Synnyttäisitkä down lapsen?

Abortoisin vain vaikeasti kehitysvammaisen lapsen.

Syyt ovat osittain itsekkäitä, osittain epäitsekkäitä. Miksi ihmeessä synnyttäisin tähän epäsuvaitsevaiseen maailmaan ihmisen, joka kuitenkin saisi kokea syrjintää, kiusaamista ja paljon ennakkoluuloja? Miksi haluaisin lapselleni sellaisen kohtalon? Että hän ei koskaan saa kokea samanlaista elämää kuin muut vaan tarvitsee jatkuvaa apua. Ei, en halua, että lapseni joutuu olemaan koko elämänsä riippuvainen minusta, koska minäkin vanhenen enkä varmasti loputtomiin jaksa tai kupsahdan pois.



Eli tekisin abortin, koska haluan suojella itseäni SEKÄ lastani. Ja tottakai, jos synnyttäisin vammaisen lapsen tietämättä sitä etukäteen, niin hoitaisin hänet ja rakastaisin häntä, mutta jos saan valita, niin valitsisin toisin. Jajuujuu, kyllä voi tavallisillakin lapsilla esiintyä kiusaamista ja mitä lie, mutta se on eri asia ja jokainen kyllä ymmärtää sen. En vaan pysty uskomaan, että down-lasten elämä on täällä kovin mielekästä, kun eipä nuo valtion rahavarat riitä hoitamaan kunnolla sellaisia, jotka ei itse saa ääntäänsä kuulumaan. Surullista, mutta totta.

samanaikaisesti monien vammaisten joukossa, jolloin työn rasittavuus korostuu ja mikä tästä työstä ennen kaikkea puuttuu on se oleellinen eli äidinrakkaus omaan lapseensa.



Toinen juttu, että pelätään kaikenlaisia pahoja vikoja lapsessa, niin se on vain tietämättömän hysteriaa ja omaa mielikuvitusta. Kuitenkin hyvin usein ainakin naiset kuvittelevat kaikesta aina sitä kamalinta, kun lääkärit kertovat mahdollisista vioista, ongelmista, joita esim. down-lapsella voi olla elämässään. Itselläni ei ole down-lasta vaan lapsi, jolla on epämuodostuma ja olen ollut suorastaan järkyttynyt, kuinka lääkäri yritti jo syntyneestä lapsesta väenväkisin löytää edes yhden muun vian kuin tuon ulkoisen vamman. Hänen mielestään vammatyyppi on sellainen, että lapsella olisi kaikkien lääketieteellisten tietojen mukaan oltava jotain vikaa jossain sisälläkin. Tässä tapauksessa ennen tarkempaa tutkimusta lääkäri oli löytävinään vikaa kiveksistä (ei siinä vielä mitään), mutta kun puhui meille jo siinä vaiheessa mahdollisesta kiveksen poistamisesta. Ja tämä lääkäri on alallaan Suomen huippuja.

Itse olin aikanani töissä päiväkodissa ihan tavallisten, terveiden alsten kanssa. Sinne mennessäni podin vauvakuumetta ja ajattelin sen pääsevän kunnolla irti kun saan tuolla telmiä lasten kanssa.



Tapahtuikin ihan päinvastoin, eli katseltuani lapsia päivätpitkät aloin mietää vanhemmuuden niin haasteelliseksi, raskaaksi ja väyttäväksi loputtomaksi projektiksi että oma lasten hankinta siirtyi vuosilla eteenpäin. Tunsin lähinnä sääliä vanhempia kohtaan jotka väsyneitä raskaan työpäiän jälkeen hakivat kiukuttelevan lapsen päikystä kotiin, itsestäni oli ihanaa palata työpäivän jälkeen omaan siistiin ja rauhalliseen asuntoon ja nauttia yhteisestä ajasta miehen kanssa! Jonkin aikaa olin jo varma etten ikinä hankkisi lapsia, aloin myös nähdä lähipiirin lapset vähemmän ruusunpunaisin lasein.



Kuitenkin aikanaan sitten päädyttiin noiita omiakin hankkimaan ja yllättäin se äidinrakkaus sitten tuokin vopimia. Vaikka näiden terveidenkin lasten kanssa on monesti aika kortilla ja voimat vähissä, en millään suostuisi vaihtamaan takaisin tuohon entiseen, lapsettomaan arkeen. Ja varmaan sama juttu on näiden kehitysvammaisten lasten vanhemmilla, vaikka lapset paljon vaativatkin vat he silti sen arvoisia! Vaikkei se hoitajien ja naapureiden silmiin siltä näyttäisikään.

