, kun lapsi tarvitsisi, mutta vanhemman voimat eivät riitä. Näinhän voi käydä, vaikka olisi ns. tervekin vanhempi, mutta tietoisia riskejä ei ole syytä ottaa.
Tuo, mitä edellä kirjoitin, ei siis todellakaan ollut alkuperäiselle kysyjälle, vaan muuten jäin pohtimaan vaikeaa asiaa.
Tiedän yhden perheen, jonka äidillä on samankaltainen tausta, ja kyllä ainakin he saivat adoptioluvan! Varmaa vastausta tosin et voi saada keltään, sillä adoptiolautakunta katsoo jokaisen perheen tilanteen erikseen, eikä kenellekään voi etukäteen luvata, että saa varmasti luvan. Adoptiossa mistään ei voi sanoa mitään varmaa...
Interpedian www-sivuilla on kysymys-vastaus -palsta, jossa mun mielestä on joku kysynyt samantapaista asiaa, kannattaa tsekata sieltä.
Minusta kuitenkin se, että olet uskaltanut rohkeasti 10 vuotta sitten hakea apua lievään masennukseen, osoittaa, että uskallat tunnustaa oman jaksamattomuuden ja hakea tarvittaessa apua. Juuri rohkeutta pyytää tarvittaessa apua adoptiovanhemmiltakin joskus vaaditaan!
Jotkut adoptiomaat, kuten Kiina ja usein myös Thaimaa, saattaavat suhtautua varsin negatiivisesti lieväänkin masennukseen, mutta ainahan voi valita jonkun muun maan! Tuskin kukaan adoptiovanhemmista voi valita mitä maata tahansa, vaan jokaiselta putoaa jotain pois...
Tsemppiä ja iloista mieltä adoptiotaipaleelle, toivottavasti tämä vastaus auttoi sinua edes hiukan...