Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsen kuolema ja väsymys.
23.11.2025 |
Lapsen kuolemasta 4 vuotta. Sairauslomat, psykiatrit, terapeutit ja lääkkeet kokeiltu. Aina yhtä voimaton.
Miten pääsit elämään kiinni, jos pääsit?
Kommentit (91)
Voi ap.. olen todella pahoillani. Omakohtaista kokemusta asiasta ei ole, mutta pienenä lapsellani epäiltiin syöpää ja hän oli kauan sairaalassa. Elettiin pitkään epätietoisuudessa. Minä romahdin. Ajattelin etten tulisi selviämään, jos lapseni menehtyisi. Voin siis vain kuvitella tunnetta, mutta uskon helposti voimattomuuden.
Missään nimessä en tässä ilkeile. Mietin olisiko apua siitä, jos ajattelisit ettei lapsi haluaisi nähdä sinua surullisena.
Tai osaatko kirjoittaa? Voisitko pukea surusi tarinaksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti mun pas*at vanhemmat lamaantuvat surusta sen jälkeen kun ta*an itseni.
Saat*nan alkoholistit pa*kat.
N.17
Voimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai tuollaisesta voi koskaan toipua.
Se on totta. Mutta miten saisi arkeen voimavaroja, vaikka suru mukana kulkeekin.
Ap
Miten jatkoit elämääsi kun isovanhempasi kuolivat? Suru ei häviä mutta sen kanssa oppii elämään.
Oletko tosissasi? Isovanhempien kuolema oli tietenkin suuri suru.
Isovanhempien kuolema oli myös luonnollinen kuolema. Lapsen kuolema ei ole.
Näiden asioiden aiheuttama tuska, kauhu, voimattomuus eivät ole millään tavoin verrannollisia. Toivottavasti olet vain paska provo.
Ap
Ikävä sanoa, myös lapsen kuolema on aivan luonnollista. Sitä on tapahtunut kautta aikojen - ja tulee tapahtumaan jatkossakin.
Toki oman lapsen kuolema on erityisen traumaattista, se on aivan selvää. Mutta mitään luonnotonta siinä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti: Kuulostaa varmasti ikävälle, mutta AP antaa minulle kuvan, ettei edes halua pois surusta ja siinä vellomisestaTuskin denialismissa eläminenkään on kovin terveellistä, eikä feikkaaminen, vaikka se ulkopuolisia auttaisikin.
Ei nekään hyvä ole, mutta kyllä se on myös omasta asenteesta kiinni haluaako päästä eteenpäin vai velloa menneessä ja surussa.
Vielä yli 60vuotta sitten lapsen kuolema oli kyllä aika yleinen juttu. Kyllä lapsenkin kuolema voi olla ikävä kyllä, luonnollista ja siitä on päästävä yli. Ylitse pääseminen ei tarkoita sitä, että se lapsi pitää unohtaa, vaan ylitsepääseminen tarkoittaa sitä, että huolehdit niistä muistakin lapsista mitä sinulla on. He ovat yhtä arvokkaita kuin se kuollut lapsi ja ansaitsevat äidin, joka ei elä menneessä ja valitse sitä surua sen sijaan, että valitsis olemassa olevan lapsen ja ylipäätänsä elämisen
Sitä minä tarkoitin tuolla, ettei AP tunnu haluavan edes päästä tilanteesta mihinkään. Hän vain haluaa olla siinä. Ei suostu ajattelemaan muuten asiaa kuin kärsimällä ja kärsimällä. Tuo on todella ikävä tilanne sille toiselle lapselle, joka kasvaa tällä hetkellä ilman äitiänsä. Ja sen sijaan, että AP ottaisi tämän ajatuksena, että nyt on muututtava ja tehtävä tilanteelle jotain (koska AP on ainut joka voi muuttaa tilanteen), hän ottaa sen enemmänkin lisäsyynä sille miksi hän ei voi omaa tilannettaan muuttaa, ja että mukamas syyllistetään.
En halua lainata tuon yhden ilkeän jankkaajan kommenttia. Sanon kuitenkin, että vaikka maailmassa lapsia kuolee, juu, niin oman lapsen kuolema on todellakin luonnotonta. Väärä järjestys niin sanotusti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En halua lainata tuon yhden ilkeän jankkaajan kommenttia. Sanon kuitenkin, että vaikka maailmassa lapsia kuolee, juu, niin oman lapsen kuolema on todellakin luonnotonta. Väärä järjestys niin sanotusti.
täällä on useampi sanonut, että lapsen kuolema voi olla myös luonnollista. Maailmalla kuolee jatkuvasti lapsia sairauteen, nälkään, myrskyihin ja muihin luonnontapahtumiin. Sitä tapahtuu jatkuvasti. Tälläistä se on aina ollut.
Oman lapsen kuolema ei ole koskaan luonnollista. Siinä häviää samalla tulevaisuus juuri sen oman lapsen kanssa ja tyhjyys meinaa imaista itseensä.
Aika auttaa pahimpaan tuskaan, ikävä ei häviä koskaan. Arkipuuhat vaikka minuutti kerrallaan ja liikunta pikku hiljaa sitä lisäten tuo vähitellen jaksamista arkeen. Minua auttoi musiikki, Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen levy Lauluja särkyneille sekä Tulus & Pekka Simojoki Sinua en unohda.
En ymmärrä, miksi lapseni elämä oli niin lyhyt, mutta niin kävi, ja tämä nyt vaan on minun elämääni.
Lapseni kuolemasta 27 vuotta, ja itsen tätä kirjoittaessani, tietenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia aloittajalle! Ei ole mitään patenttiratkaisua piristymiseen, mutta muutaman vuoden kuluttua voi jo helpottaa. Aika auttaa.
Lämmin myötätunto aloittajalle! Surun kesto on loputon, epätoivon suosta on vaikea nousta, mutta on vaan elettävä päivä kerrallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun pieni tyttäreni kuoli.
En halunnut pappia puhumaan Jumalan hyvyydestä ja tahdosta ( vaikka uskonkin Jumalaan) Olisin tarvinnut Jumalan apua lapseni pelastamiseen. Myöhäistä.
En terapialässytyksiä
Vertaisryhmässä ( Käpy) kävin ja ei se nyt auttanut varsinaisesti, mutta vähän helpotti, kun huomasi, että tämä kauhein asia elämässä oli kohdannut muitakin ja hekin hengittivät silti vielä.
Ainoa mikä auttoi oli
AIKA
ja siihenkin meni kauan, mutta pikkuhiljaa elämä voitti.
Nyt muistelen häntä vain suuri haikeus rinnassa. Ja kyllä. Vieläkin välillä raastaa rinnassa, tämä voi tulla yhtä äkkiä, kun mieleen putkahtaa joku muisto.
Tästä 18 vuotta.
Voimia sinulle ap. Ja muille lapsensa menettäneille.
No nythän kuulostan itse "lässyttäjältä" mutta tarko
Kauniisti sanottu
Alue: Aihe vapaa
😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