Entä jos asumusero tuntuu vain hyvältä?

Vierailija kirjoitti:

Äitini halusi asumuseron, isä ei. Isä sitten hetken päästä löysi uuden naisystävän. Sen jälkeen äiti piti isää pettäjänä ja voi sitä raivon määrää. Yhtäkkiä asumusero ei ollutkaan hyvä idea.

No en kyllä ymmärrä mitä se asumusero voisi ratkaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini halusi asumuseron, isä ei. Isä sitten hetken päästä löysi uuden naisystävän. Sen jälkeen äiti piti isää pettäjänä ja voi sitä raivon määrää. Yhtäkkiä asumusero ei ollutkaan hyvä idea.

No en kyllä ymmärrä mitä se asumusero voisi ratkaista.

Siis siinä suhteessa. Sen ymmärrän, jos halutaan kokonaan toisesta eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini halusi asumuseron, isä ei. Isä sitten hetken päästä löysi uuden naisystävän. Sen jälkeen äiti piti isää pettäjänä ja voi sitä raivon määrää. Yhtäkkiä asumusero ei ollutkaan hyvä idea.

Asumuseroa ennen sovitaan tietysti pelisäännöt niin että molemmat ovat samalla kartalla. Jos ajatus on testata millaista on asua erikseen, ei siinä kohti normaali ihminen ala kuksimaan ympäri kyliä. Sama olisi sitten vaan reilusti suorilta erota lopullisesti.

Siinä se vika olikin, kun ei sitä yhdessä sovittu vaan äiti saneli sen. Isä ei sitten uskonut yhteenpaluuseen vaan oletti, että äiti ei vain jotenkin saanut sanottua suoraan, että halusi erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini halusi asumuseron, isä ei. Isä sitten hetken päästä löysi uuden naisystävän. Sen jälkeen äiti piti isää pettäjänä ja voi sitä raivon määrää. Yhtäkkiä asumusero ei ollutkaan hyvä idea.

No en kyllä ymmärrä mitä se asumusero voisi ratkaista.

Joskus yhdessä asuessa voi olla vaikeaa hahmottaa mikä ongelma johtuu mistäkin. Jos sinulla on menossa keski-iän kriisi ja syytät kumppaniasi asiasta, asumuserossa ehkä huomaat että kriisi jatkuu ja kumppania on ikävä jne jne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini halusi asumuseron, isä ei. Isä sitten hetken päästä löysi uuden naisystävän. Sen jälkeen äiti piti isää pettäjänä ja voi sitä raivon määrää. Yhtäkkiä asumusero ei ollutkaan hyvä idea.

Asumuseroa ennen sovitaan tietysti pelisäännöt niin että molemmat ovat samalla kartalla. Jos ajatus on testata millaista on asua erikseen, ei siinä kohti normaali ihminen ala kuksimaan ympäri kyliä. Sama olisi sitten vaan reilusti suorilta erota lopullisesti.

Siinä se vika olikin, kun ei sitä yhdessä sovittu vaan äiti saneli sen. Isä ei sitten uskonut yhteenpaluuseen vaan oletti, että äiti ei vain jotenkin saanut sanottua suoraan, että halusi erota.

 

Ah, joo ymmärsin ensin että olisi sovittu nimenomaan asumuserosta. No se oli huonoa kommunikaatiota

Vierailija kirjoitti:

Siis kyseessä vain asumusero, ei lopullinen ero. Pitäisi vielä yrittää olla suhteessa mutta ei tunnu kiinnostavan minua ollenkaan.

Jos eroa on haettu, niin se on käytännössä ero. Jos siitä palataan yhteen eikä lopullista eroa haeta, niin silloin ero on peruttu. Ei ole souda huopaa tilanne, eikä olla enää varattuja vaan vapaita menemään kenen kanssa vaan jo harkinta-aikana. Onko tämä selvä myös miehille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä sitten? Mä suorastaan juhlin kun asumusero alkoi. (henkisesti, fyysisesti ei ollut aikaa 😂) Missään kohtaa ei ole tullut ikävä, suru, kaipaus, paha mieli tai yhtään muutakaan negatiivista tunnetta. Ja asumuserosta tulee nyt 6 vuotta, avioerosta 5.5 vuotta. Miksi pitäisi surra ja ikävöidä kun ei kerran sure eikä ikävöi? 

Mutta erosit siis silloin? Et yrittänyt olla yhdessä?

