Mistä tiedän, onko vika minussa vai parisuhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tullut siihen lopputulokseen, että miehet ei koskaan vastaa sitä, mitä miehestä haluaisin. Pitää siis miettiä mikä on realistista laittaa miehen harteille. Mieheni on kohtuullisen helppo asuinkumppani, arjen asiat on helppo hoitaa ja hyvä isä. Myös viihdymme pääsääntöisesti hyvin yhdessä. Kuitenkaan romantiikkaa tai onnellisuutta en häneltä saa enkä usko saavani keneltäkään muulta mieheltä. Hankin ne asiat muita kautta itse. 

Jos luulee kumppanin tuovan onnellisuutta, se on aika varma epäonnistuminen. Sellaista suhdetta en ole nähnytkään (alkuhuuman jälkeen). Jokaisesta henkilöstä myös puuttuu jotakin. Jos kumppanisi täyttää 75% tarpeistasi, se on aika hyvä. Se ei poista sitä, ettemmekö voisi kaivata puuttuvaa 25% tai ihastua henkilöön, jossa se puoli täyttyy. Kuitenkin vain tyhmä vaihtaa 75% puolison siihen henkilöön, jolta löytyy vain se puuttuva 25%. Huono kau

Halusin perheen ja rakkautta. Luulin löytäneeni ne. Minulla meni aika vanhaksi pariutua sillä en löytänyt mieluista miestä. Kun löysin tämän, ajattelin tässä olevan ehkä sielunkumppanini. 

Olen sittemmin luopunut sielunkumppani-ajatuksesta. Haluaisin yrittää kehittää sitä puolta suhteesta mutta mies ei ymmärrä tai halua. Hän ei näe meidän kumppanuudessa mitään vikaa (ilmeisesti). Sen verran löytyy minulta ikää, että olen aika monta miestä nähnyt ja täytyisi olla joku 0.01% mies jotta olisi parempi kuin tämä, joka minulla nyt on. En ole varma tulisiko sellaisenkaan miehen kanssa sitä yhteyttä, mitä kaipaisin. 

Rehellisesti sanottuna olisin onnellinen myös sinkkuna. Kuitenkin lapsille on hyvin tärkeää olla ydinperhe ja tässä parisuhteessa on kuitenkin hyvä olla, joten siitä syystä olen hyvin sitoutunut. Hyvässä lykyssä pääsemme jossain vaiheessa kehittämään parisuhdettamme enemmän siihen suuntaan, mitä haluaisin, mutta en nyt laske sen varaan. Minulle perhe-elämä on tässä vaiheessa tärkeämpää joka tapauksessa ja koen olevani suht. sinut sen kanssa, että kaikkea en välttämättä saa. 

Vierailija kirjoitti:

Yksinhän kukaan ei voi korjata mitään parisuhdetta. Avainasia on, että ovatko molemmat sitoutuneita kehittymään ihmisenä ja rakentamaan parempaa yhteyttä. Mikään määrä yhden ihmisen yrittämistä ei riitä. Tarvitaan molempia. 

Tämä. Jos vain toinen kasvaa. Suhde loppuu. 

Jos mun mieheltä kysyttäis, niin mä olen syyllinen kaikkeen. Hän on vaan joutunut elämään mun hirmuvallan alla ja hän on vaan väistellyt.

28 vuotta. Mitä hiivattia? Joo, olen eroamassa, Hän ei.

Minä valitsin puolisokseni asiapertin. Hänelle riittää, että elämme yhteistä arkea ja viikonloppuisin saunotaan ja tehdään retkiä lähiympäristöön. Seurataan tv-sarjoja. Vieraillaan kummankin perheen tykönä toisinaan. Keskustelunaiheista häntä kiinnostaa talous, liikenne, urheilu.

Ei käydä sen kummemmin syvällisiä keskusteluita tai järjestetä romanttisia illallisia. Meidät pitää yhdessä huumori, arvot ja elämänasenne. Hyväntahtoisuus.

Koen itse olevani boheemimpi tyyppi, ja toteutan sitä puoltani ihan itsekseni - käyn kuvataidekursseilla, sieniretkillä ja taidemuseoissa itsekseni tai ystävien kanssa.

Joskus harmitti ettei meillä olekaan taianomaista sielunyhteyttä, mutta nykyään olen iloinen siitä että riitän puolisolleni tällaisenaan. Hän kun ei kaipaa mitään erikoisuuksia. Minun asiapertti :')

Vastaus 38: Miksi ihmeessä olet miehen kanssa, jonka rinnalla eläminen ei tuo sinulle onnea tai romantiikkaa ei ole. Toisaalta se kumppanihan on heijastus itsestäsi. Mitä se kertoo Sinusta, ettei ole onnea tai romantiikkaa. Eihän sitä ole, jos et itsekään rakasta häntä. Vai oletko kykenemätön läheisyyteen tms.

--

Olen sitä pohtinut. Varmasti se, että olen päätynyt yhteen juuri tämän miehen kanssa, heijastaa joillakin tavoin itseäni. Varmaan ainakin siltä osin että molemmilla meistä on taipumuksena ottaa etäisyyttä konfliktitilanteissa. 

