Lue keskustelun säännöt.
Äitini on todella itsekeskeinen. Minulta otettiin koepaikalla syöpäepäilyn vuoksi
20.09.2025 |
Olin ihan totaltani ja ajattelin, että vaihdan asiasta pari sanaa äidin kanssa kun ei muita aikuisia läheisiä oikein ole.
Äitini kuunteli mitä sanoi, ei kommentoinut mitenkään vaan alkoi puhua omasta uusitusta sähkösopimuksestaan!
No nyt voi äiti ihmetellä kun tytärtä ei tule vähään aikaan näkymään.
Kommentit (54)
Vierailija kirjoitti:
MInä olen vastaavassa tilanteessa ryhtynyt luettelemaan tyttärelle kaikki syöpään kuolleet sukulaiset ja heidän sairauskertomuksensa. Tyttären mielestä olin kylmä ihminen, kun en tukenut ja kannustanut. Miksi ihmeessä keksiä, että juuri oma lapsi selviää syövästä, kun ripeä kuolema on todennäköinen?
Mutsi helkkari, oletko oppinut käyttämään nettiä? Nyt ei sitten ole enää kukaan turvassa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi iso osa 40-50-luvuilla on tosi omanapaisia suhteessa omiin lapsiinsa: lapset ovat HEIDÄN tarpeitaan varten. Ja ajatus siitä, että roolit joskus olisi tosin päin, on heille epämiellyttävä.
Ja saattavat näin ollen jopa suuttua syöpäsairaalle lapselleen, joka on kuolemaisillaan sivukomplikaatioihin. Anoppini tuli voivottelemaan omaa surkeuttaan kun 30-vuotias puolisoni, pienten lasten isä, oli henkihieverissä sairaalassa.
Sätti meitä kaikenlaisista asioista, mm. kun emme hänestä tiedottaneet häntä tarpeeksi hyvin (saimme siis itsekin kerran päivässä tilanneraportin labroista) tai labrat viivästyi tai solut näytti nollaa. Samoin suuttui lääkäreille "hoitovirheestä" kun tuli verenmyrkytys aureuksen takia.
Nykyisin en ole tekemisissä anopin kanssa mitenkään. Todella itsekäs kautta linjan.
Mietin myös, että minkähän ikäluokan
Minun äitini on 40- luvulla myös syntynyt, siis kaksikymppinen ja ihan skarppi, joskaan ei mitenkään älykäs, kouluja käymätön. Suuttuu jos hänelle kertoo mitään negatiivista. Kaiken pitäisi olla yhtä hymyä ja onnistumisia. Itse kyllä sitten narisee jokaisesta naapurista. En pidä enää yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi iso osa 40-50-luvuilla on tosi omanapaisia suhteessa omiin lapsiinsa: lapset ovat HEIDÄN tarpeitaan varten. Ja ajatus siitä, että roolit joskus olisi tosin päin, on heille epämiellyttävä.
Ja saattavat näin ollen jopa suuttua syöpäsairaalle lapselleen, joka on kuolemaisillaan sivukomplikaatioihin. Anoppini tuli voivottelemaan omaa surkeuttaan kun 30-vuotias puolisoni, pienten lasten isä, oli henkihieverissä sairaalassa.
Sätti meitä kaikenlaisista asioista, mm. kun emme hänestä tiedottaneet häntä tarpeeksi hyvin (saimme siis itsekin kerran päivässä tilanneraportin labroista) tai labrat viivästyi tai solut näytti nollaa. Samoin suuttui lääkäreille "hoitovirheestä" kun tuli verenmyrkytys aureuksen takia.
Nykyisin en ole tekemisissä anopin kanssa mitenkään. Todella itsekäs kautta linjan.
Tämä! Äitini suuttui k
Ai, muutkin äidit voi olla yhtä itsekkäitä kuin minun äitini. Hän väittää aina että jos hänellä ei ole kylmä, kenelläkään (ei edes syöpäsairaalla) ei voi olla samaan aikaan kylmä. Jos häntä ei väsytä, ketään muutakaan ei voi sillä hetkellä väsyttää. Jos hänellä on töitä, kaikki muutkin saavat töitä, tai sitten on vaan laiska ja muuten huono ihminen. Jos hänellä on rahaa, kukaan ei voi olla köyhä, ja aina kun joku erehtyy sanomaan että nyt ei ole varaa, äiti sanoo että kyllä hänellä aina on ollut varaa (lainarahalla kaikki shoppailtu).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi iso osa 40-50-luvuilla on tosi omanapaisia suhteessa omiin lapsiinsa: lapset ovat HEIDÄN tarpeitaan varten. Ja ajatus siitä, että roolit joskus olisi tosin päin, on heille epämiellyttävä.
