Yksin asumisen yks kurja puoli on ettei kukaan auta sua kun sairastat

Vierailija kirjoitti:

Tulipa paha mieli.

En halua lesota, mutta sairastin aikuiselämäni ekan oksennustaudin helmikuussa. Mikäs siinä ollessa kun mies kantoi mehukeittoa sohvalle, tarjoili erilaisia snäkkejä sitä mukaa mitä pystyin syömään, putsaili oksennusämpäreitä ja tsemppasi. On se paras.

Kyllä sinä omasi vielä löydät.

Onpa ihana kun joku vaihteeksi kehuu ja arvostaa ainaisen dissaamisen sijaan :) Kai muistat kertoa hänelle? 

Sairaana pääsee vielä kauppaan, mutta kun kun lumitöissä tipuin katolta ja mursin jalkani, niin tuli kyllä itku moneen kertaan siitä kuin yksin ja avuton oli. Ei ole tässä kunnassa ruokalähettejä, eikä silloin vielä juuri tuttujakaan. Isä ajoi kerran viikkoon satoja kilometrejä ja kasasi viikon polttopuut sisälle ja toi ruokakasin.

Koiran puolesta säälitti kun sitä ei voinut kuukausiin lenkittää. Vain ovensuusta laskea pitkällä narulla pihalle. Olisi karannut päästessään vapaaksi, eikä etsimään olisi voinut lähteä pyörätuolissa.

Vierailija kirjoitti:

Myöskin avioliitossa miehen kanssa asuessa useinkin käy niin, ettei kukaan auta, jos sairastuu. Lisäksi vähän hävettää pyytää sukulaisia ja tuttuja auttamaan ja tuomaan jotain kaupasta tai apteekista, kun joutuu samalla selittämään, että se mies ei todellakaan auta. Mies myös häiriöhotkii kaikki kotivarat kaapeista. Paljon parempi on naisen sairastaa yksin asuvana.

Miksi ihmeessä olet tuollaisen miehen kanssa?

Vesihän se tärkeintä on.

Suomessa on yksin pärjäämisen kulttuuri, sairauteen saakka.

Vierailija kirjoitti:

Tulipa paha mieli.

En halua lesota, mutta sairastin aikuiselämäni ekan oksennustaudin helmikuussa. Mikäs siinä ollessa kun mies kantoi mehukeittoa sohvalle, tarjoili erilaisia snäkkejä sitä mukaa mitä pystyin syömään, putsaili oksennusämpäreitä ja tsemppasi. On se paras.

Kyllä sinä omasi vielä löydät. 

Meillä samoin. Oltiin koronassa vuorotellen ja kumpikin hoiti toista suurella hellyydellä ja herkuilla mitkä suinkin maistuivat. Silitti otsaa, mittasi kuumetta ja laittoi peittoa päälle. 

Tsemppiä Ap'lle. Get well soon!<3

En kyllä ala mitään äijää hyysätä kotonani siltä varalta, että kerran vuodessa tarvitsisin limupullon kaupasta. Yksinasuva voi kyllä varautua siihen että kotona on ruokaa ja lääkkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulipa paha mieli.

En halua lesota, mutta sairastin aikuiselämäni ekan oksennustaudin helmikuussa. Mikäs siinä ollessa kun mies kantoi mehukeittoa sohvalle, tarjoili erilaisia snäkkejä sitä mukaa mitä pystyin syömään, putsaili oksennusämpäreitä ja tsemppasi. On se paras.

Kyllä sinä omasi vielä löydät.

 

Onpa ihana kun joku vaihteeksi kehuu ja arvostaa ainaisen dissaamisen sijaan :) Kai muistat kertoa hänelle? 

Heti joku dissasi kommenttiasi alanuolella /:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulipa paha mieli.

En halua lesota, mutta sairastin aikuiselämäni ekan oksennustaudin helmikuussa. Mikäs siinä ollessa kun mies kantoi mehukeittoa sohvalle, tarjoili erilaisia snäkkejä sitä mukaa mitä pystyin syömään, putsaili oksennusämpäreitä ja tsemppasi. On se paras.

