Lapsen kuolema ja väsymys.

Ei kai koskaan.

Mun veli kuoli 57v sitten.

Äiti ajattelee vieläkin päivittäin.

Vierailija kirjoitti:

Jeesus voi auttaa.

Ei näkynyt, kun lapseni teki kuolemaa, vaikka miten rukoilin. Joten nyt on hänen osaltaan myöhäistä. Voi pysyä pois jatkossakin, jos olemassa on.

Ap

Huonosti työstetty surutyö, se muuttuu väsymykseksi. 

Masennuksessa toimintakyky usein paranee vain toimimalla. Luo jotain pieniä rutiineja joista pitää kiinni vaikka kuinka mieli ja keho sotisi vastaan. Ei ole helppoa kun ei oikeasti jaksa eikä millään ole merkitystä. 

En ole koskaan innostunut vertaistuesta, mutta monia se auttaa. Saisit puhua jollekin joka tietää mitä olet kokenut ja näet miten toiset ovat selvinneet. 

Vierailija kirjoitti:

Huonosti työstetty surutyö, se muuttuu väsymykseksi. 

Miten pitäisi työstää?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni menetti kouluikäisen lapsensa muutama vuosi sitten ja jäi kiinni suruun, terapiat ym. kokeiltu, vertaistukiryhmään ei halunnut mennä. Vetäytyy kuoreensa, ei halua tavata ketään, en oikein enää tiedä että pitäisikö jättää rauhaan vai mitä tekisi. Hänellä on onneksi puoliso joka katsoo perään ja yrittää tukea. 

Terapeutit tarjoavat asiakkailleen kulloinkin muodissa olevia suruteorioita. Vertaistukiryhmät ahdistavat entisestään: niissä joutuu kuuntelemaan muiden menetyksiä ja selviytymistarinoita, vaikka jokaisen suru on omanlaisensa, eikä kukaan voi sanoa että tietää miltä toisesta tuntuu.

Anna ystäväsi vetäytyä kuoreensa. Älä pilaa hänen suruaan. Jos välität hänestä, voit olla hänen käytettävissään jos hän tarvitsee sinua. Mutta jos hän ei tarvitse sinua, se merkitsee vain sitä ettei sinulla ole hänelle mitään annettavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai tuollaisesta voi koskaan toipua.

Se on totta. Mutta miten saisi arkeen voimavaroja, vaikka suru mukana kulkeekin.

Ap

Ammenna voimaa surustasi. Sen sijaan että miellät surun negatiiviseksi pääomaksi ja viholliseksi, tee siitä paras ystäväsi.

Ei taida olla omakohtaista kokemusta.

Ap

Vertaistukea saman kokeneiden ryhmästä? Ilmeisesti kyseessä oli ainoa lapsi. Muuten muut lapset pitäisivät elämässä kiinni. 

Kuulostaa ehkä tyhmältä,  mutta lemmikki, jota on vietävä ulkoilemaan voisi auttaa. Nyt käperryt vain omaan suruusi. Miten puolison suru? 

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei onneksi ole omakohtaista kokemusta. Tiedän kuitenkin muutamia, joita suuri suru on kohdannut. Joillekin toimii jonkinlainen merkityksellisyyden kokemuksen hakeminen. Siis ajatus siitä, ettei lapsen kuolema ollut "turha" ja siitä voi seurata jotain positiivistakin kaiken negatiivisen lisäksi. Esimerkkinä lapsi kuolee huumeisiin ja vanhempi ryhtyy tekemään vapaaehtoistyötä (tiedon lisääminen ja levittäminen, rahankerääminen tms.) ehkäistäkseen vastaavia tapauksia. Tätä voi siis toteuttaa hyvin monella tavalla, tuo oli vain yksi esimerkki. Surua se ei poista, mutta voi auttaa jaksamaan. Voimia ap, toivottavasti löydät jonkun oman tapasi selviytyä surusi kanssa. 

Koska sinulla ei ole omakohtaista kokemusta, et voi antaa neuvoja.

Oliko lapsi minkä ikäinen?

Jos oli jo vanhempi ja tiesit hänen persoonasta ynnämuusta, niin ala tekemään niitä asioita, mitä lapsesi olisi halunnut tehdä. Elä hänen puolestaan, luo hänen puolestaan muistoja. Käy kertomassa haudalla sitten millaista se kaikki oli, että lapsesi enkeli voi kuunnella ja elää niitä sinun kanssasi.

