Olisitko pettynyt, jos saisit tietää odottavasi Downin syndroomaa- sairastavaa vauvaa?

Jos siis seulonnassa jää kiinni ja tietää odottavansa vammaista. Ei täällä ole kukaan moittinut niitä, jotka haluavat pitää vammaisen lapsen. Kaikista ei vain siihen ole.

Olen pahoillani puolestasi, todella mauttomia osa kirjoituksista. Kuivaa ystävä hyvä kyyneleesi, sinä ja miehesi tiedätte minkä aarteen olette saanneet ja häntä rakastatte. Älyttömyyksiä on helppo ladella " puskasta" ja tämä palsta on malliesimerkki ihmisten tietämättömyydestä ja typeryydestä.



Jokainen lapsi on arvokas sellaisena kuin hän on. Olisihan se ihanaa, että kaikki syntyisivät terveinä ja vammattomina, mutta niin ei nyt vain ole eikä koskaan tule olemaan. Lapsi voi vammautua synnytyksessäkin tai pian sen jälkeen. Hänet on otettava vastaan sellaisena kuin hän on.



Kaikkea hyvää pienelle ihmeellesi



t.63

kuule ulkopuolisten arvostelevan vanhempia siitä, jos ovat päättäneet pitää vammaisen lapsen. Kyllähän tuollaista päätöstä sinänsä osaa arvostaa, vaikka itse ajattelisi samassa tilanteessa päätyvänsä toisenlaiseen ratkaisuun.



Mutta lienee turhaa kieltää se tosiasia, että on myös vammaisten lasten vanhempia, jotka kokevat osansa liian raskaaksi ja saattavat jopa katua päätöstään pitää vammainen lapsi. Tämäkään ei tarkoita sitä, että nämä vanhemmat eivät lastaan rakastaisi.

Niinpä. Missä tilanteessa ihmisellä on oikeus päättää, synnyttääkö lapsen vai ei? Entä jos testit kehittyvät niin, että syntymättömästä lapsesta voidaan selvittää, että hän esim. sokeutuu ensimmäisen elinvuotensa aikana? Tai hän saa leukemian 8-vuotiaana? Tai sairastuu skitsofreniaan? Alkoholisoituu? Tulee väkivaltaiseksi? Saa vaikeita allergioita?



Miten voit sanoa, että kaikista ei ole vammaisen lapsen vanhemmaksi? Luuletko todella, että vanhemmilla on oikeus valita lapsensa? Jos ei ole valmis erilaisen lapsen vanhemmaksi, ei ole valmis vanhemmaksi ollenkaan. Tässä maailmassa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.



Ymmärrän, että jos saisi valita terveen ja vammaisen lapsen väliltä, lähes jokainen valitsisi terveen. Mutta ei vammaisen lapsen vanhemmuus ole kamalaa, ja turha tulla siitä inisemään ennen kuin on sen kokenut.

mielestä vammaisen lapsen vanhemmuus saattaa olla välillä kamalaakin. En ymmärrä mitä tarkoitusta ajaa sen kieltäminen, että se tuo tullessaan erityisiä ongelmia ja pulmatilanteita.

tämmöinen käsitys mulla on. itselläni on kehitysvammainen poika. ikää vajaa 6v. kyllä heidän kanssa on monesti hankalaa, joko fyysisesti ja henkisesti raskasta. he ovatkin usein ihania ihmisiä, mutta vamma tua tietyt oikut esiin. 67 lapsi on todennäköisesti niin nuori, ettei äiti ole nähnyt vielä niitä kamalia hetkiä. raskainta on silloin, kun lasta on pakko pakottaa kehittymään.

eikä sitä pidä kieltää. Mutta eikö kenen tahansa kasvattaminen ole välillä kamalaa, muistelkaa vaan itseänne . Ja vammaisen lapsen kohdalla kamaluutta lisää usein ympäristön suhtautuminen.

Ei mun lapsi ihan pieni enää ole, ei koulussa kuitenkaan vielä, joten tiedän, että ihan ruusuilla tanssimista elämä ei aina ole. Mutta en nyt kovin paljon valittelisi. Enemmän niitä hyviä hetkiä on kuin huonoja. Hankalampaa on ollut kuopuksen allergioiden kanssa taistelu...



Mutta kukin tavallaan. Uskon, että vanhempien omalla asennoitumisella on erittäin suuri vaikutus lapseen, niin vammaisella kuin vammattomallakin.

