Tätä on yksinäisyys

Erinomainen aihe ap ja harmi ettei tähän oltu reagoitu muutakun joku typerä tyhjäpääkakara kirjoittaa jotain sontaa.

Tiedän miltä tuo tuntuu. Jopa oma isäni ei kuuntele. Kysyy kyllä mitö kuuluu, mutta vaihtaa puheenaihetta itseensä tai tulee kiire lopettaa puhelu jos oikeasti alan kertomaan kuulumisia. Elu kysyy koska kuuluu kysyä. 

Ikävältä tuntuu kun ei ole ketään joka oikeasti kuuntelisi ja välittäisi. 

Olet valinnut väärin puolisosi ja ystäväsi. Tyttärestäsi en tiedä.

Jos olisit otsikoinut omasta yksinäisyydestäsi, en olisi reagoinut mitenkään. Sinun yksinäisyytesi nimittäin on luksusyksinäisyyttä.

Järjestää aikaa yhdessä, siinähän tulee puhuttua ummet ja lammet.Kysytkö sinä kuulumiset?

Menkää retkelle tai reissuun ystävän kanssa. Kahdestaan voi puhua myös vaikeusta asioista. Kunhan ei oo mikään ns.lörppö. Ryhmässä puhutaan monesti eri tyylillä, ei voi/ ehdi kaikkeen keskittyä. Ellei lähde vaeltaa muutamaksi päiväksi.

Minulla (n 54v) myös tilanne, että elämä luisuu kokoajan siihen suuntaan että on enää vähemmän ystäviä, edes tuttuja joiden kanssa pidetään yhteyttä tai käytäisi joskus jossain. Käyn töissä ja siellä saan arkipäivän sosiaalisuustarpeen tyydytettyä mutta viikonloput, pitkät pyhät ja lomst on masentavia. Elän yksin, lapsia ei ole, parisuhdetta en ole etsinyt enää pien 10 vuoteen koska en vaan jaksa ns hakata päätä seinään, en ihastu helposti enkä ala olemaan kenenkään kanssa ns muodon vuoksi koska en sinällään tarvitse välttämättä miestä mihinkään. Haluaisin toki fiksun kumppanin johon ihastun ja joka ihastuu minuun, mutta kerta toisensa jälkeen yritykset ovat kariutuneet johonkin isompaan tai mitätyömään tai ei vaan elämäntilanne sovi. 

Enenevässä määrin ystävät ja tutut ovat niitä jotka ensinnäkin ottavat yhteyttä vain jos tarvitsevst jotain, tai heillä on joku elämäntilanne josta haluavat avautua. Voi olla että reilun tunnin ulkoilu- /kahvilareissun aikana minulta ei kysytä mitään olen vain kuuntelija ja komppaan ystäväni asiaa.

Sama tilanne iäkkäillä jo vähän höppänöillä vanhemmilla. He eivät ensinnäkään pyydä enää koskaan käymään, äiti ei soita enää koskaan, kun minä soitan hän puhuu tauotta itsestään tai heidän asioista hän ei edes muodon vuoksi kysy "no mitäs sinne kuuluu". Jos aloitan jonkun asian omasta elämästäni (mitä teen enää tosi harvoin) hän saattaa ihan puhua suoraan päälle tai ei mitenkään noteeraa, vaan kääntää aiheen heti vaan itseensä. Joskus nousee niin hirveä kiukku, että tekisi mieli vaan huutaa että 'kuuntele äläkä puhu kokoajan päälle' tai paiskata luuri korvaan. Usein teenkin niin että laitan kaiuttimen päälle ja puuhailen omiani ja ynähtelen jotain "jaa jaa, ompa kumma, ahah, no voi että" tyyliin jotta hän saa avautua asioistaan. 

Eräs iäkkäämpi ystävä jonka tunsin yli 10 v muuttui vanhemmiten, sois eläkkeelle jäätyään ihan hirmuisen itsekeskeiseksi. Oli sitä ehkä hitusen aina ollut mutta iän myötä tilanne meni siihen että kun tapadimme 2-3 h kerrallaan hän puhui ihan kokoajan itsedyään ja oman lähipiirin asioista. Ei kysynyt koskaan minulta mitään, kun yritin sanoa jotain, niin parin lauseen jälkeen ihan kesken jutun hän varadti puheenvuoron ja käänsi jutun itsernsä miten hänellä tämä adia tai tilanne on. Tämä oli jotenkin ihan hirveä tilanne, joka kerta sama juttu, minun piti vaieta ja vain kuunnella häntä ja niitä samoja asioita joita hän joka helv...n tapaamiskerta kertoi. Alkoi myös kauheasti kehumaan omaisuudellaan ym ym. En pidä häneen enää mitään yhteyttä, tosin ei hänkään ole moneen v enää laittanut edes viestillä jouluntoivotuksia. Näin ne ystävät karisee ympäriltä. 

