Tunteet aviomiestä kohtaan heittelee jatkuvasti

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vaiheesta kestää vielä tyypillisesti joitakin vuosia, ennen kuin teet eropäätöksen. Siihen asti taistelet jatkuvan tyytymättömyyden ja pahenevan turhautuneisuuden kanssa. 

Miehelle puhuminen ei auta, koska miestä ei kiinnosta muuttaa mitään, joten olet yksin ongelmasi kanssa. Ero tulee olemaan helpotus.

Olisin itsekin kirjoittanut samalla tavalla.

Jossain vaiheessa ei enää tule edes niitä vähiä hyviä fiiliksiä tai hetkiä. Jossain kohtaa et jaksa yrittää yhtään mitään, et puhua, et keksiä yhteistä tekemistä. Mies luulee, että kaikki on hyvin ja ero tulee puun takaa. 

Se hyvä puoli on, että se opettaa sut olemaan yksin. On helpompaa olla yksin itsensä kanssa kuin yksin huonossa parisuhteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Noin se hyvässä parisuhteessa menee. M51

No ei kyllä mene. Kokemusta hyvästä parisuhteesta, eikä ole tuollaista.

Vierailija kirjoitti:

Juu puhuttu kyllä on ja käyty ihan amnattiauttajallakin puhumassa, tilanne saattaa olla parempi hetken mutta palautuu kyllä aika nopeasti omille urilleen. En pysty ymmärtämään itsekkäitä minä minä - ihmisiä ja itse taas ehkä liikaakin autan ja teen itse. Jos lasta ei olisi niin eropäätös varmaan olisi Selvä. Meillä on kuitenkin kotona turvallista, mies käy töissä ja hoitaa "miesten työt" ja muutakin jos pyydetään, ei ole mitään alkoholiongelmaa. Hänen huono isä suhteensa näkyy kyllä toimiessaan oman lapsen kanssa ettei oikein osaa antaa hellyyttä tai ymmärrä lasta,siksi lapsi tukeutuu pääasiassa minuun. 

Meillä oli aivan samanlaista. Tapaan sanoa, että meillä oli jääkaapissa aina riittävästi maitoa (koska kaupassakäynti oli miehen ainoa tapa huolehtia lapsista). 

No tuohan on ihan perus biologiaa ja johtuu hormoneistasi.

Nyt ei kun pullat uuniin ja masu pystyyn, niin seuraavat 7 vuotta menee taas onnellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Juu puhuttu kyllä on ja käyty ihan amnattiauttajallakin puhumassa, tilanne saattaa olla parempi hetken mutta palautuu kyllä aika nopeasti omille urilleen. En pysty ymmärtämään itsekkäitä minä minä - ihmisiä ja itse taas ehkä liikaakin autan ja teen itse. Jos lasta ei olisi niin eropäätös varmaan olisi Selvä. Meillä on kuitenkin kotona turvallista, mies käy töissä ja hoitaa "miesten työt" ja muutakin jos pyydetään, ei ole mitään alkoholiongelmaa. Hänen huono isä suhteensa näkyy kyllä toimiessaan oman lapsen kanssa ettei oikein osaa antaa hellyyttä tai ymmärrä lasta,siksi lapsi tukeutuu pääasiassa minuun. 

Ei aikuista miestä pitäisi pyytää tekemään kotitöitä. Ja antaa hellyyttä lapselle. 

Miehesi tunne-elämä on rikki. Hyvää vauhtia tuhoutuu sinunkin tuossa liitossa. 

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdalla vihaa, tyytymistä, satunnaista lauhtumista ja parhainpäinajattelua on kestänyt jo yli 10 vuotta. Vuosia on painottunut enää vain hiljaiseen raivoon ja turhautumiseen.

Ensin luulin (ja kuulin mieheltäni), että vika on minussa. Menin jopa lääkärille pyytämään apua. Mutta ei, vika ei ollut eikä ole minussa. Avioliittoni ei vain sovi minulle. Olen vääränlaisen ihmisen kanssa naimisissa. 

Heh, mä puolestani söin 10 vuotta masennuslääkkeitä. Jännä, ettei eron jälkeen ole tarvinnut. 

Järkyttävää miten tuttua.

Vierailija kirjoitti:

Ehdotus: Lakkaa toivomasta hyvää parisuhdetta, missä on rakkautta, lämpöä, ja mies oma-aloitteisesti hoitaa asioita ja on hyvä kumppani. Sellaista sinä et tule saamaan, koska olisit sen jo saanut, jos miehestä siihen olisi. Se toive pitää haudata.

Hyväksy sen sijaan että rakkautta ei ole eikä tule, eikä tarvitsekaan. Suhtaudu mieheen kuin kotonasi asuvaan apulaiseen. Koska hän ei käskemättä tee asioita, käske sitten häntä. Käske tehdä kotihommat, käske lähteä lapsen kanssa leikkipuistoon tai peliä katsomaan. Käske laittaa lapsi nukkumaan ja lukea hänelle. Mies luultavasti on tyytyväinen, koska hän huomaa että inhoat häntä vähemmän. Kaikki voittavat.

Välität liikaa. Välittämisen lopettaminen on supervoima. Ei mieskään välitä.

Ihanat ehdotukset. En tiedä onko tämä kieli poskessa kirjoitettu, mutta on siinä totuuden siemen. Nimittäin ap:n toiveet ja todellisuus eivät kohtaa ja siitä seuraa kärsimystä alituisen pettymisen muodossa. Eli jos päästää irti toiveista/odotuksista, niin osa kärsimyksestä katoaa. 

Ja toi miehelle selkeästi kommunikoiminen siitä, mikä tehtävä on hänen vastuullaan voi tosiaan auttaa miestä, jos häneltä puuttuu sellainen pelisilmä ja tilannetaju, ettei kertakaikkiaan hoksaa, mikä homma tulee hoitaa. 

Meillä varmaan sitten samanlainen mies. Nykyisin yhä enemmän vihaan ja joskus tulee taas ikävä ja jopa surullinen olo että tunnen niin, mutta tunteilleni on kyllä perusteet. Hän on pohjimmiltaan kylmä, hän ei myöskään ole lämmin tai kovin huolehtiva, jopa itsekäs. Hän ei myöskään päädy itsenäisesti tekemään juuri mitään, eli joutuu pyytämään ja muistuttamaan useaan kertaan ja se on ärsyttävää ja suututtaa. Minua ei juurikaan tarvitse patistaa tekemään. Ero on viime aikoina ollut useammin mielessä kuin liitossa pysyminen koska tiedän ettei hän muutu. Sympatiaa, kuuntelemista, keskustelua ja osallistumista on turha odottaa, joten miksi en sitten eläisi yksin ?

Kuulostaa niin tutulta. Jatkui vuosia ennen lopullista eroa.

Päivisin ajattelin, että onhan se mies ihan ok ja meillä kaikki hyvin, kunhan minä vain ymmärrän sen ja käyttäydyn hyvin.

Sitten kotona iski ahdistus. Eikä miehen lähelle mitään halua. Erohan siitä tuli.