No itä nyt yleenäs vanhemmat tekis?? Tietenkin olisin lapseni tukena ja rakastaisin ja tekisin kaikkeni, jotta hänellä olisi hyvä olla. Toi onnettomuudessa vammautuminen on nimittäin mielestäni ihan eri asia kuin se että synnyttäisin down- tms. lapsen. Mut siis JOS synnyttäisin, niin kaipa sitä vammaistakin lasta rakastais tai oppis rakastamaan ajan myötä - toivottavasti.. Mut olis se kyllä hirveä shokki ja abortin tekisin, jos saisin tarpeeks aikaisin tietää lapsen vammasta.

41

Mun serkulla on downin syndrooma, eikä se ole koskaan hakannut läheisiään tai heittäytynyt maahan huutamaan. Ainoa suuri haittapuoli on, että kehitykseltään alle 12v tasolla eli ei voi asua koskaan itsenäisesti. Asuu nyt tuetussa asuntolassa tms eli hänellä on oma yksiö ja " hoitolan" puolella käy esim lounaalla ja saa muuta apua arkitoiminnoissa. Arkisin on suojatyössä noin 6h, joka tosiaan on enemmän kuntoutusta kuin työntekoa.



Kaikinpuolin positiivinen, aurinkoinen ja ihana ihminen, joka on tyytyväinen elämäänsä. Että en nyt vältttämättä suoraan tuomitsis. Ei kai kukaan toivo lasta jolla downin syndrooma, mutta jos lapsella se syntyessä diagnosoidaan, niin ei voi kuin sopeutua. Kaikkia vammoja ei voi seuloa etukäteen vaikka kuinka haluaisi terveen lapsen.

ettei kaikista meistä ole vammaisen vanhemmaksi. Eikä tämä asia ole meidän päätettävissä, lapset annetaan lahjana, mutta silti on oikeus päättää itsekkäästi haluaako tai jaksaako hoitaa vammaista lasta. Itse en jaksaisi.



Voi tuntua raa' alta jo down-lapsen vanhemmista, mutta kaikilla on oikeus valita. Te olette valinneet toisin.

Eihän kyse ole siitä etteikö Down lapsen kanssa voisi elää hyvää elämää, mutta käsi sydämelle; kuinka moni haluaa sairaan lapsen? Ei kukaan.

Vammaisuus ei ole parasta. Tietenkin jokainen oma lapsi on rakas ja ihana, mutta jos voisi poistaa vammaisuuden ja pitää sen saman ihanan lapsen, mutta terveenä, eikö jokainen niin tekisi?



Haluaisitko itse olla vammainen?

Vierailija:

En tosin aio enää lisää lapsia hommata, että teoreettista tämä pohdinta kohdallani on. En kerta kaikkiaan jaksaisi olla sidottu loppuelämäksi korkeintaan 10-vuotiaan tasolla olevaan, kenties kiukkuiseen aikuiseen. Sitten kaikki mahdolliset sydänsairaudet, epilepsia, diabetes yms. Ei ei ja ei.

Mä olen tarpeeksi vaikeaksi kokenut elämän astmalapsen kanssa, kun pitää muistaa useita lääkkeitä päivittäin, käydä kontrolleissa 3 kk välein, maksaa itsensä kipeäksi kaikista hoidoista, valvoa öitä hengityksen takia jne.

voi ihminen olla noin itsekäs... :(

ja down -ihmiset ovat yleensä todella iloisia ja hyväntuulisia, sellaisia joista me muut saisimme usein ottaa mallia!!!

Vuosikymmeniä sidottu ihmisen hoitoon, joka ei paljon lasta kummemmaksi muutu, paitsi kooltaan.

Vierailija:

Kokisin varmaankin olevani jollain tavalla " etuoikeutettu" , jos saisin Down-lapsen. Etuoikeutettu on kyllä vähän ehkä väärä sana, mutten parempaakaan keksinyt... Tarkoitan tuolla sitä, että jos meille syntyisi Down-lapsi, kokisin sen jonkinlaisena luottamuksenosoituksena minua ja äitiyttäni kohtaan. Uskon, että erityiset lapset syntyvät (ainakin useimmiten) sellaisille vanhemmille, joilla on Se Jokin, jolla selviytyä haastavammasta vanhemmuudesta. Jos meille uskottaisiin erityistä huolenpitoa tarvitseva lapsi, kokisin, että minut/meidät on vanhempina katsottu kykeneviksi tavallista suurempaan vastuuseen ja vaativampaan, mutta myös antoisampaan vanhemmuuteen.

