Lue keskustelun säännöt.
Näin selviät hengissä työelämästä
18.11.2025 |
Pari vuotta sitten minulla posahti lopullisesti. Työpaikalla oli jo hieman aiemmin alkanut sellainen alasajo, että olisi voinut laittaa popcornit mikroon ja katsoa vierestä organisaation live-itsaria.
Kaikki huononnettiin:
Tietokone hajosi kolme kertaa. Tilalle annettiin laite, joka käynnistyi vartissa ja sammui, jos katsoi sitä vihaisesti.
Tulostin vietiin pois, koska sähköisen työn lisääminen eli emme osta uutta.
Henkilökohtaiset työpisteet poistettiin, kaikki ovat avotiloissa eikä kellään ole nimettyä paikkaa. Eli esim ei voi jättäät avaroita töihin eikä voi tietää, kuka istuu missäkin (isot tilat).
Työtä annettiin triplasti enemmän, mutta deadlinet kiristettiin. Annettiin muutenkin reunaehtoja, jotka tekivät työtahdista tappavaa.
Järjestelmät vaihdettiin parempiin, jotka ovat niin surkeita, että koko osasto kuiskailee niistä kuin jostain toimitilojen demonista.
Ja silti esihenkilöt huusivat megafoniin: Meillä kuunnellaan työntekijöitä! Meillä on modernit työvälineet! Meillä panostetaan hyvinvointiin, osallistukaa kehittämään organisaatiosta parempi!
Eli täyttä sanahelinää, joka kalskahtaa kuin kiviseinään heitetty paistinpannu.
Sain iloa työstä. Pikkuhiljaa ilo hävisi kuin huomaamatta
Siinä kohtaa päätin: jos kerran kaikkea paskinnetaan, niin minäpä teen samoin.
Ja keksin neronleimauksen, joka pelasti pääni.
Overt ja covert -malli.
OVERT: kaikki mikä näkyy ulospäin, teen kuin maailmanluokan ammattilainen. Raportit on timanttisia, palaverit vetäisen suvereenisti, esihenkilölle ja pomoille hymyilen kuin olisin sponsoroitu. Tämä on se kiiltokuva, joka näyttää hyvältä.
COVERT: kulisseissa annan palaa.
Pakolliset excelit ovat suoria copypastekierrätyksiä.
Dokumentit täytän minimitasolla, kunhan otsikot eivät huuda tyhjyyttä. ChätGPT tekee ja copy paste laulaa kierrätettyen dokumenttien lauluja
En enää tee kolmen ihmisen työtä. Teen yhden. Puoliksi.
Järjestelmätestaukset ohitan, koska ne eivät toimi kuitenkaan.
Sisäiset kehitysideat? Joo ei. Laitan Teamsiin hymiön ja jatkan kahvini juomista.
Ja tätä ei tehdä työn SISÄLLÖN mukaan. Tätä tehdään pelkän NÄKYVYYDEN mukaan.
Koska organisaatio arvostaa kiiltoa, ei laatua. Ristiriita on heidän, ei minun.
Työn imu? Se on mennyttä.
Haihtui kuin höyry tukkeutuneeseen ilmanvaihtoon.
Mutta järki? Se pysyy.
Tällä mallilla pysyn hengissä ja mielenterveenä.
Mitä tapahtui?
Sain palkankorotuksen.
Nykyään hymyilen ja laulan työnantajan lauluja.
Teen vähemmän kuin koskaan.
En edes yritä enää tehdä töitä hyvin, koska siihen ei ole annettu välineitä, aikaa eikä arvostusta.
Muut valittavat, lonksuttavat leukojaan taukoamatta. Ymmärrän heitä, mutta epäilen, että aika moni heistäkin on jo siirtynyt samaan selviytymisstrategiaan. Kukaan ei vain uskalla sanoa sitä ääneen.
Minä sain ennen iloa siitä, että tein työni hyvin. Asiakkaat kiittivät, kehittelin ratkaisuja ja halusin, että työpaikalla menisi oikeasti hyvin.