Joskus toki käy tuuri, että liitännäisongelmia ei ole, mutta jos niitä prosentuaalisesti isolla osalla on, niin toki lapsi sitten tarkasti niiden varalta tutkitaan ja niitä epäillään. Ja itse vanhempana kuulen mieluummin lääkäreiltä jo heti aluksi mahdollisista ongelmista kuin tuuditan itseni siihen uskoon, että kaikki on hyvin, kunnes ongelmat varmistuvat.

pikku näköhavainnosta suuren asian ja puhui jo kiveksen poistamisestakin. Ei minusta pelkän näköhavainnon perustella ennen tarkempaa tutkimusta pitäisi alkaa sentään tuollaisia lausuntoja antamaan. Ja kun kyseessä ei ollut kuitenkaan urologi vaan saatiin tuon käynnin myötä vasta lähete kyseisen alan asiantuntijalle.

Vierailija:

Joskus toki käy tuuri, että liitännäisongelmia ei ole, mutta jos niitä prosentuaalisesti isolla osalla on, niin toki lapsi sitten tarkasti niiden varalta tutkitaan ja niitä epäillään. Ja itse vanhempana kuulen mieluummin lääkäreiltä jo heti aluksi mahdollisista ongelmista kuin tuuditan itseni siihen uskoon, että kaikki on hyvin, kunnes ongelmat varmistuvat.

Minä ainakin tulisin hulluksi epätietoisuudesta odotellessani. Jos hän ei olisi kertonut epäilyistään, olisit todennäköisesti jo muutaman tunnin kuluttua alkanut pelätä jotain huomattavasti kiveksen poistoa pahempaa.

vaiheessa alkaa vielä luoda kauhuskenaarioita kiveksen poistamisesta. En mä ainakaan ole niin hullu, että alkaisin pelätä heti jotain syöpää tms. varsinkaan, kun itse emme nähneet kyllä mitään kummempaa kokoeroa noissa kiveksissä. Eikä nähnyt asiantuntijakaan. Ultratessa mitattiin ja ero oli todella pieni eikä mitenkään omituista edes.

Vierailija:

Minä ainakin tulisin hulluksi epätietoisuudesta odotellessani. Jos hän ei olisi kertonut epäilyistään, olisit todennäköisesti jo muutaman tunnin kuluttua alkanut pelätä jotain huomattavasti kiveksen poistoa pahempaa.

Meillä on down-lapsi joka läpäisi np-ultran kirkkaasti eikä vamastaan siis tiedetty ennen syntymää. Kätilö oli epäillyt jotain heti lapsen nähtyään ja paikalla ollut (lapsella muita ongelmia odotettavissa ja siksi siis kutsuttu) lastenlääkäri vahvisti samat epäilyt heti syntymän jälkeen. Kuin myös seuraava lastenlääkäri mutamia tunteja myöhemmin. Kuitenkaan meille asiasta kerrottiin vasta osastolla seuraavana päivänä, vaikka epäilys siis oli kokoajan henkilökunnan tiedossa. Tuo toinen lastenlääkäri kyllä mainitsi joistain löydöksistään sillä lailla puolihuolimattomasti, mutta kun kyselin tarkemmin hän sanoi kaiken olevan lapsella hyvin.



Niin, miten sen nyt ottaa. Joku tuttavamme on kovastikin arvostellut sairaalan toimintaa asian pimittämiseksi mutta itse olemme olleet tuohon tyytyväisiä. Meille oli tärkeää saada viettää tuo ensimmäinen vuorokausi " terveen" lapsemme kanssa, rakastua häneen omana itsenään ennen kuin vamma tuotiin esiin. Uskon yhä että kaikki sujui helpommin noin. Sairaalasta kerrottiin jälkeenpäin että heillä on käytäntönä näissä tapauksissa missä epäillyllä down-lapsella ei ole mitään ongelmia, odottaa hieman tuon kertomisen kanssa.



Olisi kiva kuulla näkemyksiänne asiasta.

tosin jos olisin raskaana ja tietäisin odottavani down-vauvaa todennäköisesti miettisin toistakin vaihtoehtoa. Minulla on jo yksi kehitysvammainen lapsi ja arki kahden erkan kanssa tulisi olemaan haastavaa. Toisaalta rakastan lastani yli kaiken enkä voisi kuvitellakaan että olisin luopunut hänestä.