Vammaisuudet ja sairaudet eivät ole asia jota pitää romantisoida. Siinä ei ole mitään sankarillista tai urheaa. Vammaisten lasten äidit jaksavat koska on pakko, ne jotka eivät jaksa, eivät ole täällä enää siitä meille kertomassa.

Näille nettikeskustelupalstoille tulevat hyvin usein kirjoittamaan myös vammaisten lasten äidit, jotka kertovat kuinka suuria lahjoja vammaiset ovat, kuinka opettavaisia ja ihania. Valitettavasti usein siksi että suvaitsevaisuuden illuusiota ylläpitävässä yhteiskunnassa muuta ei saa sanoa julkisesti ettei saa natsin leimaa otsaansa.

Nämä samat äidit jotka kirjoittavat nettipalstoille ja joskus esiintyvät televisiossa tai lehdissäkin kertomassa elämästään, harvoin kertovat julkisesti väsymyksestä ja elämän rankkuudesta. Kuitenkin samat äidit vertaistukiryhmissä ja sähköpostilistoilla itkevät väsymystään, pohtivat lasten laittamista laitokseen koska eivät enää jaksa, purkavat suruaan siitä että lapsesta ei koskaan tule normaalia... seuraavassa hetkessä he taas kirjoittavat nettipalstalle suuresta lahjasta joka on vammainen lapsi.

Se että ei halua vammaista lasta ei tee ihmisestä suvaitsematonta, eikä se että saa vammaisen lapsen, tee kenestäkään kaikenjaksavaa superäitiä. Päinvastoin. Vammaisella lapsella on moninkertaisesti suurempi riski joutua laiminlyödyksi tai pahoinpidellyksi omassa kodissaan kuin terveellä, normaalilla lapsella. Mutta ne ovat asioita joista ei saa julkisesti puhua, sillä muuten on vammaisia vastustava suvaitsematon natsi.

Hyvin moni vammaisen lapsen äiti puolustaa lastaan ja romantisoi elämäänsä julkisesti vain ja ainoastaan siksi että oma lapsi on rakas oma lapsi vaikka onkin vammainen. Kukaan ei halua lukea tekstiä joissa oman lapsen kataiset lapset tuomitaan elinkelvottomiksi ja näinollen asetutaan puolustuskannalle. Se ei lopulta palvele ketään.

Antakaa nyt vähän armoa vammaisten lasten äideille tästä erityisen hyvästä erityislapsen vanhemmuudesta, siitä superäitiyden taakasta joka vammaisen lapsen äidille langetetaan harteille koska erityislapsi uskotaan heidän haltuunsa kaikkine vikoineen ja puutteineen.

Lähes jokainen äiti jaksaa, koska kyseessä on oma lapsi, oli se lapsi sairas tai terve. Jaksaa siksi että on sen lapsen äiti.

Mutta se ei tarkoita, että ihmisillä olisi oikeus valita kuka saa syntyä. Jos ei itse jaksa hoitaa, laitos on hyvä vaihtoehto. Tosin downeja ei laitoksissa paljon ole, koska ovat niin hyvätasoisia että selviävät asuntoloissa. Mutta jos ei ole valmis ottamaan vasta sellaista lasta kuin saa, ei pitäisi alkaa lasta hankkimaan ollenkaan. Ei kaikkien ihmisten tarvitse lisääntyä.

paljon paremmin. Todellakin, monesti kun ihminen kohtaa vaikeita asioita ja joutuu niistä selviämään, niin sitä helposti tekee välttämättömyydestä hyveen.

Jokainen saa tuntea niinkuin tuntee. Varmasti asiaan sopeutuisi ajan kanssa ja loppujen lopuksi elämä tällaisen ihmisen kanssa voisi avata ihan uusia ovia ja muutenkin elämä näyttäytyisi eri tavalla kuin terveen lapsen kanssa. Mutta aluksi ainakin minulle asia olisi kauhea eikä kukaan voi sanoa, että eihän siinä ole mitään kauheaa.

En tosin aio enää lisää lapsia hommata, että teoreettista tämä pohdinta kohdallani on. En kerta kaikkiaan jaksaisi olla sidottu loppuelämäksi korkeintaan 10-vuotiaan tasolla olevaan, kenties kiukkuiseen aikuiseen. Sitten kaikki mahdolliset sydänsairaudet, epilepsia, diabetes yms. Ei ei ja ei.



Mä olen tarpeeksi vaikeaksi kokenut elämän astmalapsen kanssa, kun pitää muistaa useita lääkkeitä päivittäin, käydä kontrolleissa 3 kk välein, maksaa itsensä kipeäksi kaikista hoidoista, valvoa öitä hengityksen takia jne.