Onko ketään muuta kenellä alkoi vasta kolmekymppisenä elämä? Ennen sitä pelkkää alamäkeä.

Mä täytän ensi vuonna 30 ja toivon että alkaisi vihdoin mennä paremmin. On ollut työttömyyttä, talousongelmia ja itsetuhoisuutta. Sain nyt koulun käytyä viime vuonna, mutta edelleenkään ei saa työpaikkaa.

Eli ei vinkkejä, mutta hengessä mukana

Kolmikymppinenhän on oikeasti aika nuori vielä, aikuiselämänsä elinkaaren alkupäässä. Toki aika menee nopeasti ja elämä on lyhyt, eli aikaa ei ole tuhlattavaksi!

Mutta joo, kyllä osalla ihmisistä menee kolmikymppisenä paremmin kuin parikymppisenä. Itsekin olen joiltain osin parempi nyt ja elämä mukavampaa, kun nuorena olin aika masentunut ja hukassa välillä, oli vääriä ystäviä ja itsetunto-ongelmia jne. Nykyään ei mitään noista, niin on tietysti mukavampaa ja pystyy eri tavalla nauttimaan elämästä - vaikka nuoruudessa olikin oma hohtonsa ja tunnelmansa :) 

Minäkin huomasin täytettyäni 30, että elämä alkoi jollain tavoin  selkiintyä. Olin parikymppisenä  valmistunut ammattiin, elämä oli ihan hyvää mutta jokin rauhattomuus vaivasi minua. En ollut silloin ihan nuorena kiinnostunut bilettämisestä, se vaihe tuli vähän myöhemmin rajuna. Kolmekymppisenä tunsin oikeastaan vasta olevani aikuinen. Aiempien vuosien sekoilu kulutti voimavaroja, olin hukassa  itseltäni.  Aloin opiskella uuteen ammattiin joka tuntui enemmän omalta, myös alkoholinkäyttö väheni ja loppui sitten kokonaan. Se oli tärkein ratkaisu elämässäni, siihen perustuu koko nykyinen henkinen ja ruumiillinen hyvinvointini. Vain selvänä pystyy rakentamaan hyvää elämää. Vaikeita kausia tulee jokaiselle, mutta niiden pakeneminen päihteisiin on pahinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. 

Minulle kävi juuri toisin päin, tosin päihteitä en koskaan ole käyttänyt.

Jouduin kolme vuotta sitten pieneen tapaturmaan, ja jostakin ihmeen syystä siitä eteenpäin on ollut pelkkää alamäkeä. Toivuin melko hyvin, eikä pysyviä vaurioita jäänyt, mutta jouduin väistämättä tekemään muutoksia, joita en olisi halunnut tehdä. Elämänlaatuni on noiden muutosten myötä täysin säpäleinä, ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän. Useimpina päivinä ajattelen, että minun olisi parempi kuolla.

Työstäni pidän ja uskallan sanoa saavuttaneenikin melko paljon ikääni nähden. Terveyteni ei kuitenkaan enää palaa ihan täysin ennalleen. En saa vanhaa itseäni enää takaisin; nykyistä en halua.

N33

6-kymppisenä täällä aloittelen.

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi juuri toisin päin, tosin päihteitä en koskaan ole käyttänyt.

Jouduin kolme vuotta sitten pieneen tapaturmaan, ja jostakin ihmeen syystä siitä eteenpäin on ollut pelkkää alamäkeä. Toivuin melko hyvin, eikä pysyviä vaurioita jäänyt, mutta jouduin väistämättä tekemään muutoksia, joita en olisi halunnut tehdä. Elämänlaatuni on noiden muutosten myötä täysin säpäleinä, ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän. Useimpina päivinä ajattelen, että minun olisi parempi kuolla.

Työstäni pidän ja uskallan sanoa saavuttaneenikin melko paljon ikääni nähden. Terveyteni ei kuitenkaan enää palaa ihan täysin ennalleen. En saa vanhaa itseäni enää takaisin; nykyistä en halua.

N33

Otat ittees niskasta kiinni. Ei sitä kukaan muu tee.

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi juuri toisin päin, tosin päihteitä en koskaan ole käyttänyt.