Toisaalta, on itsekästä ajatella vain itseään tehdessä päätöstä. Enhän minä joudu elämään loppuelämääni syrjittynä, kieroon katsottuna ym. vaan lapseni! Toki voin valmistaa parhaani mukaan häntä kohtaamaan julmaa maailmaa.

Tai omaani. Inhoan yli kaiken epätietoisuutta. Kun minulla on kaikki saatavilla oleva tieto käsillä, selviän kyllä, mutta haluan tietää niin epäilyt kuin niiden todennäköisyydet ja ennusteet. Jos en tiedä, kuvittelen aina pahinta. Jos tiedän eri mahdollisuudet, pystyn kyllä käsittelemään tilanteen ja elämään sen kanssa, mutta olisin äärimmäisen vihainen, jos minulle selviäisi, että minulta on salattu jotain. Ja kokemusta tutkimusten tulosten odottelusta on, koska esikoiseni syntyi keskosena ja kaikenlaista häikkää oli. Minulle tärkeintä oli, että tiesin etukäteen eri mahdollisuudet ja mitä saattaisi olla edessä. olisi ollut kauheaa, jos tiettyjen ongelmien mahdollisuudesta ei olisi kerrottu etukäteen, vaan olisin autuaan tietämättömänä iloinnut, kuinka vauva juuri sillä hetkellä näytti voivan ihan hyvin ja sitten tila olisikin yhtäkkiä romahtanut.



Minulle onneksi kerrottiin paljon eri mahdollisuuksista ja riskeistä, joista monet pahimmat eivät onneksi toteutuneet. Pystyin silti iloitsemaan siitä, kun asiat olivat hyvin, mutta samalla olin jo etukäteen saanut varautua niihin ongelmiin. Meillä asiat lopulta lutviutuivat ihan hyvin ja lapsi on nyt käytännössä terve eskarilainen, vaikka pari ensimmäistä kuukautta pitivät sisällään aika monta läheltäpititilannetta.

mitään. Mun mielestä lääkärin asia ei ole luoda sitä kauheinta skenaariota ensinäkemisen perusteella ja luoda potilaalle tai omaiselle ylimääräisiä pelkoja jostain aivan kauheasta.

Jos minulle taas lääkäri kertoo, että tämän tyyppiset rinnassa olevat patit ovat x%:ssa hyvänlaatuisia, y%:ssa syöpää, joita voidaan hoitaa näillä ja näillä hoidoilla ja on näitä ja näitä leikkausvaihtoehtoja, joista seuraa sitä ja tätä ja näistä syöpätapauksista z% parantuu ja n% menehtyy, niin olen paljon luottavaisemmalla mielellä, koska pystyn suhteuttamaan sen pahimman vaihtoehdon eli kuoleman todennäköisyyden ja ymmärtämään, että minulla on enemmän kuin suuri todennäköisyys selvitä hengissä. mutta minä todellakin tarvitsen sen tiedon. Tietämättömyys on pahinta.

että lääkärit huomasivat teissä vanhempina jotain huolestuttavaa ja siksi vitkuttelivat asian kanssa. Varmasti tuollaiset epäilykset kerrotaan vanhemmille heti heti ja kyllähän normaali vanhempi jo näkee tai vaistoaa jos vastasyntyneellä on down.



Olisiko niin että olitte muuten tilanteessa jotenkin epävakaita, hysteerisiä tms ja tämän takia kykenemättömiä vastaanottamaan tietoa? Tai näin karkeasti sanottuna sen verran yksinkertaisia että teille haluttiin antaa aikaa. Tai ehkä muuten lääkärit saivat teistä käsityksen että tarvitte aikaa rakastua lapseen ennen tietoa vammaisuudesta, kenties olitte jo synnytyksessä hokeneet useaan kertaan kuinka terveys on teille kaikki kaikessa, että vammainen lapsi olisi kauhistus tms.

sellaisen tuottaa jollekin muullekin? Todella asiaton vastine minusta hyvin maltilliseen ja asialliseen viestiin (jonka kirjoittaja en itse ollut).

jos saisin tietää etukäteen, mies samaa mieltä...

minä en ole niin vahva, että olisin pystynyt ottamaan vastaan kehitysvammaisen lapsen

kimuksiin, jos tulisin raskaaksi. Tosin lisää lapsia ei ole tarkoitus enää tehdä.

Rankka varmasti olisi.

periaatessa kyllä mut ei meillä riitäisi voimia hoitaa...viis muuta vie kaiken ajan