Muutettiin asumuseroon ottamaan itsellemme tilaa ja miettimään tahoillamme kuinka korjata suhdetta. Tästä siis lähdettiin. Mä vaan unohdin täysin miettiä sellaista asiaa siinä kohtaa kun pääsin omilleni koska huomasin olevani aivan helvetin onnellinen itsekseni. Puoliso koitti aikansa kääntää päätäni, selitellä kaikenlaista yhteisestä tulevaisuudesta, pariterapioista yms. Syyllisti kun en sitten ollutkaan kiinnost

Minulle on käymässä näin... Pitääkö ilmoittaa toiselle, että olen unohtanut hänet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä sitten? Mä suorastaan juhlin kun asumusero alkoi. (henkisesti, fyysisesti ei ollut aikaa 😂) Missään kohtaa ei ole tullut ikävä, suru, kaipaus, paha mieli tai yhtään muutakaan negatiivista tunnetta. Ja asumuserosta tulee nyt 6 vuotta, avioerosta 5.5 vuotta. Miksi pitäisi surra ja ikävöidä kun ei kerran sure eikä ikävöi? 

Mutta erosit siis silloin? Et yrittänyt olla yhdessä?

Muutettiin asumuseroon ottamaan itsellemme tilaa ja miettimään tahoillamme kuinka korjata suhdetta. Tästä siis lähdettiin. Mä vaan unohdin täysin miettiä sellaista asiaa siinä kohtaa kun pääsin omilleni koska huomasin olevani aivan helvetin onnellinen itsekseni. Puoliso koitti aikansa kääntää päätäni, selitellä kaikenlaista yhteisestä tulevaisuudesta, pariterapio

Eiköhän se jossain vaiheessa huomaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini halusi asumuseron, isä ei. Isä sitten hetken päästä löysi uuden naisystävän. Sen jälkeen äiti piti isää pettäjänä ja voi sitä raivon määrää. Yhtäkkiä asumusero ei ollutkaan hyvä idea.

Asumuseroa ennen sovitaan tietysti pelisäännöt niin että molemmat ovat samalla kartalla. Jos ajatus on testata millaista on asua erikseen, ei siinä kohti normaali ihminen ala kuksimaan ympäri kyliä. Sama olisi sitten vaan reilusti suorilta erota lopullisesti.

Kyllä on todella idealistinen ajatus asumuserosta, vähän jopa naurattaa lukea tuollaista. Vai että ajatus on vain "testata erillään asumista" 🤣 No voi hellanlettas sentään. Ajatteles nyt hetki aikuisena asiaa. Että jos tuohon tilanteeseen on kerran päädytty, niin itkeä tuhertaako molemmat siellä omissa osoitteissaa illan pääksytysten ja ikävöivät toista? Ei tietenkään. Tuo järjestely on ero, jota koitetaan pehmentää, koska ajatus lopullisesta erosta tuntuu vain liian pahalle. Mutta ero se on, joten jos ihmisillä olisi munat, niin olisi rohkeutta sanoa tosiasiat ääneen.

Lisään vielä tähän että mä siis ilmoitin hänelle toki asiasta muutaman viikon itseksemi oltua, kun ensin kuullostelin että kestääkö tunne. Kesti se, vahvistui vain. Aikansa hiillosti, syyllisti, aneli jne.. Oikeastaan sen puolivuotta kunnes vihdoin ymmärsi että en mä enään tunne mitään, ei ole mitään korjattavaa enkä koe mitään tarvetta tai halua edes keskustella asiasta sen enempää kum mitä silloin puhuttiin kun asiasta hänelle ilmoitin. Ei ollut enään vatvottavaa, korjattavaa eikä tunteita. Koen että ehdottomasti pitää ilmoittaa kun on tunteideen kanssa selvä eikä jättää toista roikkumaan ja elättelemään toiveita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini halusi asumuseron, isä ei. Isä sitten hetken päästä löysi uuden naisystävän. Sen jälkeen äiti piti isää pettäjänä ja voi sitä raivon määrää. Yhtäkkiä asumusero ei ollutkaan hyvä idea.

No en kyllä ymmärrä mitä se asumusero voisi ratkaista.

Joskus yhdessä asuessa voi olla vaikeaa hahmottaa mikä ongelma johtuu mistäkin. Jos sinulla on menossa keski-iän kriisi ja syytät kumppaniasi asiasta, asumuserossa ehkä huomaat että kriisi jatkuu ja kumppania on ikävä jne jne

Ehkäpä. Tai sitten ei.

Mies ilmoitti haluavansa erota aika puskista. Mielestäni hänellä on juuri keski-iän kriisi ja hän syyttää minua.

Olin aluksi tietysti järkyttynyt, mutta melko nopeasti halusin vain miehen pois nurkista. Mies jotenkin vain raahaa jalkojaan, eikä saa lähdettyä. Nyt tuntuu siltä, että ei tule edes ikävä. Olen niin kyllästynyt hänen vihaansa.

Hän ei ole varmaan ihan täysin miettinyt, mitä eroaminen oikeasti tarkoittaa ja mitkä ovat seuraukset.

Mutta minusta on ihan selvää, että jos ja kun hän lähtee, hän ei tule takaisin. Ei täällä jää ovi auki, vaikka hän ymmärtäisi olevansa kriisissä tai ikävöivänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini halusi asumuseron, isä ei. Isä sitten hetken päästä löysi uuden naisystävän. Sen jälkeen äiti piti isää pettäjänä ja voi sitä raivon määrää. Yhtäkkiä asumusero ei ollutkaan hyvä idea.

