Reippaat lapset eivät ole kokeneet turvattomuutta!

joka on sellaista alkoholiperheen lapselle tyypillistä ylenmääräistä, liiallista vahvuutta (myös itselläni)!



Nykyään kun ihmiset kehuvat kuinka olen vahva ja selvinnyt vaikeista oloista, sanon että no joo, mutta onhan se aiheuttanut myös melkoista pysyvää surumielisyyyttä luonteeseeni..



En erityisemmin pidä siitä että osoittamaani vahvuuttani lapsena tai aikuisena kehutaan, koska se on ollut niin pakotettua.

a) synnynnäiseisesti ulospäinsuuntautuneet, joilla vaan on sellainen temperamentti

VAI

b)ne lapset, joiden on ollut pakko alkaa reippaiksi, koska olosuhteet on niin kovat?

Ja kummassa tapauksessa reippaus on hyvä, kummassa huono juttu?

terv. kärryiltä pudonnut

Jos sillä tarkotetaan sitä, että lapsi juttelee vieraille, ei pelkää, uskaltaa tehdä kaikkea, ja osaa pitää itsestään huolta, niin sillon musta reippaita kyllä ovat nimeomaan ne erittäin huonoista perheistä tulevat, jotka ovat joutuneet selvitäkseen olemaan reippaita. Tällasista mulla on paljon kokemusta.



Sitten on luottavaisia lapsia, jotka ovat luottavaisia juuri siksi, että perusasiat ovat kunnossa, he tietävät että heistä aidosti välitetään ja heitä rakastetaan. Olen ap:n kanssa eri mieltä siitä, etteiväktö esim päiväkodissakin olevat lapset voisi olla tällaisia. Tärkeää on, kuinka vahenmmat ovat lapsen kanssa silloin kun ovat, eli ei-tarha-aikana. Kuinka vanhemmat itse suhtautuvat päiväkotiin ja kuinka he tuovat päiväkotielämän lapselle? Siis että puhutaan yhdessä tarhapäivästä, ollaan kiinnostuneita lapsen tarhatädeistä, tarhakavereista ja muutenkin lapsen elämästä. Myös kotiäiti voi olla välinpitämätön lasta kohtaan.



Ujompikin lapsi voi olla luottavainen ja tulla toimeen ryhmässä ja tykätä olla toisten kanssa. Ei siihen reippautta tarvita.

joka näkyy ulospäin. Mitä sen takana on, vaihtelee.



Se, kuinka kukakin reagoi minkälaisiinkin tilanteisiin, vaihtelee temperamentin mukaan



Reippaus on myös omasta mielestäni ihan yliarvsotettu ominaisuus. meillä on reipas tyttö, mutta entä sitten. se nyt vain sattuu olemaan hänen luonteensa.

" Aika usein saman perheen lapset saavat eri määrän huomiota ja ymmärrystä, toisten kanssa tulee paremmin toimeen kuin toisten"



mutta väitän, että vanhemmat silti rakastavat KAIKKIA lapsiaan ja KAIKILLE lapsille luodaan se sama perusturvallisuus. Rämäpää lapset saavat toki enemmän huomiota kuin rauhalliset ja hiljaiset mutta kyllä ne puitteet siellä kotona ovat samat, muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta.

Aloitti sosiaalisena sen vilkuttamalla ja hymyilemällä rattaista ollessaan alle 1v. napero. Aina esim. kaupassa juttelee kaupan kassan kanssa ja jos näkee vaikka asfalttimiehiä kyselee mitä nämä tekee jne. Ihmiset yleensä vastaa mielellään ja poika on tyytyväinen. Kotona tietysti myös saa ainokaisena paljon huomiota. Eli ei ole mitenkään huonosta perheestä vaan ollut ihan vauvasta asti tosi sosiaalinen ja reipas (ei kyllä osaisi itsestään huolehtia, on vasta 5v)

lapset ovat kuin isänsä kopioita. Vähän ujoja, rauhallisia, hiljaisia... Ja uskon todellakin et geeneissä tuo luonteenpiirre tulee!

