Lue keskustelun säännöt.
Mä haluaisin jo päästä lopullisesti eroon tästä surusta ja traumasta minkä avioero aiheutti. En jaksa enää tätä
21.09.2025 |
Miehen kylmästi tekemästä jättämisestä on aikaa yli kaksi vuotta. Ero oli mulle täysi yllätys ja järkytys oli todella suuri. Mies ihan pokkana eli mun kanssa täysin normaalisti ja sitten pudotti pommin eikä kertonut edes kasvotusten asiasta. Meillä oli välillä vaikeaa erinäisistä syistä joihin ei edes voitu itse vaikuttaa, mutta vaikea on käydä läpi asioita ihmisen kanssa joka ei suostunut puhumaan ja piti helposti mykkäkoulua.
En ole enää kahteen vuoteen kaivannut miestä ja meidän parisuhdetta. En vain tahdo päästä erosta ylitse koska se oli niin traumaattinen kokemus. En ymmärrä miten voi väittää, että on rakastanut mua ja silti julmalla tavalla jätti. Miksi ei voinut puhua asioista ennen eroa eikä vasta eron jälkeen antaa mulle vastauksia kun niitä vaadin.
Mies on jatkanut elämäänsä eteenpäin helposti ja mä jäin raunioina kasaamaan itseäni. En usko, että voisin enää koskaan luottaa yhteenkään mieheen parisuhdemielessä. Meni niin totaalisesti kaikelta pohja. Lisäksi miehen kämmäilyjen vuoksi oli pelko kodin menettämisestä, mutta mä sain sen pidettyä. Talousasioistakin selvisi asioita jotka mies oli salannut multa. Kun olisi niistä puhunut mulle, niin oltaisiin yhdessä mietitty ratkaisua ja vaikka myyty silloin koti ennen kuin tilanne meni liian pitkälle. Sitten mies kehtasi ulosoton tullessa syyttää mua vaikka en ole ollut tietoinen hänen ottamistaan lainoistaan.
Tänään taas yhtäkkiä muistui mieleen se eron tuoma tuska ja se paha olo mikä silloin oli. Itkuhan siinä tuli. Koska tämä loppuu? Haluaisin jo elää niin, että ero on vain haalea muisto eikä saa aikaan mitään tunnekuohuja. Ei, en mieti asiaa koko ajan ja elän kyllä elämääni, mutta rikkinäinen olen edelleen ja tuntuu etten enää koskaan palaudukaan tästä.
Kommentit (90)
Sanoit sen itse tuossa alussa: et jaksa enää tätä. Eli nosta kädet pystyyn ja luovuta. Anna kipeän eron jäädä jo taakse. Et voi sille enää mitään ja nyt on edessäsi uusi elämä, vain sinua varten. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Suuntaa katseesi menneisyyden sijaan eteenpäin. Ala suunnitella mitä kaikkea kivaa voisit tehdä ja millä virkistäisit ja hoitaisit itseäsi, elämääsi ja kotiasi. Löydä itsesi ja voimasi uudelleen. Puhu sisäisesti positiivisia, vahvistavia asioita itsellesi: "Minä pystyn, minä osaan, minä jaksan, minä haluan, olen ihana, olen kaiken hyvän arvoinen, olen rakkauden arvoinen"
Terveisin yksi sadoista tuhansista eronneista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä niissä epävakaissa miehissä on korvaamatonta niin monen mielestä. Ovat monesti vain rasite. Eron jälkeen oma vapaus hoitaa asioita järkevästi. Mikäli ei osaa, on ehkä liian riippuvainen toisista. Parasta opetella omatoimiseksi.
Omasta erostani on nyt 7 vuotta ja minulla meni useita vuosia toipua siitä. Myös oma eroni oli "dramaattinen" ja aiheutti paljon mielipahaa. Ei ainoastaan minulle vaan lapsille myös. En ole eron jälkeen edes ajatellut uutta suhdetta, mutta se johtuu siitä, että olen huomannut viihtyväni yksin vallan mainiosti.
Voimia sinulle. Toipuminen kestää jokaisella oman aikansa.
