Lue keskustelun säännöt.
Mä haluaisin jo päästä lopullisesti eroon tästä surusta ja traumasta minkä avioero aiheutti. En jaksa enää tätä
21.09.2025 |
Miehen kylmästi tekemästä jättämisestä on aikaa yli kaksi vuotta. Ero oli mulle täysi yllätys ja järkytys oli todella suuri. Mies ihan pokkana eli mun kanssa täysin normaalisti ja sitten pudotti pommin eikä kertonut edes kasvotusten asiasta. Meillä oli välillä vaikeaa erinäisistä syistä joihin ei edes voitu itse vaikuttaa, mutta vaikea on käydä läpi asioita ihmisen kanssa joka ei suostunut puhumaan ja piti helposti mykkäkoulua.
En ole enää kahteen vuoteen kaivannut miestä ja meidän parisuhdetta. En vain tahdo päästä erosta ylitse koska se oli niin traumaattinen kokemus. En ymmärrä miten voi väittää, että on rakastanut mua ja silti julmalla tavalla jätti. Miksi ei voinut puhua asioista ennen eroa eikä vasta eron jälkeen antaa mulle vastauksia kun niitä vaadin.
Mies on jatkanut elämäänsä eteenpäin helposti ja mä jäin raunioina kasaamaan itseäni. En usko, että voisin enää koskaan luottaa yhteenkään mieheen parisuhdemielessä. Meni niin totaalisesti kaikelta pohja. Lisäksi miehen kämmäilyjen vuoksi oli pelko kodin menettämisestä, mutta mä sain sen pidettyä. Talousasioistakin selvisi asioita jotka mies oli salannut multa. Kun olisi niistä puhunut mulle, niin oltaisiin yhdessä mietitty ratkaisua ja vaikka myyty silloin koti ennen kuin tilanne meni liian pitkälle. Sitten mies kehtasi ulosoton tullessa syyttää mua vaikka en ole ollut tietoinen hänen ottamistaan lainoistaan.
Tänään taas yhtäkkiä muistui mieleen se eron tuoma tuska ja se paha olo mikä silloin oli. Itkuhan siinä tuli. Koska tämä loppuu? Haluaisin jo elää niin, että ero on vain haalea muisto eikä saa aikaan mitään tunnekuohuja. Ei, en mieti asiaa koko ajan ja elän kyllä elämääni, mutta rikkinäinen olen edelleen ja tuntuu etten enää koskaan palaudukaan tästä.
Kommentit (90)
Vierailija kirjoitti:
Miehen kylmästi tekemästä jättämisestä on aikaa yli kaksi vuotta. Ero oli mulle täysi yllätys ja järkytys oli todella suuri. Mies ihan pokkana eli mun kanssa täysin normaalisti ja sitten pudotti pommin eikä kertonut edes kasvotusten asiasta.
Tämmöisestä aiheutuu trauma. Ei ole ns. normaali ero. Nää yllätyserot on pahimpia. Siksi niistä kestää päästä yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ap olisi mies...
Ei taitaisi herua ymmärrystä ja sympatiaa.
Mutta elämä jatkuu kaikesta ja kenenkään ongelmista huolimatta.
Sellaista se on olla ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä ei ole edes ollut mitään kauheaa erodraamaa, mutta silti olen sitä mieltä, että jos ero nykyisestä kumppanista tulisi, niin minäkään en haluaisi enää suhdetta miehen kanssa. Suhteeni miehiin ovat olleet pääosin hyviä, mutta niitä on silti leimannut sellainen tietty itsekkyys, jota vastaan on pitänyt taistella selittämällä juurta jaksain omia tunteita ja tarpeita. Sellainen olo on monessa tilanteessa tullut, että mies ajattelee, että "minä" ja minä ajattelen, että "me".
Tiedän olevani bi, vaikken koskaan ole ollut naisen kanssa eli seuraavaksi kyllä koittaisin etsiä naisen kumppaniksi.
Näin itsekin bi:nä, joka on seurutellut naistenkin kanssa, kysyn sulta, että ajatteletko oikeasti ettei naiset osaa olla itsekeskeisiä? Kyllä se me henki on enemmän ihmisestä kiinni. Mulla on takana 3 pitkää suhdetta, josta yksi naisen kanssa ja nyt viimeisin miehen. Tämä mies on ainut, joka tuntuu ajattelevan useimmiten me! Tällä mun ex naisella ei ollut tällaista ajatusta ollenkaan
Hae apua, ap. Terapiaa, tukiryhmiä?
Vierailija kirjoitti:
Mielesi on heikko, koska murenee tuollaisesta. Se on ihan inhimillistä. Joillakin psyyke kestää ja joillakin ei. Psyyke voi kehittyä tai heiketä. Toivottavasti sulla psyyke kehittyy ja voit jatkaa elämääsi ilman, että ikävät asiat sitä liikaa vaikeuttaa.