Mutta tarkemmin ajatellen, ehkäpä se ei ole niin kovin yksiselitteistä.



Tietyllä tavalla nimittäin on niin, että toimintakyky opitaan vaikeuksien kautta. Jos siis reippaus määritellään kyvyksi toimia oudoissakin tilanteissa, niin joo: sitä voi tietyssä määrin harjoitella ja oppia karaistumisen kautta.



Nykylapsia suojellaan pitkälle. Itse olen syntynyt vuonna 1967, ja sen ajan kasvatustapoihin kuului, että lapsi oppi omatoimiseksi todella varhain. Eli sellainen EI OLE NYKYAJAN ilmiö, pikemminkin päinvastoin! 70-luvulla muksut juoksentelivat ulkona ilman aikuista jo aika pienestä pitäen ja nykyinen koulun iltapäivähoito oli täysin tuntematon käsitekin. Itse menin kouluun 6-vuotiaana ja pitkät iltapäivät piti selviytyä kotona yksin / isompien sisarusten hatarassa valvonnassa.



Toisaalta, monia taitoja osasinkin paljon nuorempana kuin nyt 7-vuotias esikoistyttäreni. Nykyajattelu on, että lapsen pitää voida olla lapsi mahdollisimman pitkään ja aikuisen valvonta on olennaista. Näin itsekin ajattelen. Mutta on niinkin, että siinäkin VOIDAAN JOSKUS lipsahtaa ylipaapomisen puolelle, ääritapauksissa.



MUTTA: jos reippaus mielletään tasapainoisuudeksi ja rauhallisuudeksi, niin sellaista reippautta nimenomaan EI kartuteta siten, että lapsi heitetään ns. kylmään veteen mahdollisimman pienenä. Enkä nyt sano, että pienenä päivähoitoon pano tai mummolassa vietetyt yökyläviikonloput olisivat välttämättä sellaista, mutta ap:n mainitsemat väkisin vanhemmista erossa pitämiset ovat. Lapsen vierottaminen yhteydestä vanhempiinsa EI SAA OLLA ITSETARKOITUS.

Vierailija:

En ymmärrä tätä nykyajan vouhotusta et kaikkien lapsien PITÄÄ olla reippaita ja sosiaaisia. Sehän on luonne, joka määrää millainen ihminen olet.

Itse olen aina ollut sosiaalinen ja reipas luonne. Olen kotoisin kodista jossa moni olisi varmaan tehnyt jo itsarin... Toisin taas mun miehellä todella rakastava perhe ja hän on AINA ollut ujo ja sulkeutunut luonne.

" reippautta opitaan vaikeuksien kautta" . Minä muotoilisin tuon pikemminkin että reippaaksi opitaan vaikeista tilanteista selviytymällä. Se mistä tilanteesta kukin lapsi on valmis selviytymään, vaihtelee tietenkin paljon, ja juuri se lapsen yksilöllinen kyky pitäisi olla ratkaiseva siinä mitä vaaditaan.



Ujokin lapsi oppii esiintymään reippaasti ja itsenäisesti, kun tarpeeksi usein saa sitä turvallisessa ympäristössä harjoitella ja omaan tahtiinsa laajentaa reviiriään. Mutta jos hänet tuupataan kerta toisensa jälkeen tilanteeseen jossa hän pelkää eikä koe selviytyvänsä, hän ahdistuu entisestään ja alkaa todella pelätä uusia tilanteita.

osaa olla kiva, mutta sanoa myös ei ilman, että saa esim. totaaliraivaria, räjähtää ja pieksää pikkusiskon.



Reipaskin kiukuttelee, nahjustelee ja on saamaton.



Reippaus on musta sitä, että on suht. luottavainen ja osaa ilmaista tunteensa suhteellisen rakentavasti (ikätaso huomioon ottaen). Ei pelkää kaikkia ihmisiä, ei ole ahdistunut, umpimielinen ja stressaantunut 24/7.