Vierailija kirjoitti:
Vähän sama kokemus. En haikaile miehen perään mutta en pääse yli siitä miten mua kusetettiin. Pari vuotta erosta on jo. Yli 20 vuotta oltiin yhdessä, koko tämän ajan mies olikin rakastunut toiseen, eksäänsä joka nyt on nyksä. Pieni paikkakunta ja törmään heihin jatkuvasti, pakko kai muuttaa pois mutta en tiedä mihin, minne ja mistä rakennan elämäni.
Sä voit muuttaa minne vaan ja kokeilla vaikka eri paikkakuntia. Menet vuodeksi tai puoleksi yhteen paikkaan, sitten taas toiseen, ja jäät sinne mikä tuntuu kivoimmalta. Itse lähtisin Lappiin, ihan eri maisemiin, luonnosta rauhasta ja ulkoilmaelämästä nauttimaan. Siellä on mahdollista työskennellä eri aloilla, mikäli tyytyy pätkätöihin. Keikkalaiset pärjää aina ja tekevälle töitä riittää. Ei ole mikään pakko kökkiä koko ikäänsä samalla paikkakunnalla ja tylsistyä kuoliaaksi. Sekin aiheuttaa surua ja masennusta.
Sulla on vain tämä yksi elämä, älä käytä sitä miehen tekemisissä roikkumiseen. Ero tuli, siihen ei kuole, eteenpäin. Miehiä tulee ja menee, elämä saattaa välillä yllättää ikävästi mutta ei yhden ihmisen perään kannata iän kaiken vonkua. Sinä olet kuitenkin elämäsi tärkein ihminen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sulla on vain tämä yksi elämä, älä käytä sitä miehen tekemisissä roikkumiseen. Ero tuli, siihen ei kuole, eteenpäin. Miehiä tulee ja menee, elämä saattaa välillä yllättää ikävästi mutta ei yhden ihmisen perään kannata iän kaiken vonkua. Sinä olet kuitenkin elämäsi tärkein ihminen
Siinä taas yksi lukutaidoton. Ei ap miehen perään vongu vaan ero aiheutti traumat ja niiden vuoksi ap on maissa.
Niin vaikeaa kuin se onkin. Jata taakse ja mene eteenpain. Itselle kavi niin, etta menin manian puolelle, kun halusin tietaa jotain mista en ikina voi saada taytta varmuutta.
Se vaivaa vielakin. Mutta nyt elaan sen kanssa, etten ikina saa tietaa. Tuskin ikina unohdan, anna anteeksi, mutta arki on arki.
Eteenpain meno, kun asiat on auki tuntuu mahdottomalta. Tuntuu kun musta-aukko imaisisi kaiken muun. Mutta kun mietit jarjella.. mita valia? Elama jatkuu, tulee uusia asioita/kuvioita. Ja menneella ei ole enaan valia. Velatkin saa hoidettua, kun vaan hoitaa. Kylla se siita. Luota huomiseen. Nauti pienista asioista <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini ei ole vieläkään päässyt yli 40 vuotta sitten tapahtuneeta avioerosta yli. Hän velloo siinä, vaikka isänikin on kuollut jo 10 vuotta sitten. Äidin mielestä ero oli erkioisen kamala eikä kukaan muu ole kärsinyt niin ja kaikki vastoinkäymiset sen jälkeenkin ovat isäni syytä. Isä ei ollut mikään paras aviomies eikä isäkään, eroon sisältyi kolmas osapuoli, mutta silti ero oli aika "tavallinen". Äitikin alkoi seurustelemaan alle kaksi vuotta eron jälkeen, mutta häntä edelleen ottaa päästä, että isä meni naimisiin tämän toisen naisen kanssa.
Minulle tuli ero neljän vuoden avoliiton jälkeen, mies jätti yllättäin. Puolitoista vuotta surin, mutta päätin antaa itselleni aikaa toipua ja päästä yli erosta. Suru ja järkytys hälvenivät hiljalleen ja muutamien lyhyiden suhteiden jälkeen löysin kolmen vuoden päästä miehen, josta tuli puolisoni. Yhdessä ollaan oltu jo yli 20 vuotta. Myöhemmin olen ajatellut, etten olisi surrut läheskään niin paljon, jos olisin tiennyt kuinka hyvä tulevaisuus on edessä. Sitä en toki voinut silloin tietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen kestää sen, että rakkaus loppuu. Mutta ei sitä, ettei sitä koskaan ollutkaan.