Ihmisessä ei ole erillistä psyykeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen kestää sen, että rakkaus loppuu. Mutta ei sitä, ettei sitä koskaan ollutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerron nyt surullisen faktan. Ei tämä aikuisuus helppoa ole yhtään kenellekään. Jokainen muukin meistä kamppailee sen kanssa, rakastetaanko minua vai kuolenko yksin vanhainkodin siivouskaapin lattialle. Välillä sitä koettaa unohtaa tuskan ja vetää kännit viinalla tai jeesuksella. Lopun aikaa meidän muidenkin täytyy pitää torjunta päällä ja elää feikkihymy naamalla epävarmuuksiemme kanssa.
Surullista mutta totta joka sana.
Tämä ketju on paras minkä olen ikinä nähnyt. Tätä lukiessani tajusin, että vaimoni oli täysi mulkku. Ja että erotessamme hän ei ollut sama johon rakastuin. Halusin vain pitää kiinni siitä mielikuvasta ja siksi kesti toipuminen niin kauan. Ei muuta kuin uutta sivua elämään. Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyt terapia, uusi harrastus, lemmikki, jotain kivaa uutta.
Mulla on kyllä harrastuksia, mutta ei ne mitään auta. Uidessa yleensä pää on ns. tyhjä ja keskittyy siihen uimiseen, mutta en vain ole saanut aikaiseksi mennä uimaan. Kissa on ollut jo ennen eroa.
Työterveydestä saa kolme psykologin käyntiä vuodessa tai sitä voidaan kiertää kai ottamalla muka eri syy miksi siellä pitää käydä. Ei mulla ole itse varaa maksaa mitään terapioita. Parin viikon päästä on ensimmäinen käynti uudella työterveyspsykologilla. Meillä vaihtui tänä vuonna työterveys ja samalla siis psykologi. Olisin päässyt sinne jo aiemmin, mutta mulla on suuri kynnys mennä puhumaan omista ongelmista tuntemattomalle ihmiselle.
Saisin varmaan masennusdiagnoosin jos haluaisin, että asiaa tutkitaan tarkemmin.
Ap
Ap, 2 vuotta on MINIMIaika avioerosta toipumiseen. Mulle kävi 25 vuotta sitten niin että mies jätti minut ja pienen sairastelevan lapsen toisen naisen takia kun oltiin oltu 5 v naimisissa ja yhdessä lähes 10 v. Tapa jolla hoiti eron ja vielä monta vuotta sen jälkeen suhtautumisen lapseen ja vastuuteensa isänä oli todella julma kylmyydessään ja välinpitämättömyydessään. Minä kyllä selvisin vaikka oli aikoja kun luulin että henki lähtee. Niin kamalaa se tuska oli. Myöhemmin avioiduinuudelleen ja sain lisää lapsia, mutta vaikka aika parantaa haavat, niin ajattelussani kävi aikaa myöden vähän toisin päin. Kun tapahtumista oli kulunut 25 vuotta, tajusin jotain mitä en ollut silloin ennen tajunnut: että se mitä mies silloin teki ei ollut vain sitä että jättää perheensä vaan se oli äärimmäisen julmaa avieroväkivaltaa jollaisesta pitäisi säätää rangaistus! Että semmoista ei yksinkertaisesti stana tehdä perheelleen. Avioeroväkivaltaa ei ole kriminalisoitu jostain syystä.
Toivu rauhassa. Älä hoppuile. Haava umpeutuu mutta arpi jää. Häpeä on väkivallan tekijän, ei kohteen.
Vierailija kirjoitti:
Ap menetti henkisen kodin, perheyksikön, joka oli hänen elämänsä kulmakivi.
Elämä oli rakentunut luotetun parisuhteen varaan, ja se antoi myös itselle tietyn paikan, aseman ja sisällön.
Hyvin kiteytetty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällainen vertaistukiketju on kyllä huippuluokkaa, kun tajuaa, että muut käyneet läpi samaa paskaa. Helpottaa oloa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielesi on heikko, koska murenee tuollaisesta. Se on ihan inhimillistä. Joillakin psyyke kestää ja joillakin ei. Psyyke voi kehittyä tai heiketä. Toivottavasti sulla psyyke kehittyy ja voit jatkaa elämääsi ilman, että ikävät asiat sitä liikaa vaikeuttaa.
Ihmisessä ei ole erillistä psyykeä.
Mitä tarkoitat? Toisilla on vahvempi mieli kuin toisilla. Mieli ei ole kuitenkaan mikään vakio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihminen kestää sen, että rakkaus loppuu. Mutta ei sitä, ettei sitä koskaan ollutkaan.
Minusta olisi jotenkin vielä kauheampaa, jos rakkautta olisi ollut, mutta se olisi kuitenkin loppunut. On helpompi (vaikka ei helppo!) ymmärtää ja hyväksyä se, että rakkautta ei koskaan ollut.
(Oletan että nyt on puhe toisen osapuolen rakkaudesta eikä omasta.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerrot ettet haikaile miehen perään mutta samaan aikaan kerrot ettet ole päässyt yli erosta. Tässä on ristiriita. Onko traumasi nyt se että sinut jätettiin yllättäen? Oliko ero oikeasti yllätys jos teillä oli vaikeaa jo aiemmin erinäisistä syistä?
