Syövän salaaminen

Vierailija kirjoitti:

Sairastuneen päätös, muut pitää päänsä kiinni. Jos ei halua puhua, niin kunnioittakoot muut sitä päätöstä, eivätkä jälkikäteenkäån kitise. 

Muuthan ei sitä edes tiedä jos sairastunut ei sitä kerro kenellekään. Jos kertoo niin ei voi kieltää omaista purkamasta huoltaan jollekin. Se on omaisen asia.

Kannustan puhumiseen. Meillä isäni sairastui syöpään kun olin 18v ja kuoli kahden vuoden kuluttua. Alusta asti oli selvää että parannuskeinoa ei ole. Mutta meillä ei puhuttu aiheesta mitään. Isä ei itse puhunut, en tiedä oliko pyytänyt äitiäkin olemaan puhumatta siitä minulle. Minulla oli ihan hirveä ahdistus ja pelko koko ajan. Autoin kuljetuksissa ja apteekkikäynneissä. Isä kaatuili ja voi huonosti, näin sen kaiken. Näin miten haavoja hoidettiin. Näin hirveän lopun (siihen aikaan kuoleva ei saanut vielä riittävää kipulääkitystä).

Kokemus oli niin traumaattinen koko perheelle, ettei siitä puhuttu juuri mitään jälkeenpäinkään.

Nykyään pelkään sitä, kun oma mieheni sairastaa. Vaikka olisi jokin ihan perusflunssa, minuun iskee menettämisen pelko. Lähestulkoon pakotan miehen puhumaan vaivoistaan, vaikka häntä ei huvittaisi. Ihan vaan jotta tietäisin varautua (pahimpaan). 

Muutamalla kommentoijalla on kusta päässä.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy mielestäni muistaa että ensisijaisen tragedian kohtaa sairastunut itse, ei muut ihmiset. Sairastuneen velvollisuus ei ole kantaa tilanteessaan taakkaa muiden ihmisten tunteista.

Tässä on sanottu tiivistettynä erittäin hyvin se, mitä olen itse yrittänyt vastaaviin keskusteluihin kirjoittaa. Itselläni on parantumaton diagnoosi, joka ei ole syöpä, enkä siihen kuole, mutta en ole siitä mitenkään yleisesti kertonut, toki tällä palstalla olen siitä puhunut paljonkin ja pari ihmistä mm. sisareni ja sosiaalityöntekijä siitä tietävät. Asia ei vaan kuulu muille, enkä halua sen vaikuttavan siihen, miten itseäni kohdellaan. Diagnoosi kun on sellainen, johon liittyy yhä paljon ennakkoluuloja ja diagnoosin saaneen syrjimistä sekä suhtautuminen diagnoosin saaneeseen muuttuu. Tuon diagnoosin toki en ole normaali, mutta haluan esittää normaalia ja toivon, että saamaani kohtelu olisi samanlaista kuin ns. normaalien kohtelu ja sitä, että samat säännöt koskisivat kaikkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy mielestäni muistaa että ensisijaisen tragedian kohtaa sairastunut itse, ei muut ihmiset. Sairastuneen velvollisuus ei ole kantaa tilanteessaan taakkaa muiden ihmisten tunteista.

Silloin mielestäni ei pidä kertoa niille läheisillekään. On väärin kertoa heille, ja sitten kieltää heitä puhumasta huolestaan kenellekään mitään, yhtään. Ja vielä suuttua valtavasti, jos heikkona hetkenä äiti menee siskolleen paljastamaan huolensa.

Jos kerran haluaa pitää asian omana tietonaan, pitäisi sitten.

Ei ole verrannollista elää kuolemanpelossa tappavan sairauden kanssa ja olla huolissaan jostain toisesta. Tuossa tilanteessa muut voivat kantaa taakkaa enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy mielestäni muistaa että ensisijaisen tragedian kohtaa sairastunut itse, ei muut ihmiset. Sairastuneen velvollisuus ei ole kantaa tilanteessaan taakkaa muiden ihmisten tunteista.