Jouduin kolme vuotta sitten pieneen tapaturmaan, ja jostakin ihmeen syystä siitä eteenpäin on ollut pelkkää alamäkeä. Toivuin melko hyvin, eikä pysyviä vaurioita jäänyt, mutta jouduin väistämättä tekemään muutoksia, joita en olisi halunnut tehdä. Elämänlaatuni on noiden muutosten myötä täysin säpäleinä, ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän. Useimpina päivinä ajattelen, että minun olisi parempi kuolla.

Työstäni pidän ja uskallan sanoa saavuttaneenikin melko paljon ikääni nähden. Terveyteni ei kuitenkaan enää palaa ihan täysin ennalleen. En saa vanhgaa itseäni enää takaisin; nykyistä en halua.

N33

Toivottavasti olet terapiassa ja lääkityksellä (ja ilman vääriä lääkkeitä). 

On traumalapsuus, parisuhde luonnevikaisen kanssa. 25 v olin valmistunut, erossa lapsuusperheestä ja hullusta. Tuntui, että elämä alkoi, ensimmäisten 25 v painajainen jäi taakse. Olin onnellinen ja tyytyväinen, sain hyvän uran, kauniin asunnon.

Kunnes 40-vuotiaana elämä lähti taas painajaiseksi. Nyt sitten toivon, että saan vielä jossain vaiheessa elämäni taas uudelleen hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi juuri toisin päin, tosin päihteitä en koskaan ole käyttänyt.

Jouduin kolme vuotta sitten pieneen tapaturmaan, ja jostakin ihmeen syystä siitä eteenpäin on ollut pelkkää alamäkeä. Toivuin melko hyvin, eikä pysyviä vaurioita jäänyt, mutta jouduin väistämättä tekemään muutoksia, joita en olisi halunnut tehdä. Elämänlaatuni on noiden muutosten myötä täysin säpäleinä, ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän. Useimpina päivinä ajattelen, että minun olisi parempi kuolla.

Työstäni pidän ja uskallan sanoa saavuttaneenikin melko paljon ikääni nähden. Terveyteni ei kuitenkaan enää palaa ihan täysin ennalleen. En saa vanhgaa itseäni enää takaisin; nykyistä en halua.

N33

Toivottavasti olet terapiassa ja lääkityksellä (ja ilman vääriä lääkkeitä). 

En ole, en oikein jaksa uskoa, että kukaan ottaisi minua vakavasti. En edes tiedä, mistä aloittaisin tai mihin ottaisin yhteyttä (ei ole esim. työterveyshuoltoa). Päältä päin tuskin näkee, miten huonosti voin. En myöskään oikein usko olevani oikeutettu kuormittamaan jo valmiiksi liitoksissaan natisevaa järjestelmää enää entisestään, kun valtio on nykyiselläänkin menossa konkurssiin. On vain ryhdistäydyttävä ja purtava hammasta!

Ei. Lähinnä kolmekymppisenä oli varaa juoda alkoholia, mutta liian myöhäistä. Koska kroppa ei kestä sellaista. 

Kyllä se elämä tavallaan nykyään alkaa vähän ennen eläkeikää, mutta terveys taas ei ala, vaan meni pois vuosia sitten jo.

Eläkää se elämä parikymppisenä ja kärsikää loppuaika. 

Kannattaa elää tukien varassa parikymppisyys. Opiskellakin kerkeää kolmekymppisenä. 

Eläkeikään on pitkä aika, ottakaa eläke nuorena ennakkon tukien kautta. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin huomasin täytettyäni 30, että elämä alkoi jollain tavoin  selkiintyä. Olin parikymppisenä  valmistunut ammattiin, elämä oli ihan hyvää mutta jokin rauhattomuus vaivasi minua. En ollut silloin ihan nuorena kiinnostunut bilettämisestä, se vaihe tuli vähän myöhemmin rajuna. Kolmekymppisenä tunsin oikeastaan vasta olevani aikuinen. Aiempien vuosien sekoilu kulutti voimavaroja, olin hukassa  itseltäni.  Aloin opiskella uuteen ammattiin joka tuntui enemmän omalta, myös alkoholinkäyttö väheni ja loppui sitten kokonaan. Se oli tärkein ratkaisu elämässäni, siihen perustuu koko nykyinen henkinen ja ruumiillinen hyvinvointini. Vain selvänä pystyy rakentamaan hyvää elämää. Vaikeita kausia tulee jokaiselle, mutta niiden pakeneminen päihteisiin on pahinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. 