Kyllä sinä omasi vielä löydät.

 

Onpa ihana kun joku vaihteeksi kehuu ja arvostaa ainaisen dissaamisen sijaan :) Kai muistat kertoa hänelle? 

Muistan, ja tämän ketjun myötä sanon sen taas tänään uudestaan. Ei selvästikään ole itsestäänselvää että toinen huolehtii.

Noh lohdutukseksi kerron sulle. Meidän perheessä kaikki sairastui oksennustautiin samaan aikaan. Kaikki muut saivat potea paitsi minä.

Sairaana vein juomat ja syötävää myös miehelle, joka ei tikkua ristiin pannut.

On eksä nykyisin.

Vierailija kirjoitti:

Sairaana pääsee vielä kauppaan, mutta kun kun lumitöissä tipuin katolta ja mursin jalkani, niin tuli kyllä itku moneen kertaan siitä kuin yksin ja avuton oli. Ei ole tässä kunnassa ruokalähettejä, eikä silloin vielä juuri tuttujakaan. Isä ajoi kerran viikkoon satoja kilometrejä ja kasasi viikon polttopuut sisälle ja toi ruokakasin.

Koiran puolesta säälitti kun sitä ei voinut kuukausiin lenkittää. Vain ovensuusta laskea pitkällä narulla pihalle. Olisi karannut päästessään vapaaksi, eikä etsimään olisi voinut lähteä pyörätuolissa.

Helkkari mikä painajainen. Iso hatunnosto iskälle!

Koira sopeutuu hätätilanteessa vaikka mihin. Onneksi et asu kerrostalossa.

Vierailija kirjoitti:

Sairaana pääsee vielä kauppaan, mutta kun kun lumitöissä tipuin katolta ja mursin jalkani, niin tuli kyllä itku moneen kertaan siitä kuin yksin ja avuton oli. Ei ole tässä kunnassa ruokalähettejä, eikä silloin vielä juuri tuttujakaan. Isä ajoi kerran viikkoon satoja kilometrejä ja kasasi viikon polttopuut sisälle ja toi ruokakasin.

Koiran puolesta säälitti kun sitä ei voinut kuukausiin lenkittää. Vain ovensuusta laskea pitkällä narulla pihalle. Olisi karannut päästessään vapaaksi, eikä etsimään olisi voinut lähteä pyörätuolissa. 

Voi miten surullinen tilanne on ollut sinulla.😥 Toivottavasti tulit kuntoon ja pääset taas koiran kanssa lenkille.🐕

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on yksin pärjäämisen kulttuuri, sairauteen saakka.

Niin on ja kuitenkaan ei olla tyytyväisiä siihen yksin oloon edes silloin kun pärjätään yksin, puhumattakaan hädän hetkestä. Vahvan itsenäisen ihmisen kuva kyllä ulospäin annetaan.

no kohta ne poliitikot munii taas raskaasti ja saadaan suomeenkin sotatila, niin sittenhän tulee tosi paljon sotaleskiä. kukas niitä auttaa? tai vasemmistohan on kestotilannut afrikaanereita satoja tuhansia sotaeleskiä viihdyttämään. niiden kulttuuriin ei kyllä kuulu naisen auttaminen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulipa paha mieli.

En halua lesota, mutta sairastin aikuiselämäni ekan oksennustaudin helmikuussa. Mikäs siinä ollessa kun mies kantoi mehukeittoa sohvalle, tarjoili erilaisia snäkkejä sitä mukaa mitä pystyin syömään, putsaili oksennusämpäreitä ja tsemppasi. On se paras.

Kyllä sinä omasi vielä löydät.

 

Onpa ihana kun joku vaihteeksi kehuu ja arvostaa ainaisen dissaamisen sijaan :) Kai muistat kertoa hänelle? 