Tässä on sanottu tiivistettynä erittäin hyvin se, mitä olen itse yrittänyt vastaaviin keskusteluihin kirjoittaa. Itselläni on parantumaton diagnoosi, joka ei ole syöpä, enkä siihen kuole, mutta en ole siitä mitenkään yleisesti kertonut, toki tällä palstalla olen siitä puhunut paljonkin ja pari ihmistä mm. sisareni ja sosiaalityöntekijä siitä tietävät. Asia ei vaan kuulu muille, enkä halua sen vaikuttavan siihen, miten itseäni kohdellaan. Diagnoosi kun on sellainen, johon liittyy yhä paljon ennakkoluuloja ja diagnoosin saaneen syrjimistä sekä suhtautuminen diagnoosin saaneeseen muuttuu. Tuon diagnoosin toki en ole normaali, mutta haluan esittää normaalia ja toivon, että saamaani kohtelu

Ymmärrän. Mutta sallitko sen että sisaresi saa purkaa omaa huoltaan ystävälleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy mielestäni muistaa että ensisijaisen tragedian kohtaa sairastunut itse, ei muut ihmiset. Sairastuneen velvollisuus ei ole kantaa tilanteessaan taakkaa muiden ihmisten tunteista.

Silloin mielestäni ei pidä kertoa niille läheisillekään. On väärin kertoa heille, ja sitten kieltää heitä puhumasta huolestaan kenellekään mitään, yhtään. Ja vielä suuttua valtavasti, jos heikkona hetkenä äiti menee siskolleen paljastamaan huolensa.

Jos kerran haluaa pitää asian omana tietonaan, pitäisi sitten.

Ei ole verrannollista elää kuolemanpelossa tappavan sairauden kanssa ja olla huolissaan jostain toisesta. Tuossa tilanteessa muut voivat kantaa taakkaa enemmän.

Itse en kertoisi sitten läheisillekään. Hyvin epäreilua heille.

Vierailija kirjoitti:

Syöpä on vain korvien välissä. 

Minä kerroin työpaikalla syövästäni ja n puolella kollegoista olo tämä reaktio. Syöpäni ei näy päällepäin, joten he ovat sitä mieltä, että olen vain huomiohakuinen ja keksinyt koko asian.

Vaikea ymmärtää joitain ihmisiä todellakin. Ehkä voisit hieman avata tuota ajatteluasi, kiinnostaisi ymmärtää, mikä logiikka siinä on takana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syöpä on vain korvien välissä. 

Minä kerroin työpaikalla syövästäni ja n puolella kollegoista olo tämä reaktio. Syöpäni ei näy päällepäin, joten he ovat sitä mieltä, että olen vain huomiohakuinen ja keksinyt koko asian.

Vaikea ymmärtää joitain ihmisiä todellakin. Ehkä voisit hieman avata tuota ajatteluasi, kiinnostaisi ymmärtää, mikä logiikka siinä on takana.

Tuo johtunee siitä, että elokuvamaailma esittää syöpäsairaat sänkyynsidottuna luurangoksi laihtuneina kaljuina ja heiveröisinä ihmisinä, joilla on sädekehä pään päällä syövän vuoksi ja heistä huokaillaan, että parempaa ihmistä ei maan päällä ole. Vaikka ihminen olisi miten sivistynyt, niin yllättävän paljon elokuvateollisuus vaikuttaa uskomuksiin.  Yksi sukulaiseni on siarsstsnut kuolemaan johtavaa syöpää nyt 7 vuotta. Aioinaan hälle luvattiin maksimissaan vuosi elinaikaa, sitten alkoi tulla uusia lääkkeitä juuri tuohon syöpään ja on tosiaan nyt noinkin kauan elänyt levinneen syövän kanssa. Nyt on sen verran paha tilanne, että enää ei toivoa ole, joulun saattaa nähdä, mutta tuskin enää 2026 joulua. Siltikin hänestä ei vieläkään näy ulospäin elokuvateollisuuden luomaa syöpäpotilashahmoa. 

Onneksi nyt mediassa on alkanut olla juttuja ja haastatteluja syöpäpotilaista, siis sellaisista hyvinvoivan näköisistä, jotka kertovat haastattelussa kuitenkin ettei enää elinaikaa ole kauheasti jäljellä. Silti nämä retkeilevät ja matkailevat ja käyvät silloin tällöin sitten labrassa, jonka jälkeen ehkä lääkitydtä muutetaan tai pidetään samana. Tämä n hyvä muutos ja toivottavasti tuollaiset jutut saavat ihmisiä tajuamaan ettei toisesta läheskääön aina voi päällepäin nähdä mitä hänen sisällään tapahtuu (olipa se tapahtuminen sitten psyykkistä tai fyysistä laatua, patologista, tai ei-patologista)