Nyt kehittelen lähinnä sitä, miten saan raportoinnin näyttämään täydeltä kultapölyltä, vaikka takahuone on täynnä roskalavaa.
Ja sehän näyttää riittävän työnantajalle.
Että näin tämä homma toimii.
Elämä on lyhyt, eikä sitä pidä haaskata taistelemalla organisaation omaa romutusohjelmaa vastaan.
Optimoidaan oma selviytyminen:
Hyvin näkyvillä. Huonosti piilossa.
Kommentit (28)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nii, olisko vaa parempi jättää aikuisten oikeesti se työpaikka?
Ärsyttää tommoset valittajat työstä, kuulen kotonaki puolisolta tota valitusta.
Suomessa ei kukaan joudu kadulle, pitää vaan totuttaa ittensä maksuttomiin ilon aiheisiin. Onhan se surkeeta joutua asua josain slummissa, mutta parempi se ku kuluttaa aikansa rikastuttamalla entisestään rikasta.
Muistakaa, ettei maallista mammonaa saa tuonpuoleiseen mukaan. Että todella kannattaa miettiä mihin sen vähän aikansa maan päällä käyttää..
Ei voi jättää kun sit työtön
Minä jätin. Tosin täyteen eläkeikään oli silloin enää muutama vuosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinpä. Työelämä alkaa muistuttaa huolimattomasti kasattua näyttämöä: spotti paistaa kulisseihin, mutta itse näytelmä jätetään pimeään. Merkityksellinen työ kutistetaan reunaviivaksi, ja tilalle kasataan kokouksia ja raportointia kuin koristekiviä lattialle. Kun pinta kiiltää, vakuutellaan sisällön olevan kunnossa.
Mutta eihän kukaan saa kipinää PowerPointin sivumäärästä. Arvo syntyy tekemisestä ja kohtaamisesta, oli vastassa opiskelija, asiakas, potilas tai kollega. Siksi tämä kuristava tunne osuu niin tarkasti: se osuu siihen kohtaan, josta työn ilo tavallisesti versoo. Siitä, että saa tehdä työnsä hyvin. Kehittää sitä. Ja että työssä on riittävät raamit ja toimivat työvälineet.
Ja kaiken päälle tämä koodattu puheympäristö. Se, että täytyy jatkuvasti arvioida, miten on sallittua puhua, mitä voi sanoa ja mikä pitää verhota neutraaleihin sanapilviin. Energia valuu varovaisuuteen sen sijaan, että se menisi itse työhön. Tuntuu välillä kuin eläisi modernissa 1984-versiossa, jossa isoveli on korvattu hallintajärjestelmällä, joka vahtii ennen kaikkea sitä, näyttääkö kaikki oikealta.
Vierailija kirjoitti:
Näitten sluibareiden takia meistä muutamat joutuu tekemään töitä ihan tosissaan. Ne raportit ei firmaa pidä pystyssä vaan ne jotka ne neljän ihmisen työt tekee.
Ymmärrän pointin, mutta en usko, että kyse on sluibareista. Ongelma on työn ohjauksessa ja rakenteissa. AP:n kertomushan osoittaa tämän: aiemmin työ oli palkitsevaa, mutta työn tekemistä alettiin vaikeuttaa niin paljon, että lopulta on pakko tehdä juuri sitä, mihin ohjataan. Ihmiset toimivat yleensä niiden rakenteiden mukaan, jotka heille annetaan ja tekevät sen verran kuin järjestelmä sallii tai kannustaa tekemään.
Kyse ei siis ole yksittäisten työntekijöiden puutteista vaan siitä, miten työ on organisoitu. Kun fokus siirtyy raportointiin, mittareihin ja näennäiseen tehokkuuteen, paino alkaa valua väistämättä sinne, vaikka todellinen työ tapahtuisi muualla. Kun malli ohjaa toimimaan pinnan ehdoilla, osa tekee pintaa. Siksi johtamista ja työn raameja pitäisi korjata.