Ja saattavat näin ollen jopa suuttua syöpäsairaalle lapselleen, joka on kuolemaisillaan sivukomplikaatioihin. Anoppini tuli voivottelemaan omaa surkeuttaan kun 30-vuotias puolisoni, pienten lasten isä, oli henkihieverissä sairaalassa.
Sätti meitä kaikenlaisista asioista, mm. kun emme hänestä tiedottaneet häntä tarpeeksi hyvin (saimme siis itsekin kerran päivässä tilanneraportin labroista) tai labrat viivästyi tai solut näytti nollaa. Samoin suuttui lääkäreille "hoitovirheestä" kun tuli verenmyrkytys aureuksen takia.
Nykyisin en ole tekemisissä anopin kanssa mitenkään. Todella itsekäs kautta linjan.
KASIkymppinen !!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi iso osa 40-50-luvuilla on tosi omanapaisia suhteessa omiin lapsiinsa: lapset ovat HEIDÄN tarpeitaan varten. Ja ajatus siitä, että roolit joskus olisi tosin päin, on heille epämiellyttävä.
Ja saattavat näin ollen jopa suuttua syöpäsairaalle lapselleen, joka on kuolemaisillaan sivukomplikaatioihin. Anoppini tuli voivottelemaan omaa surkeuttaan kun 30-vuotias puolisoni, pienten lasten isä, oli henkihieverissä sairaalassa.
Sätti meitä kaikenlaisista asioista, mm. kun emme hänestä tiedottaneet häntä tarpeeksi hyvin (saimme siis itsekin kerran päivässä tilanneraportin labroista) tai labrat viivästyi tai solut näytti nollaa. Samoin suuttui lääkäreille "hoitovirheestä" kun tuli verenmyrkytys aureuksen takia.
Nykyisin en ole tekemisissä anopin kanssa mitenkään. Todella itsekäs kautta linjan.
Mietin myös, että minkähän ikäluokan
Samaa ikäluokkaa juu. En tiedä mikä heidät rikkoi aikanaan, mutta raskasta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa, äitini on ainoa lapsi ja kai tottunut lapsesta asti siihen, että asiat pyörii hänen ympärillään.
Tuo tilanne vain nosti pintaan paljon vanhojakin juttuja, ei vaan nyt kiinnosta tavata häntä.
Ainoa lapsi ei ole sen itsekeskeisempi kuin kukaan muukaan. Minulla on kaksi sisarusta ja itsekkäämpää ja omanapaisempaa kuin sisareni ei voi ollakaan.
Samaa mieltä, ainoan lapsen ei yleensä ole tarvinnut 'verissä päin' taustalla osuudestaan sisarusten kanssa, joten ainoa lapsi ei ole itsekäs oman edun tavoittelija. Päinvastoin.
Voimia!
Kuulostaa jotenkin meidän äidiltä.Tiedetään, ettei sille kannata mitään rankkoja juttuja kertoa, kun se toimii lähes välinpitpmättömästi. Sitten funtsii juttuja itekseen ja soittelee muille sisaruksille ja itkee asiasta. Semmoisistakin, kun ei edes tiedä, kun ei tullut kysyneeksi yms.
Juurikin tuommoinen koepalan otto olisi hänelle jo terminaalivaiheen syöpä ja hysteerisesti itkis siskoille asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joko se on todella itsekeskeinen, tai sitten niin peloissaan puolestasi, ettei halua edes puhua asiasta.
Tai alkava dementia, ajatukset harhailee omissa maailmoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joko se on todella itsekeskeinen, tai sitten niin peloissaan puolestasi, ettei halua edes puhua asiasta.
Tai ei ymmärtänyt, mistä on kyse.
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut äidissäni iän myötä saman asian. Jos puhun jostain tärkeästä, niin hän alkaa puhumaan vuokralaisestaan tai jostain naapurista. En edes tunne näitä ihmisiä. Muutenkin tuntuu, että tilannetaju on mennyt.
En tiedä, minkä ikäinen äitisi on, mutta minun äitini alkoi olla tuollainen, kun ikää tuli reippaasti. Hän kuolikin kuukautta ennen 99-vuotispäiväänsä. Jo parisenkymmentä vuotta ennen kuolemaansa hän alkoi aina vain enemmän keskittyä vain joihinkin asioihin. Nuorin veli oli hänen lempparinsa ja hänestä äiti puhui koko ajan, jopa kiusallisuuteen asti, jos oli vaikka vieraita. Nämäkin ihmetteli, että miksi äiti puhuu vain siitä kuopuksestaan, ihan koko ajan. Kehui tätä maasta taivaaseen ja kaikki muut asiat oli merkityksettömiä.