5 kirjoitti

"Sinun yksinäisyytesi nimittäin on luksusyksinäisyyttä".

En vähättele kenenkään tunteita, ymmärrän kyllä mitä ap tarkoitit ja tunnistan omasta elämästäni täysin saman dilemman. 

Mutta, oikea yksinäisyys sanan varsinaisessa merkityksessä on sitä ettei ole ketään joka ottaa mitään yhteyttä, itsellä ei ole ketään johon voisi olla yhteydessä ja edes kysyä miten menee. Ei ole kumppania, ei lapsia eikä kaikilla edes työpaikkaa. Se on oikeaa yksinäisyyttä. 

Hei,

Jos maksat minulle 200 €/kerta, voin kuunnella huoliasi 45 min ja leikkiä olevani niistä kiinnostunut. Miltä tämä kuulostaa?

Ihmisten auttaja

Muutin kotikonnuille pääkaupunkiseudulta muutama v sitten. Minulla on täällä 2 pitkäaikaista tuttua alunperin harradtusporukoista jääty kavereiksi ja satunnaisesti pidetty yhteyttä. Yllätyksekseni toinen otti yhteyttä vain kun tsrvitsi kyytiä johonkin tai hoitamaan hänen lemmikkiä. Ei koskaan muuten. Toisesta alkoi kuoriutua nyt vanhemmiten todella oudon kiero piikittelijä joka oli juuri tuollainen että puhuu ihan kokoajan vaan itsestään. Hän lähti kyllä mielellään ehdottamiini tapaamisiin tai joskus (harvemmin kuin minä) itsekin ehdotteli jotain syömään menoa tms, mutta puhui tauotta itse etten juuri saanut suun vuoroa. Oikein hermostui silmin nähden jos yritin sanoa aiheesta omalta näkökannalta jotain ja erityisesti jos vielä yritin saada sanottua asiani loppuun koska hän keskeytti minut kokoajan. Usein huomasin hänen kehonkielestään että minun asiani ei kiinnosta häntä paskan vertaa, käänsi ihan fyysisesti päänsä poispäin ja katseli ihan muualle, vaihtoi ihan kesken lauseeni aihetta aivan kun ei olisi kuullutkaan että edes puhun. Se oli kyllä loukkaavaa.

Ajattelin että hitto mikä moukka. Mutta toisaalta ymmärrän ja huomaan että hänellä alkoi selvästi jonkun sortin aivorappeuma joka usein näkyy ensin persoonallisuusmuutoksina ja käytöksessä siten ettei pysty sitä kontrolloimaan, suodatin pettää siis jo. Harmi, sillä hän oli aikoinaan mukava ihminen jonka kanssa naurettiin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Haisooko etupylly pyypyy, hyhhyh pahalle?

Äitiäsi muistelet.

Kuulostat ap aika vaativalta. Jos olet tunteja jonkun kanssa kuuntelemassa, varmaan saat kerrottua itsestäsikin samalla luontevasti. 

10 ystävää, jotka ei kuuntele. Ne on kavereita, ei ystäviä. Tämä ap:lle.

Itse olen noin 40+ vuotias, enkä eläessäni ole ollut parisuhteessa. Lapsien saamisesta olen haaveillut ja toivonut saavani myuös mutta laps(i)en saamisesta olen pikkuhiljaa opetellut hyväksymään ja kuolettamaan haaveeni, niin että minun olisi hyväksyttävä se, että en tule mahd. saamaan, ainakaan omaa biologista lasta. Parisuhdekumppanin löytämisestä ja kohtaamisesta sen sijaan haaveksin ja tovoin tapahtuvan vielä joskus.

Olen jo useampi vuosi sitten tiedostanut sen, että minun on jaksettava itse olla aktiivinen ja yrittää pitää ihmissuhteeni kunnossa, ettei yksinelämiseni muuttuisi ja etenisi jja johtaisi siihen, että ollsin yksinäinen. 

On surullista, että kaikki eivät  tiedostamattaaan tai muutoin kykene tajumaan mikä ero on elää ja olla yksinäisenä vs. mitä se on olla ja elää yksin.

Itse elän yksin mutta valehtelsin, jos väittäsin eläväni 24/7 yksinäisenä. Silti aina toisnaan kysyn ja haasta itseäni kysymällä, että miksi juuri oma kohtaloni on ja on ollut ikisinkun osa ja rooli?