Vierailija kirjoitti:

Väsymys voi olla masennuksen oire, tai sitten ihan vaan pitkittyneen stressireaktion. Myös uniapnea kannattaa poissulkea, sen oireet naisella on joskus epätyypilliset. Ei välttämättä äänekästä kuorsausta tai hengityskatkoksia. Vuodelepo ja netissä roikkuminen eivät auta ketään. Ulos vaan vaikka olisi vaikeaa, jos haluat takaisin elämään kiinni.

Kyllä, masennus ja stressireaktio on jälkeen diagnosoitu, mutta apua niihin ei vain löydy.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Huonosti työstetty surutyö, se muuttuu väsymykseksi. 

Surutyön käsite on vanhentunut. Suru ei ole työtä jotta voi työstää.

Vierailija kirjoitti:

Käy lääkärissä, peruslabrat hyvä ottaa. Vitamiinit ravitsemus kohdilleen. Ja ulkoilua ja kuntosalia. Älä huoli, suru tulee mukana sinnekin. 

Lääkärissä käyn säännöllisesti. Ulkoilemaan ja kuntosalille en vain kykene. En jaksa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huonosti työstetty surutyö, se muuttuu väsymykseksi. 

Miten pitäisi työstää?

Ap

Ei mitenkään. Surua ei voi työstää. Surutyö on Freudin keksimä konsepti jonka hän itsekin totesi virheelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun lapseni kuolemasta on 9 vuotta. Olen koko ajan ollut kiinni elämässä. Sureminenhan on elämistä! Mutta minä antauduin surulleni ja siksi olen ollut toimintakykyinen. Sairauslomasta, psykiatriasta, terapiasta ei ole mitään hyötyä, eikä lääkitys poista surua. Suru on oleva sinussa niin kauan kuin elät, sillä et pääse eroon menetyksestäsi.

Hyvä, että olet ollut kiinni elämässä. Minä en. En puhu nyt surusta vaan täydellisestä voimattomuudesta. En jaksa käydä kaupassa, tavata ihmisiä, peseytyä kuin pakkotilanteessa jne.

Ap

Kirjaa itsellesi pieniä tavoitteita, esim. suihkussa käyminen 3 kertaa/viikko, kävelylenkki 1 krt/vko ja kasvatat määrää viikosta toiseen. Suru voi tuoda myös turvaa, josta et ole valmis päästämään irti. Mitä se toisi elämääsi, ettet määrittelisi sitä ai

Kiitos, tavoitelista hyvä idea.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vertaistukea saman kokeneiden ryhmästä? Ilmeisesti kyseessä oli ainoa lapsi. Muuten muut lapset pitäisivät elämässä kiinni. 

Kuulostaa ehkä tyhmältä,  mutta lemmikki, jota on vietävä ulkoilemaan voisi auttaa. Nyt käperryt vain omaan suruusi. Miten puolison suru? 

Vertaistuki vain pahentaa oloa. Äläkä nyt saatana mitään lemmikkejä ehdota. Suruun käpertyminen on tarkoittaa vain sitä että surulla on jotain sanottavaa. Mutta mitä? Se on jokaisen ratkaisttava itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huonosti työstetty surutyö, se muuttuu väsymykseksi. 

Miten pitäisi työstää?

Ap

Ei mitenkään. Surua ei voi työstää. Surutyö on Freudin keksimä konsepti jonka hän itsekin totesi virheelliseksi.

Tottakai surua voi työstää. Surua työstetään tiedolla ja halulla päästä eteenpäin. Joskus suru saa sen aikaan, että on helpompi vain antaa periksi ja masentua, koska silloin ei tarvitse käydä sitä tuskaista ja kivuliasta tietä paranemiseen.

Minua auttoi se että poikani sanoi ettei saa jäädä suruun kiinni. Toinen asia oli että aloin ajattelemaan mitä olin saanut, kuinka hienoa oli elämä hänen kanssaan silloin aikoinaan. Suru on edelleen mukana mutta myös nuo hienot muistot elämästä hänen kanssaan ja niitä en antaisi pois.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai koskaan.

Mun veli kuoli 57v sitten.

Äiti ajattelee vieläkin päivittäin.

Hyväksyn sen, että ajattelen päivittäin. Mutta haluaisin jaksaa elää.

Ap

Kysyn uudestaan. Oliko kyseessä ainoa lapsi? Miten puoliso on jaksanut surussa,? 

Kysyn, koska halusit konkreettisia ohjeita.