Minusta olisi jotenkin vielä kauheampaa, jos rakkautta olisi ollut, mutta se olisi kuitenkin loppunut. On helpompi (vaikka ei helppo!) ymmärtää ja hyväksyä se, että rakkautta ei koskaan ollut.
(Oletan että nyt on puhe toisen osapuolen rakkaudesta eikä omasta.)
Mä olen sen verran vanhempi täti, että puhun kahden yli 10 vuoden suhteen pohjalta. Väitän, että rakkaus on helppo hukata. Ei varmasti kaikki ole yhtä hajamielisiä, mihin se katosi, mutta selvittämättömät riidat, joissa jää auki, mitä toinen oikeasti oli vailla, ja miksi. Se johtaa väärintulkintojen kertymiseen, ja lopulta huomaat, että toisella on sinusta teoria, josta et ollenkaan tunnista itseäsi. Hän ei ole enää vuosiin kuunnellut, vaan on vain tulkinnut sinua tietyn kehikon läpi, ja kehikko on enenevästi tummasävyinen. Ja erittäin luultavasti teet itae samoin.
Edellinen liitto kesti yli 20 vuotta, ja siinä minua vietiin kuin litran mittaa kummankaan tajuamatta, mikä on pielessä. Mies tuli työväenluokkaisesta perheestä, jossa käyttäydyttiin erittäin hyvin toisia kohtaan, mutta etäisesti. Todellisia mielialoja piiloteltiin tehokkaasti, ja miehestäni oli kasvanut taitava olmi. En koskaan saanut selvää, miksi en tiedä mitä hän haluaa. Tosiasiassa hän yritti vain pitää minut hiljaa, niinkuin heidän perheessään oli tapana. No, minusta tuli masentuneen hiljainen, koska heidän perhekulttuurinsa oli niin syvässä ristiriidassa omani kanssa. Meillä kun taas kissa nostettiin pöydälle, oli sähinä minkälainen hyvänsä. Hän myötäili, ei koskaan asettunut suoraan vastustamaan, mutta jossain vaiheessa tajusin, että hän ei ole tyytyväinen, mutta en tiedä miksi, eikä hän kerro.
Nykyinen mies on paljon vaikeampi luonne. Itsekeskeinen, on kaikenlaista luonnevikaa. Ja silti, hänen kanssaan on helpompi tulla toimeen, koska pystymme puhumaan lopulta itse asiasta, kun sitä on ensin aikansa palloteltu. Minulla ei ole enää sellaista oloa, että joku vetelee naruista enkä tiedä kuka ja minne. Eka mies välitti minusta luultavasti enemmän kuin toka, mutta en voi oikeasti tietää, paljonko hän välitti kenestäkään. Kaikki hänen ystävyyssuhteensa ovat sen toisen osapuolen vetämiä, ja ne väljähtyvät hiljalleen, kun se toinen kasvaa yli pettymyksestään, kun vastakaiku on kohteliaan etäistä. Kuvittelen kuitenkin, että hän joskus rakastikin, mutta en tiedä tietääkö hän sitä itsekään ja olihan se laimeaa aina.
Nykyisen kanssa oli alkuun todella epäselvää, mikä on välittämisen aste. Mutta hänen kanssaan tunne tuntuu syvenevän koko ajan. Olo ei ole enää yksinäinen, koska voi puhua ja luottaa siihen, että toinen yrittää ymmärtää ja tulla vastaan ja kertoa oman näkökulmansa ja omat tarpeensa.
Nuorten liitoissa on niin isossa roolissa yhteisen ja mahdollisesti myös uuden elämän luominen, että siinä on monentasoinen pettymys käsissä, kun asiat menevät päin seinää. Moni ei loppuvuosinaankaan ymmärrä, mitä tapahtui ja miksi. En tiedä, onko nuorempi polvi aidosti oppinut rämpimään eroista yli toisella tapaa, enkä tiedä onko hinta sitten se, että kukaan ei uskalla välittää täysillä kenestäkään. Mutta ei se poista kipua ja traumaa, koska niitähän ruokkii turvallisuudentunteen menettäminen. Jos sitä ei ole alun perin ollutkaan, onko järkytys yhtä syvä vai kuoleeko vain elettyään koko elämänsä kylmettyneenä? Toisaalta, vanhempieni ikäpolvessa ero määritti hyvin paljon loppuelämän kulkua. Eihän se hyvä asia ollut mitenkään.
Olet ääliö.