Koen helpotusta siitä, että olen vuosien saatossa oppinut nauttimaan  ja iloitsemaan yksin elämisestäni. Mutta olsi se joskus vielä enemmän kuin mukavaa kokea mahdollsiuus elää ja olla parisuhteessakin; kun olen kai vähän konswervatiivi kun minust avain jotkut asiat kuuluvat, ainakin lähtökohtaisesti enempi parisuhteeseen kahden ihmsien välille, eikä muille, Mutta kyllä Ap:n avaus taas muistutti minua(kin) siitä, että saattaa olla oiekasti luontevampaa ja helpompaa elää aidosti yksin ja sinkkuna kuin parisuhtessa, jossa huomaa olevansa näkymätön. Enkä käy tässä kohtaa viisastelemaan, että miksei Ap, kosk ase olisi minun ihan liian helppoa sanoa kuin ymmärtää, miten vaikeaa se oikeasti saattaisi olla kun kaikkia asioita ei voi ratkaista vain järjellä ja toiseksi harva asia on täysin mustavalkoinen. 

F60.5

Vierailija kirjoitti:

Ei ole meidän ongelma. Seuraava!

------Älä osallistu jos ei kiinnosta.Sinun kommentti ei tuo mitään positiivista keskustelulle. 

Vierailija kirjoitti:

Hei,

Jos maksat minulle 200 €/kerta, voin kuunnella huoliasi 45 min ja leikkiä olevani niistä kiinnostunut. Miltä tämä kuulostaa?

Ihmisten auttaja

No mutta eihän tuo emotionaalisesti mitään auta. Sitäpaitsi joku terapeutti tulisi halvemmaksi. Mutta sekään ei ole se pointti, vaan juuri se että kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut mitä minulle kuuluu. Jokainen meistä toivoo, että joku joskus jaksaisi keskittyä edes hetken minuun. 

Tämä itsekeskeisyys ja se ettei illa kiinnostuttu toisista ihmisistä on varmadti ihan kansantauti meillä. Saamme jo geeneissä ja kasvatuksessa hyvin itsekeskeisiä piirteitä. Yksilökulttuurin ylistys ja sosiaalisuuden väheneminen (jota on tehty viimevuosina ihan valtiovallankin toimesta) ajaa meitä entistä enemmän siihen suuntaan ettemme pian edes siedä muita ihmisiä.

Miten minusta vaikuttaa, että ap (n63), n54 ja 40+ ovat yksi ja sama kirjoittaja. Täysin sama tyyli ja samat kirjoitusvirheet (joita on muuten runsaasti). Eipä siinä, saahan sitä tarinoida.

Vierailija kirjoitti:

Hei,

Jos maksat minulle 200 €/kerta, voin kuunnella huoliasi 45 min ja leikkiä olevani niistä kiinnostunut. Miltä tämä kuulostaa?

Ihmisten auttaja

Auttaja vai hyväksikäyttäjä ja vai ainoastaan "ammattilainen" joka hyödyntää sen, mille on tilausta? -  On käsittämätöntä, että monesti vaikuttaa sille, että yksinäisyys on lisääntnyt sitä enemmän, mitä enemmän meillä (yleisesti länsimaisilla ihmisillä) on kehittynyt tapoja ja kainoja yrittää olla yhteydessä ja tavoitella muiden ihmisten huomiota ja saada aikaan tapaamsiia ja kohtaamisia. Tai kuinka kaikkein eniten tiettävästi yksinäisiä asuu ja elää suurkaupungeissa eli paikoissa jossa muita ihmisiä on fyysesti kaikkein lähimpänä. Ja osalle terapiassa käynnistä on muodostunut tapa, jossa terapeutille kerrotaan se, jonka onnekkaimmat voivat jakaa ja purkaa muiden tai vaikka vain yhden lähesen kanssa; joillekin kun se kumppani saattaa olla kaikki, kun hänen lisäkseen ei ole muita läheisiä. Ja tai kuinka osa elää elämäänsä laps(i)en kautta, joka taas saattaa käydä hyvin tukalaksi lapsille.

Ei yksin eläminen ole aina ole ollut itselleni(kään) helppoa mutta varmasti helpompaa kuin yksinäisenä eläminen ja oleminen 

Valitettavasti tunnistan myös suurimmasta osasta ystäviäni, sukulaisiani ja tuttujani tuon etteivät he jaksa kuunnella yhtään muiden asioita. Mietin usein että johtuuko se minusta vai käyttäytyvätkö muitakin kohtaan samalla tavalla. 