Toinen mielenkiinnon kohde oli talon ja naapuritalon muut asukkaat. Näitä hän seuraili ikkunastaan koko ajan. Kerrankin hän kutsui minut paikalle, kun häntä tuli katsomaan eräs kaukainen sukulainen, ja he ei olleet tavanneet ainakaan viiteentoista vuoteen. Minun tehtävä oli pitää seuraa tälle sukulaiselle, ja äiti katsoi koko ajan ikkunastaan ja seurasi pihassa liikkuvia ihmisiä, oikein kurkotteli kaulaansa. Vieras ei kiinnostanut lainkaan, vaikka he oli olleet paljonkin tekemisissä nuorempina. Minua nolotti.
Ei minun asiat koskaan kiinnostaneet, ei sisarustenikaan, paitsi tämän nuorimman veljen. Vanhin velikin oli paitsiossa, vaikka oli ihan hyvä mies ja elämä kunnossa, samoin kuin kaikilla meillä muillakin. Nuorimmalla veljellä itse asiassa asiat meistä kaikista parhaiten, eli ei siinä ollut kyse huolestuneisuudestakaan. Äitiä ei suuremmin kiinnostanut meidän lapsemmekaan. Ilmeestä näki, ettei olisi halunnut kuunnellakaan, kun jotain heistä kerroin. Joskus tuntui, että olimme äidillemme vain hyötytekijöitä, vaikka hän olisi vielä ollut ihan kykenevä tekemään asioita itsekin. Hän itse ei varmaan sitä huomannut tai tajunnut ollenkaan. Ei häntä meidän sairastamisemme tai muut vastoinkäymisemme koskaan kiinnostanut, vaan hän yritti olla kuin ei tietäisikään.
Kai se oli vain luonteenpiirre, joka voimistui vanhetessa, kun elämä muutenkin kaventui. Saattaahan se olla selviytymiskeinokin, kun ikävät asiat vain sivuutetaan. Olihan hänellä ollut raskaitakin asioita elämässään ja ehkä niiden yli pääsi helpoiten, kun oli välittämättä. Kun ei kuule eikä näe, niin on hyvä olla. Tiedä häntä.
Naapureiden asiat hän kyllä tiesi ja niistä jaksoi olla kiinnostunut, seurasi silmä kovana näiden menemisiä ja tulemisia ja teki kaikenlaisia päätelmiä niiden perusteella. Joskus se nauratti ja joskus suututti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö hän ole itsekeskeinen joka ajattelee että vanhuksen tärkein tehtävä on hoivata edelleen lastaan ja unohtaa omat asiansa lapsen huolia ja vaikeuksia kuunnellen?
Eikö aikuisella, jonka äiti on jo vanhus ole muuta kanavaa vaikeuksilleen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi iso osa 40-50-luvuilla on tosi omanapaisia suhteessa omiin lapsiinsa: lapset ovat HEIDÄN tarpeitaan varten. Ja ajatus siitä, että roolit joskus olisi tosin päin, on heille epämiellyttävä.
Ja saattavat näin ollen jopa suuttua syöpäsairaalle lapselleen, joka on kuolemaisillaan sivukomplikaatioihin. Anoppini tuli voivottelemaan omaa surkeuttaan kun 30-vuotias puolisoni, pienten lasten isä, oli henkihieverissä sairaalassa.
Sätti meitä kaikenlaisista asioista, mm. kun emme hänestä tiedottaneet häntä tarpeeksi hyvin (saimme siis itsekin kerran päivässä tilanneraportin labroista) tai labrat viivästyi tai solut näytti nollaa. Samoin suuttui lääkäreille "hoitovirheestä" kun tuli verenmyrkytys aureuksen takia.
Nykyisin en ole tekemisissä anopin kanssa mitenkään. Todella itsekäs kautta linjan.
Mietin myös, että minkähän ikäluokan
Anoppi voi olla hyvinkin kiitollinen jos miniä ri häslää hänen asioissaan fiksuna ja viisaana.
Ap, minulla on juuri vastaavanlainen kokemus mutta isäni kanssa. Olin varsin nuori, ja minulla oli aika hätkähdyttäviä terveysoireita, joiden takia jouduin käymään sairaalan päivystyksessä. Isäni sanoi, että hänellä ei ole mitään sellaista ja alkoi puhua autonsa huollosta.
Sitten toinen hiertämään jäänyt tapaus. isääni 40 vuotta nuorempi lähipiiriin luettava sukulainen, johon olin yhteyksissä, koska olen hänen lapselleen tärkeässä roolissa. Kun minulkta oli leikattu syöpä ja hän kuuli siitä, hän napsautti suunsa viivaksi eikä koskaan kysynyt syöväst mitään. Ei myöskään osoittanut mitään myötätuntoa tietenkään.
Eli kyllä tällaisia ihmisiä on monessa ikäluokassa. Mitä lähempänä, sen ikävämpää.