Toki nämä kaikki taidot ovat ikäsidonnaisia. Mutta joistakin lapsista saa reippaan vaikutelman, vaikka nämä olisivatkin uusien ihmisten kanssa alkuun ujoja.

Vierailija:

Teki todella lujaa selväksi milloin on hyvä, milloin huono.

En tiedä miksi se ' reippaus' olisi jotenkin niin ihailtava ominaisuus sinänsä.

Vierailija:

" reippautta opitaan vaikeuksien kautta" . Minä muotoilisin tuon pikemminkin että reippaaksi opitaan vaikeista tilanteista selviytymällä. Se mistä tilanteesta kukin lapsi on valmis selviytymään, vaihtelee tietenkin paljon, ja juuri se lapsen yksilöllinen kyky pitäisi olla ratkaiseva siinä mitä vaaditaan.

Ujokin lapsi oppii esiintymään reippaasti ja itsenäisesti, kun tarpeeksi usein saa sitä turvallisessa ympäristössä harjoitella ja omaan tahtiinsa laajentaa reviiriään. Mutta jos hänet tuupataan kerta toisensa jälkeen tilanteeseen jossa hän pelkää eikä koe selviytyvänsä, hän ahdistuu entisestään ja alkaa todella pelätä uusia tilanteita.

Nimenomaan kyse on siitä, että lapsi vaikeissa tilanteissa kokee, että hän ei ole siinä yksin ja että tarvittaessa löytyy taustatukea.

Mutta todellisuudessa tosin taitaa usein olla niin, että välimuoto falskaa. Eli vanhemmat joko suojelevat lastaan niin, ettei hän saa kokea tuollaista taitojensa mittelyä ollenkaan TAI sitten lapsi heitetään yksin tilanteisiin, yksilöllisistä luonteenpiirteistä ja kyvyistä riippumatta.

kent:

Ujompikin lapsi voi olla luottavainen ja tulla toimeen ryhmässä ja tykätä olla toisten kanssa. Ei siihen reippautta tarvita.

Siksi musta olisikin tärkeää tässä tarkentaa mitä itse kukin tarkoittaa koska muuten täällä tulee karuja väärinymmärryksiä koko ajan.

Vierailija:

" Aika usein saman perheen lapset saavat eri määrän huomiota ja ymmärrystä, toisten kanssa tulee paremmin toimeen kuin toisten"

mutta väitän, että vanhemmat silti rakastavat KAIKKIA lapsiaan ja KAIKILLE lapsille luodaan se sama perusturvallisuus. Rämäpää lapset saavat toki enemmän huomiota kuin rauhalliset ja hiljaiset mutta kyllä ne puitteet siellä kotona ovat samat, muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta.

mulla on paljon aikuisia kavereita, joilla sisarusparvessa yksi " musta lammas" , joka on kaikkien mielestä ollut aika kauhea. Ja tämä musta lammas on sitten katkera ja kokee tulleensa aina väärinymmärretyksi. Jos hän olisi syntynyt toiseen perheeseen tai jotenkin helpompaan aikaan, hän ei ehkä olisi kitkerä ja sisarustensa sekä vanhempiensa mielestä hirveä.

Ei pelkkä rakastaminen aina auta.

ajatushärö...



Ja nyt unohdin vielä numeronikin, taitaa olla paras keskittyä vaan töihin tänään...

Vierailija:

ajatushärö...

Ja nyt unohdin vielä numeronikin, taitaa olla paras keskittyä vaan töihin tänään...

elä turhia, otit esille hyvän pointin ja olen kanssasi samaa mieltä!

Munkin pitäisi vissiin typojen kirjoittamisen sijasta keskittyä tärkeämpiin töihin, haha.

omaa lastani silloin, kun hän on tehnyt jotain itse. Esim. pukenut vaatteet, eikä minun ole tarvinnut siihen montaa kertaa kehoittaa. Tai jos lapsi on syönyt hyvin tai ollut kiltisti kauppareissulla tai ollaan käyty lääkärissä. Molemmat lapset ovat iloisia ja avoimia tutuille ihmisille ja vieraille vähän vähemmän.