Fiksu ratkaisu alkoholin kanssa, hienoa, että onnistuit!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi juuri toisin päin, tosin päihteitä en koskaan ole käyttänyt.

Jouduin kolme vuotta sitten pieneen tapaturmaan, ja jostakin ihmeen syystä siitä eteenpäin on ollut pelkkää alamäkeä. Toivuin melko hyvin, eikä pysyviä vaurioita jäänyt, mutta jouduin väistämättä tekemään muutoksia, joita en olisi halunnut tehdä. Elämänlaatuni on noiden muutosten myötä täysin säpäleinä, ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän. Useimpina päivinä ajattelen, että minun olisi parempi kuolla.

Työstäni pidän ja uskallan sanoa saavuttaneenikin melko paljon ikääni nähden. Terveyteni ei kuitenkaan enää palaa ihan täysin ennalleen. En saa vanhaa itseäni enää takaisin; nykyistä en halua.

N33

Otat ittees niskasta kiinni. Ei sitä kukaan muu tee.

Tämä.

Aina näitä kitisijöitä.

Mulla neljänkympin jälkeen rupesivat asiat kirkastumaan. Sinnitelkää tänne asti, en voi luvata, mutta ainakin mun elämäni on nyt paljon parempaa kuin vaikka 15 v sitten!

Mulla alkoi vasta lähempänä viittäkymppiä. Siihen asti tuli elettyä päämäärätöntä "boheemielämää", jossa halveksin tavisten tylsiä elämänarvoja ja elämäntapoja. En siis hankkinut mitään koulutusta, tein hanttihommia, kaljoittelin joka ilta.

Sitten iski keski-iän kriisi, ja tajusin että ei hitto, aikaa ei ole loputtomiin, enkä mä ole saavuttanut elämässäni mitään. Osa ovista oli jo sulkeutunut, esim. lapsia en voisi enää saada, vaihdevuodet oli päällä jo. Mutta koulutuksen, työn, mieleiseni asunnon, jne voisin saada. Hyvinhän se on sujunut 46-vuotiaana aloitettu elämäntapamuutoskin. Nyt ikää 51 ja on akateeminen loppututkinto ja hyvä työpaikka.

Itse aloin voimaantua kunnolla esivaihdevuosien myötä. Silloin alkoi jäämään miellyttämisenhalut ja paskan kohtelun sietäminen. Helpottanut huomattavasti elämää ja tehnyt siitä mukavampaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi juuri toisin päin, tosin päihteitä en koskaan ole käyttänyt.

Jouduin kolme vuotta sitten pieneen tapaturmaan, ja jostakin ihmeen syystä siitä eteenpäin on ollut pelkkää alamäkeä. Toivuin melko hyvin, eikä pysyviä vaurioita jäänyt, mutta jouduin väistämättä tekemään muutoksia, joita en olisi halunnut tehdä. Elämänlaatuni on noiden muutosten myötä täysin säpäleinä, ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän. Useimpina päivinä ajattelen, että minun olisi parempi kuolla.

Työstäni pidän ja uskallan sanoa saavuttaneenikin melko paljon ikääni nähden. Terveyteni ei kuitenkaan enää palaa ihan täysin ennalleen. En saa vanhaa itseäni enää takaisin; nykyistä en halua.

N33

Otat ittees niskasta kiinni. Ei sitä kukaan muu tee.

Toi on aika ihmeellinen ajatus että ihminen ei ottaisi itseään niskasta kiinni. 

Kyllähän ihminen jatkuvasti ottaa itseään niskasta kiinni. Se ulkopuolisen arvio että ei ota, ei kyllä ole validi ajatuksena.

Jos ihminen ei ottaisi itseään niskasta kiinni, niin eihän se edes eläisi. Jokainen ottaa kokoajan omalla maksimillaan. 