Vastaus viestin 46 kirjoittajalle. Tuskin sisareni kenenkään ulkopuolisen kanssa diagnoosistani puhuu ja toivon, että ei puhu. En kerro sisarelleni läheskään kaikkea sitä tuskaa ja kaikkia niitä vaikeuksia ja ongelmia, joita tämä diagnoosi aiheuttaa. Olen oppinut pitämään paljon sisälläni. Olen jäänyt diagnoosini kanssa yksin siinä mielessä, että olisin halunnut tukea ja ihan käytännön apua yhteiskunnalta, jonka tehtävä tällaisen järjestäminen olisi ollut, ei toisen yksittäisen ihmisen. Toki diagnoosini on monen mielestä ns. vain autisminkirjo, mutta kärsin myös mm. mielenterveysongelmista, jotka ovat yleisiä tässä diagnoosissa. En ole koskaan väittänytkään, että diagnoosini kohtaisi kuolemaan, mutta tämä altistaa niin paljolle muulle, joka voikin sitten olla kohtalokasta. Ymmärrän toki myös, että on paljon vakavampia diagnooseja, jotka pitää hoitaa ensin ja hyvä, jos näihinkään saa hoitoa. Eihän autisminkirjoon edes ole varsinaista hoitoa tai omaa lääkitystä, vaan se hoito on käytännössä yritystä muokata diagnoosin saanut normaaliksi, joka on jo ainakin melkein eheytyshoitoihin verrattavaa ja vastenmielistä ja lääkitys ahdistuslääkkeitä ja rauhoittavia. Tästäkään ei kuitenkaan parannuta.

Vierailija kirjoitti:

Syöpä on vain korvien välissä. 

Toivottavasti saatkin sen korviesi väliin. T: AV-palstan väki

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syöpä on vain korvien välissä. 

Minä kerroin työpaikalla syövästäni ja n puolella kollegoista olo tämä reaktio. Syöpäni ei näy päällepäin, joten he ovat sitä mieltä, että olen vain huomiohakuinen ja keksinyt koko asian.

Vaikea ymmärtää joitain ihmisiä todellakin. Ehkä voisit hieman avata tuota ajatteluasi, kiinnostaisi ymmärtää, mikä logiikka siinä on takana.

Siellähän se glioblastooma on korvien välissä.

Jokaisen oma asia kertooko vai ei. Mun terveystiedot ei kuulu kenellekkään muulle kuin mulle itselleni ja mä valitsin olla kertomatta kun sairastuin. Kaikkein vähiten kaipaan muiden pelkoja, ahdistusta ja surua käsiteltäväksi, omissa kun on ihan tarpeeksi. En myöskään halunnut tulla kohdelluksi sairaana ja kuolevana, enkä halua. Lisäksi iso osa menettää jopa ne läheisimmät ystävät kun kertovat sairastumisesta, jäävät yksin. Kuka sellaista haluaa? Kyllä, teen kuolemaa mutta siitä ei tiedä kukaan, eiköhän tuo selviä kertomattakin ihmisille siinä vaiheessa kun henki lähtee. Siihen päivään asti mä haluan elää mahdollisimman normaalisti, nauttia ja iloita. Surevat ja ahdistuneet läheiset on kaukana normaalista ja pilaisivat tämän minulta.

En kyllä itse kertoisi vanhemmille tai sukulaisille ennenkuin sairaus olisi niin paha että en pärjäisi yksin ja/tai sairaus/hoitojen sivuvaikutukset näkyisivät ulospäin. Turhaa aiheuttaa ennenaikaista huolta ja murhetta.

Mulle aivan sama jos vanhemmat ja sukulaiset tietäisivät, eivät ole millään tavalla läheisiä, enkä joutuisi katselemaan ja kuuntelemaan kauhistelua kun en ole missään tekemisissä yhdenkään kanssa. Läheisilleni sen sijaan en todellakaan kertoisi etteivät kohtelisi sairaana ja turhaan huolestuisi, kaikkihan me kuollaan joka tapauksessa joten miksi pilata loppu ajat itseltä ja läheisiltä? En kaipaa lohdutusta ja vielä vähemmän lohdutteluja joten pitäisin suuni visusti kiinni. 

En ole kertonut sairastumisestani kenellekkään, enkä kerro. Minun sairauteni kun ovat vain minun asiani ja päätös olla kertomatta on omani. Perusteluksi riittänee ihan vaan minun tahtoni. 

Kertoisin vain lähimmille ihmisille. 

Vierailija kirjoitti:

Kertoisin vain lähimmille ihmisille. 

Sama. 

minullapa on sydänvika, joka vaatii leikkauksen. Ollut tiedossa jo 5 vuotta. Ajattelin soittaa vaimolle sitten heräämöstä, jos herään.

Narsistista pimittää tällaista tietoa. Kyllä se kuuluisi jakaa, vaikkei haluaisi. Syöpä on yleisesti "hyväksytty" sairaus siinä mielessä, ettei se ole mikään häpeä. Omaisilla on oikeus tietää.