Useimmat haluaisivat tehdä työnsä hyvin ja saada siitä iloa, eikä sitä pitäisi tehdä rakenteellisesti mahdottomaksi. Kehä sulkeutuu heti, kun työntekijöihin ei luoteta: silloin alkaa raportointi ja työn esittäminen. Tämän myötä koko organisaatio menettää enemmän kuin yksikään sluibari koskaan voisi aiheuttaa.
parasta on toi, että AP sai palkankorotuksen! Hyvä idea, yritän samaa!
Kun tätä keskustelua katsoo vähän kauempaa, näkee yhden työelämän sitkeimmistä harhoista: syytetään ihmisiä siitä, mitä rakenteet aiheuttavat. Se on vähän kuin moittisi näyttelijää siitä, että käsikirjoitus on surkea ja lavasteet kaatuvat.
Tässäkin turhautuminen ei synny siitä, että joku olisi laiska, vaan siitä, että itse työ tukahdutetaan ensin mittareilla, sitten kokouksilla ja lopuksi koodatulla puheella, jossa pitää arpoa, mikä on sallittua sanoa. Ihmiset haluaisivat tehdä työnsä, mutta heidät ohjataan polkemaan paikoillaan.
Silti keskustelu pyörii jatkuvasti työntekijöiden ympärillä, vaikka ongelma on niin läpinäkyvä, että sitä voisi pitää valotauluna. Kun rakenne on vinossa, toiminta vinoutuu. Ja kun luottamus katoaa, katoaa myös se voima, jolla työ oikeasti pysyy pystyssä.
Jos tästä jotakin kannattaa sanoa suoraan: ihmiset eivät ole ongelma, järjestelmä on. Eikä yksikään sluibari aiheuta yhtä paljon vahinkoa kuin kertaakaan korjaamaton rakenne, joka pakottaa kaikki toimimaan väärinpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitten sluibareiden takia meistä muutamat joutuu tekemään töitä ihan tosissaan. Ne raportit ei firmaa pidä pystyssä vaan ne jotka ne neljän ihmisen työt tekee.
Ymmärrän pointin, mutta en usko, että kyse on sluibareista. Ongelma on työn ohjauksessa ja rakenteissa. AP:n kertomushan osoittaa tämän: aiemmin työ oli palkitsevaa, mutta työn tekemistä alettiin vaikeuttaa niin paljon, että lopulta on pakko tehdä juuri sitä, mihin ohjataan. Ihmiset toimivat yleensä niiden rakenteiden mukaan, jotka heille annetaan ja tekevät sen verran kuin järjestelmä sallii tai kannustaa tekemään.
Kyse ei siis ole yksittäisten työntekijöiden puutteista vaan siitä, miten työ on organisoitu. Kun fokus siirtyy raportointiin, mittareihin ja näennäiseen tehokkuuteen, paino alkaa valua väistämättä sinne, vaikka todellinen työ tapahtuisi muualla. Kun malli ohjaa toimimaan pinna
Samaan aikaan valitetaan tuottavuuden laskusta eikä yhtään osata yhdistää sitä näihin saati palkkaan jolla pitäisi tulla toimeen.
Eipä sillä, verottaja on ainoa tulosta tekevä. Veronlähteet vain vähenevät ahneuden myötä.
80 luvulla verotettiin ehkä palkkaa enemmän mutta hankintoja sekä asumiskustannuksia huomattavasti vähemmän joten eläminen oli silloin huomattavasti halvempaa, suomalaiset firmat olivat kannattavia eikä ollut verojen kerrannaisvaikutusta, joka nostaa kokonaisveron joka ikisen tuloista huomattavasti yli sen mitä 80-90 luvulla oli.
Vierailija kirjoitti:
Näitten sluibareiden takia meistä muutamat joutuu tekemään töitä ihan tosissaan. Ne raportit ei firmaa pidä pystyssä vaan ne jotka ne neljän ihmisen työt tekee.
Kumpi teistä saa parempaa palkkaa?
Näitten sluibareiden takia meistä muutamat joutuu tekemään töitä ihan tosissaan. Ne raportit ei firmaa pidä pystyssä vaan ne jotka ne neljän ihmisen työt tekee.