Turha arvostella muiden niskasta ottamisilla. Jokainen keskittyy omaan niskaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi juuri toisin päin, tosin päihteitä en koskaan ole käyttänyt.

Jouduin kolme vuotta sitten pieneen tapaturmaan, ja jostakin ihmeen syystä siitä eteenpäin on ollut pelkkää alamäkeä. Toivuin melko hyvin, eikä pysyviä vaurioita jäänyt, mutta jouduin väistämättä tekemään muutoksia, joita en olisi halunnut tehdä. Elämänlaatuni on noiden muutosten myötä täysin säpäleinä, ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän. Useimpina päivinä ajattelen, että minun olisi parempi kuolla.

Työstäni pidän ja uskallan sanoa saavuttaneenikin melko paljon ikääni nähden. Terveyteni ei kuitenkaan enää palaa ihan täysin ennalleen. En saa vanhgaa itseäni enää takaisin; nykyistä en halua.

N33

Toivottavasti olet terapiassa ja lääkityksellä (ja ilman vääriä lääkkeitä). 

En ole, en oikein jaksa uskoa, että kukaan ottaisi minua vakavasti. En edes tiedä, mistä aloittaisin tai mihin ottaisin yhteyttä (ei ole esim. työterveyshuoltoa). Päältä päin tuskin näkee, miten huonosti voin. En myöskään oikein usko olevani oikeutettu kuormittamaan jo valmiiksi liitoksissaan natisevaa järjestelmää enää entisestään, kun valtio on nykyiselläänkin menossa konkurssiin. On vain ryhdistäydyttävä ja purtava hammasta!

Ymmärrän oikein hyvin, tilanteessamme on paljon samaa. Mutta silti raja tulee jossain kohtaa vastaan. Jalka ei vaan enää nouse. Voimat on loppu. Minä olin sitten lopullisesti 0 % työkykyinen. Eikä enää mietitytä, joutuuko valtio konkurssiin vai ei. Minä en pysty niihin talkoisiin osallistumaan. 

Tuurilla voi löytää apua jostain, yleensä yksityiseltä.

Mutta kuulostat sekä traumatisoutuneelta  että sekundäärisesti elämäntilanteesta johtuen masentuneelta, ja uupuneelta. Välittäjäaineesi alkavat olla uupuneet, epätasapainossa tai liikatoiminnassa. Omalla kohdalla dopamiini oli täysin loppu. Elimistö tarvitsee tukea, jotta sillä olisi edellytyksiä palautua.

Kysypä keinoälyltä, mitä elimistössäsi biologisesti tapahtuu ja mitä sille voisi tehdä. 

Ei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa alusta. Oli sitten kolmekymppinen tai seitsemänkymppisenä. Ainoa asia mikä rajoittaa on aika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi juuri toisin päin, tosin päihteitä en koskaan ole käyttänyt.

Jouduin kolme vuotta sitten pieneen tapaturmaan, ja jostakin ihmeen syystä siitä eteenpäin on ollut pelkkää alamäkeä. Toivuin melko hyvin, eikä pysyviä vaurioita jäänyt, mutta jouduin väistämättä tekemään muutoksia, joita en olisi halunnut tehdä. Elämänlaatuni on noiden muutosten myötä täysin säpäleinä, ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän. Useimpina päivinä ajattelen, että minun olisi parempi kuolla.

Työstäni pidän ja uskallan sanoa saavuttaneenikin melko paljon ikääni nähden. Terveyteni ei kuitenkaan enää palaa ihan täysin ennalleen. En saa vanhaa itseäni enää takaisin; nykyistä en halua.

N33

Otat ittees niskasta kiinni. Ei sitä kukaan muu tee.

Toi on aika ihmeellinen

Juuri niin. Olen aina ajatellut heillä itsellään olevan joku ongelma. Ovat liian kovilla ja siksi ankaria muille. 

Jos joku ei halua tai jaksa pitää elämäänsä kasassa, siihen on syy. 

Pää on rauhoittunut vasta 40+. Se vasta on pitkä aika hukata nuoruutta. Täysin perseestä kaikki "paras nuoruus".