Mikä ristiriita siinä on? Totta kai julmasta petetyksi tulemisesta jää trauma, ihan niinkuin väkivallasta tai r aiskauksestakin jää trauma, vaikka ei tekijän perään haikailisikaan.
Ei se ole yhtään sama asia. Väkivalta ja raiskaus on traumaattista vaikka tekijää ei rakastaisi. Petetyksi tuleminen taas ei ole traumaattista, jos ei rakasta.
"Näin itsekin bi:nä, joka on seurutellut naistenkin kanssa, kysyn sulta, että ajatteletko oikeasti ettei naiset osaa olla itsekeskeisiä? Kyllä se me henki on enemmän ihmisestä kiinni. Mulla on takana 3 pitkää suhdetta, josta yksi naisen kanssa ja nyt viimeisin miehen. Tämä mies on ainut, joka tuntuu ajattelevan useimmiten me! Tällä mun ex naisella ei ollut tällaista ajatusta ollenkaan"
Ajattelen toki, että jokainen ihminen on yksilö sukupuolesta riippumatta. Mutta tietyllä tavalla koen, että pitkäaikaiset ystävyyssuhteeni (jotka olleet kaikki naisten kanssa) ovat olleet monesti vastavuoroisempia kuin parisuhteeni. Nykyinen parisuhteeni on kylläkin ollut hyvä yhtä kriisiä lukuun ottamatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerrot ettet haikaile miehen perään mutta samaan aikaan kerrot ettet ole päässyt yli erosta. Tässä on ristiriita. Onko traumasi nyt se että sinut jätettiin yllättäen? Oliko ero oikeasti yllätys jos teillä oli vaikeaa jo aiemmin erinäisistä syistä?
Mikä ristiriita siinä on? Totta kai julmasta petetyksi tulemisesta jää trauma, ihan niinkuin väkivallasta tai r aiskauksestakin jää trauma, vaikka ei tekijän perään haikailisikaan.
Ei se ole yhtään sama asia. Väkivalta ja raiskaus on traumaattista vaikka tekijää ei rakastaisi. Petetyksi tuleminen taas ei ole traumaattista, jos ei rakasta.
Olet päästäsi sekaisin.
Hanki kunnon panokaveri. Ei mitään tunnehöttöä vaan kuumaa kiimaa. Kyllä siinä exä unohtuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyt terapia, uusi harrastus, lemmikki, jotain kivaa uutta.
Mulla on kyllä harrastuksia, mutta ei ne mitään auta. Uidessa yleensä pää on ns. tyhjä ja keskittyy siihen uimiseen, mutta en vain ole saanut aikaiseksi mennä uimaan. Kissa on ollut jo ennen eroa.
Työterveydestä saa kolme psykologin käyntiä vuodessa tai sitä voidaan kiertää kai ottamalla muka eri syy miksi siellä pitää käydä. Ei mulla ole itse varaa maksaa mitään terapioita. Parin viikon päästä on ensimmäinen käynti uudella työterveyspsykologilla. Meillä vaihtui tänä vuonna työterveys ja samalla siis psykologi. Olisin päässyt sinne jo aiemmin, mutta mulla on suuri kynnys mennä puhumaan omista ongelmista tuntemattomalle ihmiselle.
Saisin varmaan masennusdiagnoosin jos haluaisin, että asiaa tutkitaan tarkemmin.
Ap
Ap, 2 vuotta on MINIMIaika avioerosta toipumiseen. Mulle kävi 25 vuotta sitten niin että mies jätti minut ja pienen sairastelevan lapsen toisen naisen takia kun oltiin oltu 5 v naimisissa ja yhdessä lähes 10 v. Tapa jolla hoiti eron ja vielä monta vuotta sen jälkeen suhtautumisen lapseen ja vastuuteensa isänä oli todella julma kylmyydessään ja välinpitämättömyydessään. Minä kyllä selvisin vaikka oli aikoja kun luulin että henki lähtee. Niin kamalaa se tuska oli. Myöhemmin avioiduinuudelleen ja sain lisää lapsia, mutta vaikka aika parantaa haavat, niin ajattelussani kävi aikaa myöden vähän toisin päin. Kun tapahtumista oli kulunut 25 vuotta, tajusin jotain mitä en ollut silloin ennen tajunnut: että se mitä mies silloin teki ei ollut vain sitä että jättää perheensä vaan se oli äärimmäisen julmaa avieroväkivaltaa jollaisesta pitäisi säätää rangaistus! Että semmoista ei yksinkertaisesti stana tehdä perheelleen. Avioeroväkivaltaa ei ole kriminalisoitu jostain syystä.
Toivu rauhassa. Älä hoppuile. Haava umpeutuu mutta arpi jää. Häpeä on väkivallan tekijän, ei kohteen.
Mikä on avioeroväkivalta? Miten hän erosi sinusta?
Yksikään suhde ei ole turvassa erolta, eikä kukaan ole meille mitään velkaa.