Heti joku dissasi kommenttiasi alanuolella /: 

Alapeukuttaja on kateudesta vihreä sinkku.🤢 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairaana pääsee vielä kauppaan, mutta kun kun lumitöissä tipuin katolta ja mursin jalkani, niin tuli kyllä itku moneen kertaan siitä kuin yksin ja avuton oli. Ei ole tässä kunnassa ruokalähettejä, eikä silloin vielä juuri tuttujakaan. Isä ajoi kerran viikkoon satoja kilometrejä ja kasasi viikon polttopuut sisälle ja toi ruokakasin.

Koiran puolesta säälitti kun sitä ei voinut kuukausiin lenkittää. Vain ovensuusta laskea pitkällä narulla pihalle. Olisi karannut päästessään vapaaksi, eikä etsimään olisi voinut lähteä pyörätuolissa. 

Voi miten surullinen tilanne on ollut sinulla.😥 Toivottavasti tulit kuntoon ja pääset taas koiran kanssa lenkille.🐕

 

Täällä juoksenteli viikon päivät irtokoira. Se tuli minun tontille. Jäi yön yli. Raapi ovea. Soitin sitten aamulla naapurustolle, ja kysyin, kenen tää on.

Selvisi omistaja ja hänen numero. Soitin, että hae koirasi.

Tyyppi tuumaili, että hänellä on aamiainen vielä syömättä, eikä heti kerkeä.

Alkoi sitten ruikuttamaan vaivoistaan hakiessaan koiran takaisin kotiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Sairaana pääsee vielä kauppaan, mutta kun kun lumitöissä tipuin katolta ja mursin jalkani, niin tuli kyllä itku moneen kertaan siitä kuin yksin ja avuton oli. Ei ole tässä kunnassa ruokalähettejä, eikä silloin vielä juuri tuttujakaan. Isä ajoi kerran viikkoon satoja kilometrejä ja kasasi viikon polttopuut sisälle ja toi ruokakasin.

Koiran puolesta säälitti kun sitä ei voinut kuukausiin lenkittää. Vain ovensuusta laskea pitkällä narulla pihalle. Olisi karannut päästessään vapaaksi, eikä etsimään olisi voinut lähteä pyörätuolissa.

Itse olen taluttanut kuukausia naapurin koiraa päivittäin kun naapurilla oli jalkapoikki. Kun naapuri parani niin hommasin itselle koiran kun oli niin ikävä koiralenkkejä. 

 

Jos joku muu on vastaavassa tilanteessa niin kannattaa laittaa lappua kaupan ilmoitustaululle (lainaamassani tapauksessa isä olisi voinut laittaa lapun ilmoitustaululle paikalla käydessään). Tai someen viestiä voiko joku auttaa koiran (tai muun asian kanssa). Tai kysellä suoraan naapureilta tietääkö ketään joka voisi auttaa (tietysti helpompaa jos pystyy maksamaan edes pikkasen avusta mutta ilmaiseksikin voi löytyä apua onnettomuustilanteissa)

Vierailija kirjoitti:

Tulipa paha mieli.

En halua lesota, mutta sairastin aikuiselämäni ekan oksennustaudin helmikuussa. Mikäs siinä ollessa kun mies kantoi mehukeittoa sohvalle, tarjoili erilaisia snäkkejä sitä mukaa mitä pystyin syömään, putsaili oksennusämpäreitä ja tsemppasi. On se paras.

Kyllä sinä omasi vielä löydät.

Et sinä pysty varmaksi sanomaan, että ap löytää kumppanin

No minä asun yksin ja kyllä minulla kavereita ja sukua on jotka voisi minulle limua hakea.

Vierailija kirjoitti:

Myöskin avioliitossa miehen kanssa asuessa useinkin käy niin, ettei kukaan auta, jos sairastuu. Lisäksi vähän hävettää pyytää sukulaisia ja tuttuja auttamaan ja tuomaan jotain kaupasta tai apteekista, kun joutuu samalla selittämään, että se mies ei todellakaan auta. Mies myös häiriöhotkii kaikki kotivarat kaapeista. Paljon parempi on naisen sairastaa yksin asuvana. 

Oletpahan tavan aarteen löytänyt. Potkut persiille tuollaiselle kuvatukselle. 

Vai autatko itse miestäsi kun hän sairastuu? Niin metsä vastaa kuin... Pitää paikkansa.