Luulin, että tässä miehessä olisi ehkä sielunkumppanini mutta se haave on murentunut miehen käytöksestä johtuen. En pidä siitä, jos mies puhuu eksästä tai muista naisista joista on ollut kiinnostunut seksuaalisesti/muulla tapaa, ja olen kokenut äärimmäisen loukkaavana sen ettei mies ole tätä täysin lopettanut useista riidoista huolimatta. Menee aina joitakin kuukausia tai jopa puoli vuotta hyvin ja sitten mies ihan puun takaa mainitsee jotain eksästään tyyliin hänenkin isä oli alkoholisti (samoin kun minun isäni). 

Myös se on hiertänyt minua, että mies (minun mielestäni) on kiinnostuneempi sooloseksistä kuin minusta. Ja kiinnostuneempi pornosta kuin minun sensuelleista kuvista. Mies kiistää tämän kysyttäessä mutta useamman vuoden kokemuksella olen eri mieltä.

Miehen isä kuoli vastikään (3 viikkoa sitten) ja oli hyvin sairaana ennen sitä 4 vuotta. Tämä on aiheuttanut miehelleni stressiä ja murhetta, jota olen yrittänyt ymmärtää. Käytännössä alan kuitenkin olemaan aika väsynyt siihen, että miehen isän sairauden tila on vuodesta toiseen tekosyynä miehen äksyilylle tai sille, ettei hän jaksa paneutua meidän suhteen haasteisiin. Nimenomaan henkiset haasteet on niitä vaikeita ratkaista, käytännön asioissa pääsemme yleensä aika helposti yhteisymmärrykseen ja arki on sinänsä helppoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vastaus 38: Miksi ihmeessä olet miehen kanssa, jonka rinnalla eläminen ei tuo sinulle onnea tai romantiikkaa ei ole. Toisaalta se kumppanihan on heijastus itsestäsi. Mitä se kertoo Sinusta, ettei ole onnea tai romantiikkaa. Eihän sitä ole, jos et itsekään rakasta häntä. Vai oletko kykenemätön läheisyyteen tms.

--

Olen sitä pohtinut. Varmasti se, että olen päätynyt yhteen juuri tämän miehen kanssa, heijastaa joillakin tavoin itseäni. Varmaan ainakin siltä osin että molemmilla meistä on taipumuksena ottaa etäisyyttä konfliktitilanteissa. 

Luulin, että tässä miehessä olisi ehkä sielunkumppanini mutta se haave on murentunut miehen käytöksestä johtuen. En pidä siitä, jos mies puhuu eksästä tai muista naisista joista on ollut kiinnostunut seksuaalisesti/muulla tapaa, ja olen kokenut äärimmäisen loukkaavana sen ettei mies ole tätä täysin lopettanut useista riidoista huolimatta. Menee aina joitakin kuukausia tai jopa puoli vuotta hyvin ja sitten mies ihan puun takaa mainitsee jotain eksästään tyyliin hänenkin isä oli alkoholisti (samoin kun minun isäni). 

Myös se on hiertänyt minua, että mies (minun mielestäni) on kiinnostuneempi sooloseksistä kuin minusta. Ja kiinnostuneempi pornosta kuin minun sensuelleista kuvista. Mies kiistää tämän kysyttäessä mutta useamman vuoden kokemuksella olen eri mieltä.

Miehen isä kuoli vastikään (3 viikkoa sitten) ja oli hyvin sairaana ennen sitä 4 vuotta. Tämä on aiheuttanut miehelleni stressiä ja murhetta, jota olen yrittänyt ymmärtää. Käytännössä alan kuitenkin olemaan aika väsynyt siihen, että miehen isän sairauden tila on vuodesta toiseen tekosyynä miehen äksyilylle tai sille, ettei hän jaksa paneutua meidän suhteen haasteisiin. Nimenomaan henkiset haasteet on niitä vaikeita ratkaista, käytännön asioissa pääsemme yleensä aika helposti yhteisymmärrykseen ja arki on sinänsä helppoa. 

Tarkennuksena: Olen tässä maininnut lähinnä suhteen huonoja puolia. Meillä on myös yhteneväiset tulevaisuuden suunnitelmat, samanlaiset elämäntyylit, meidän on helppo sopia arjen asioista ja arki rullaa vaivattomasti. Emme riitele kuin harvoin. Mies on auttavainen ja tarjoaa välillä liikaakin apua. On hyvä ja osallistuva isä. Mies on hyvää keskusteluseuraa, kiinnostunut opiskelusta ja informaatiosta. Olisin ollut hyvin tyytyväinen seksielämäämme ellei aikaisemmassa viestissäni mainitsemani asiat hiertäisi niin pahasti. 

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys ap. Vastaan omasta kokemuksesta:

Nykyään ajattelen, että on kahdenlaisia ihmisiä, ottajia ja antajia. 





Jos kaksi ottajaa on yhdessä, on suhde riidantäyteinen.