Tyypillisin ollut varmaan aina lapsuudenaikainen ystäväni jonka kanssa tehty ja toheloitukin vaikka mitä, suurinpiirtein jaettu kaikki elämänkäänteet ja pidetään yhteyttä vähintäänkin muutamia kertoja vuodessa. Hän on ihan hauska ja nokkelaälyinen ihmiinen, mutta puhelut tapahtuu aina, siis ihan aina, vain silloin kun hänellä on sellainen aika, esim ajaa pitkää matkaa autolla yksin tai on yksin kotona. Hän puhuu tai käsittelemme hänen asioita 80- 90% ajata ja aina ensin. Vaikka minä soittaisin hänelle (aika etukäteen tietty sovittu) hän kertoo omat kuulumiset ensin. No kun ne on käsitelty hän kyllä saattaa kysyä minun asioista (jos muistaa esim edellisestä puhelusta jonkun tilanteen tms)  mutta hyvin pian hänen täytyykin lopettaa, lähteä jonnekin tai mies tulee kotiin. Kun tapaamme, aina sama kaava, poislukien eräs kerta kun mulla oli akuutti asia josta aloin tietoisesti ensin puhua. Hän kuunteli kyllä ja jutteli siitä aiheesta mutta hyvin pian oikein sanoo että no minäpä kerron nyt omista asioistani (hänen täytyi sanoa tämä ääneen - kertoo hänen ajattelutavastaan). Tuli taas olo, että no niin, nyt päästäänkin sitten asiaan, anteeksi että jouduit keskittymään minun juttuun ensimmäisenä ja pidättelemään tarvettasi tulla kuulluksi. Tämänkin tapaamisen loput 2h oli sitten hänen asiaa. 

Olen monesti miettinyt etteivätkö ihmiset itse tajua / mieti yhteydenpitojen dynamiikkaa ja sitä että nyt taisin olla kokoajan äänessä ja osaa muuttaa toimintatapaa edes hetkeksi? Kuuntelinko kaveria vai puhuinko itse kokoajan? Voisinkohan tehdä seuraavan kerran toisin?

Eivätkö ihmiset ole oikeasti yhtään kiinnostuneita mitä muille kuuluu ja taas vastaavasti ovat niin hirmuisen itsekeskeisiä että ei anneta toisille edes suunvuoroa?

Itse olen aina ollut kiinnostunut kuulemaan miten tutuilla ja ystävillä menee, mitä on tapahtunut ja on kiva jutella ihan yleisistäkin asioista / ilmiöistä, jotka ei varsinaisesti kosketa kumpaakaan. Ai että on virkistävää tavata niitä ystäviä joiden kanssa juttu luistaa, höpötellään niitä näitä, parannetaan maailmaa, ruoditaan parisuhde-, työ- tai muita ongelmia, kerrotaan lomamatkakuulumiset mikä oli hyvin mikä ei. Mutta tämä ehkä vaatiikin sen että ne juttukaverit on kutakuinkin samassa elämänvaiheessa (edes vähän), ovat samasta sosioekonomisesta luokasta jotta ymmärretään toisia ja kiinnostuksen aihepiirit on edes samalla pallokentällä.  Onhan se ymmärrettävää että jos toisella äly ja mielenkiinto on lähinnä siinä mitä mikäkin maksaa kaupassa, mitä oli tarjouksessa, mitä koirat on tehny ja mitä mies teki tai ei tehnyt, maistuko se uusi jäätelömaku ja sataakohan huomenna vai ei tai mihin nyt kolottaa, niin eipä siinä keskustelu kovin syvälliseksi muodostu kun toinen haluaa keskustella työyhteisöhaasteista, kaupungin kaavoitushankkeista, kaupungin rahankäyttöpolitiikasta, talouskasvusta ja tulevaisuudensuunnitelmista.

Minä ainakin olen kiinnostunut siitä mitä muille kuuluu, kysyn sitä nimenomaan pääsääntöisesti itse ensin.

Toisaalta olen muutenkin ihminen joka on kiinnostunut lähes kaikesta jollain tasolla, minua kiinnostaa mitä yhteiskunnassa, kotikaupungissa ja ylipäätään maailmassa tapahtuu, havainnoin paljon asioita ja kuolisin pystyyn jos ajatukseni / puheenaiheet pyörisivät lähinnä arkiaskareissa ja shoppailuissa. Olen myös ajautunut jotenkin (yksineläjänä) siihen että minä pidän muihin yhteyttä ja kuuntelen heidän tarinansa. Harva enää kysyy (vanhaa tätiäni lukuunottamatta) mitä mulle kuuluu. Oma äitikään ei ole enää moneen vuoteen kysynyt juuri mitään eikä itse ota yhteyttä (tosin tätä en erityisemmin harmittele koska emme ole koskaan olleet läheisiä ja hänestä on kuoriutumassa todella haasteellinen persoona). 

Kaipaan sellaisia fiksuja ja älykkäitä ihmisiä joiden kanssa keskustelut ovat vuorovaikutteisia, tuovat minulle iloa ja jotain älyllistä vastinetta.