Asumuseroa ennen sovitaan tietysti pelisäännöt niin että molemmat ovat samalla kartalla. Jos ajatus on testata millaista on asua erikseen, ei siinä kohti normaali ihminen ala kuksimaan ympäri kyliä. Sama olisi sitten vaan reilusti suorilta erota lopullisesti.

Kyllä on todella idealistinen ajatus asumuserosta, vähän jopa naurattaa lukea tuollaista. Vai että ajatus on vain "testata erillään asumista" 🤣 No voi hellanlettas sentään. Ajatteles nyt hetki aikuisena asiaa. Että jos tuohon tilanteeseen on kerran päädytty, niin itkeä tuhertaako molemmat siellä omissa osoitteissaa illan pääksytysten ja ikä

Ei ollut kyllä rohkeudesta kiinni. Mä vaan en todellakaan tiennyt haluanko varmasti erota vai onko mulla itseni kanssa jolu kriisi menossa, enkä puolison pommittamiselta ja jatkuvalta vatvomiselta saanut tilaa ajatella asiaa ja olla rauhassa itseni kanssa. Kun sain oman tilan, oli asia välittömästi selvä. Mulla on aina ollut pokkaa sanoa tasan kenelle tahansa ihan tasan mitä tahansa. On vaan saatanan vaikea sanoa kun et tiedä mitä sanottavaa sulla on eikä sulle annata hetken rauhaa ottaa siitä selvää. 😂 Siksi sanoin haluavani omaan asuntoon miettimään jos häm haluaa vastauksia. Et älä jaksa puhua toisten puolesta, toisten tunteista ja toisten rohkeudesta kun sulla on kykyä puhua tasan vain omastasi. Musta on sinulta täysin naurettavaa jeesustella jostain mistä et tiedä yhtään mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli jossain vaiheessa asumusero ja se tuntui lähinnä hyvältä. Palattiin kuitenkin yhteen ja nyt parin vuoden jälkeen erotaan ihan oikeasti.

2 vuotta lisää hukattua aikaa elämässä ja se kun on niin korvaamattoman arvokasta, sitä kun ei enää saa koskaan takaisin

Monesti tuo on henkisesti kypsymättömien ratkaisu.

Ilkeimmillään se on vain keino päästä jatkamaan salasuhdetta kun ei pysty edes sitä suoraan tunnustamaan toiselle.

Sitten kun salasuhde ei kannakkaan niin aikanaan saapuu häpeä, syyllisyys ja tyhjyyden tunne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis kyseessä vain asumusero, ei lopullinen ero. Pitäisi vielä yrittää olla suhteessa mutta ei tunnu kiinnostavan minua ollenkaan.

Eihän asumuserossa enää yhdessä olla. 

No ollaan jos niin on sovittu.

Silloin olette vain muuttaneet erillenne. Ette ole asumuserossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ole tyytyväinen. Itselleni tuo oli ihan hirveää, huutoitkua kesti viikkotolkulla, etenkin kun mies liihotti jo iloisena uuden naisen kanssa. 

Mikä niissä miehissä oikein on vikana, kun aina pitää olla jo uusi katsottuna ennen kuin osaa erota?

Yhden mamman tissiltä toisen tissille.

Tätä ei ollut etukäteen. Tuli todistetusti vasta muutama viikko erilleen muuton jälkeen.

Me muutettiin erillemme siksi, että arki oli täynnä hirveitä riitoja. Tilanne tosi tulehtunut ja lasten takia ei voitu jatkaa niin. Piti rauhoittaa tilanne, muuttaa erilleen ja mennä terapiaan. Vaan kun muutin pois, mies koki vissiin myös vapauden huumaa, totesi ettei halua enää yrittää, alkoi urakoida treffejä ja löysi uuden naisystävän. Jälkeenpäin sanoi että lähinnä tuo johtui paniikista kun yhtäkkiä oli yksin isossa talossa, minä ja lapset poissa. Siksi myös viihtyi paljon naisystävän luona, eivät viettäneet aikaa "meillä".

Olin pitkään puulla päähän lyöty ja otti todella koville. Kun aloin toipua, mies romahti ja tajusi mitä on tapahtunut. Alkoi ehdottaa jos vielä yritettäisiin, mutta totesin etten edes puhu asiasta jos seurustelee toisen kanssa. Siltä seisomalta soitti ja lopetti suhteen. 

Pariterapian jälkeen sitten tosiaan palattiin yhteen ja kyllä se on kannattanut. 

Up

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis kyseessä vain asumusero, ei lopullinen ero. Pitäisi vielä yrittää olla suhteessa mutta ei tunnu kiinnostavan minua ollenkaan.

Eihän asumuserossa enää yhdessä olla. 

No ollaan jos niin on sovittu.

Silloin olette vain muuttaneet erillenne. Ette ole asumuserossa.

Oho, maailman keisari löytänyt paikalle