Jos ottaja ja antaja ovat yhdessä, on suhde alistussuhde. Sellainen oli eka avioliittoni.

Jos kaksi antajaa on yhdessä, niin suhde harmoninen. Kuten nykyisessä avioliitossani.

Olipas fiksusti tiivistetty.

Itselläni on voimakas hoivaamisvietti ja ensimmäinen suhteeni oli kauhea alistussuhde. Vuosi vuodelta pahmempi, kunnes hyppäsin kelkasta.

Seuraava tasapuolinen, mutta mies pelkäsi sitoutua.

Kolmanteen en ole uskaltautunut.

Josko joskus uskaltaisin....

Vierailija kirjoitti:

Minä valitsin puolisokseni asiapertin. Hänelle riittää, että elämme yhteistä arkea ja viikonloppuisin saunotaan ja tehdään retkiä lähiympäristöön. Seurataan tv-sarjoja. Vieraillaan kummankin perheen tykönä toisinaan. Keskustelunaiheista häntä kiinnostaa talous, liikenne, urheilu.

Ei käydä sen kummemmin syvällisiä keskusteluita tai järjestetä romanttisia illallisia. Meidät pitää yhdessä huumori, arvot ja elämänasenne. Hyväntahtoisuus.

Koen itse olevani boheemimpi tyyppi, ja toteutan sitä puoltani ihan itsekseni - käyn kuvataidekursseilla, sieniretkillä ja taidemuseoissa itsekseni tai ystävien kanssa.

Joskus harmitti ettei meillä olekaan taianomaista sielunyhteyttä, mutta nykyään olen iloinen siitä että riitän puolisolleni tällaisenaan. Hän kun ei kaipaa mitään erikoisuuksia. Minun asiapertti :')

Olipa jotenkin ihana kirjoitus. Purskahdin itkuun ihan vaan kateudesta. Kaikkea hyvää teille jatkossakin. :)

Vierailija kirjoitti:

Jos olet nainen, vika on todennäköisesti suhtessa, sillä kulttuurimme parisuhdemalli on läpimätä. Jos taas mies, niin noh... Teille on porno, only fans ja prostituoidut nykyään.

kaikki on miesten vika.

t: feministi

Jos useimmat eri parisuhteet ovat loppuneet samaan ongelmaan, ongelma olet sinä. 

Kyllä rakastavat ihmiset on hyvinkin tarkkoja siitä ettei vahingossakaan satuta toisen tunteita. Jostain syystä naiset on aivopesty kuvittelemaan että lyömättömyys riittää.

Itse aloitan suhteen vain sellaisen ihmisen kanssa joka osoittaa teoillaan rakkautensa. Jos en saa emotionaalista tukea, suhde lakkaa siihen. Silloin on ihan sama olla yksin.

Riippuu ihan siitä minkälaisista ns. vioista nyt on kyse ja mikä suhteesta siis tekee toimimattoman.

Vaikka toinen osapuoli olisi objektiivisesti tarkasteluna ja kaikkien ulkopuolistenkin mielestä ihan mulkku ja toinen itse enkeli, yleensä siinäkin herää kysymys miksi tämä enkeli sitten jää katselemaan sellaista käytöstä ja mahdollistaa niin epätasapainoista dynamiikkaa. Itse olin uhriutumisessa jumissa vuosia ja yritin pelastaa ja parantaa toisen enhän mielestäni ollut tehnyt häntä kohtaan mitään väärää vaan yrittänyt vain rakastaa.

Totuus kuitenkin oli että myöskin se kaukaa katsottuna ns. virheetön ja epäitsekäs versio minusta oli yhtä hukassa kuin röyhkeä ja itsekäs ex. Minä nostin toisen jalustalle ja unohdin itseni, elin fantasiamaailmassa ja suljin silmäni ja korvani totuudelta koska halusin vain niin paljon rakastaa. En päästänyt irti vaikka olisi pitänyt, koska pelkäsin olla yksin ja hain liikaakin turvaa toisesta. Tämä vain pahensi dynamiikkaa koska exän kunnioitus minua kohtaan vain väheni kun hän aisti että annan hänen kävellä ylitseni. Enhän itsekään kunnioita täysin rajattomia ihmisiä tai pidä heitä automaattisesti minään pyhimyksinä, vaan alistuvina. Olimme siis kaksi saman ongelman ääripäätä, eri tavalla rajattomia ja hukassa. Läheisriippuvainen jää usein itse sitä tajuamattaan mahdollistamaan toisen huonoa käytöstä ja alkaa näkyvästi oireilla itse vasta myöhemmin. Sitten kun se pakka vihdoin hajoaa, ollaan jo todella solmussa ja tekisi mieli syyttää sitä itsekästä kumppania, että sinä teit tämän minulle. Sinä sait minut kadottamaan itseni, sinä alistit ja nöyryyrit. Mutta totuus on että itse aikuisena ihmisenä valitsin jäädä kerta toisensa jälkeen. Itse satutin itseäni ja lopulta molemmilla oli tästä eri tavoilla syyllinen olo ja pohjaton häpeä.