Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea aamu ja vaikea on koko viikko ollut, ei mitään kiinnosta enää tätä tyhjää olematonta elämää, kun ei vaan jaksa, joo en soita mihinkään auttaviin puhelimiin, niiden tyhmistä kysymyksistä tulee vaan ärtyneemmäksi, eivät ne

minulle tuo turvaa ja tukea elämään.

Samalla fiiliksellä. Kävin tänään aamusta kaupassa ja siellä olikin ihmeryysis jonka seurauksena sain todistaa kahteen kertaan sitä, kun vanhat tutut tapaa toisensa ja kuinka ilahtuneita heistä jokainen on tästä satunnaisesta kohtaamisestaan. Heti alkoivat rupattelemaan toisilleen hymy korvissa ja voisin veikata, että kiva mieli jäi kaikille.

Paitsi siis mulle joka seurasin tuollaista sivusta samalla taas tajuten kuinka kivaa (ja normaalia) tuollainen olisi, mutta osattomaksi jää yksinäisenä siitäkin. Se on aika kurja tunne kun oikeasti tajuaa ettei kukaan kaipaa eikä kukaan ilahdu näkemisestä. Kukaan ei odota missään, kukaan ei tule vastaan eikä lähde kaveriksi mihinkään. Kenellekään ei koskaan voi kertoa mitä aikoo tehdä, minne lähtee ja koska palaa. Aivan sama vaikka ei tulisi koskaan takaisin.

Rupattelemaan? 

Etkö tiedä, mitä sana tarkoittaa?

Puhella, jutella, vaihtaa kuulumisia.

Toki. Luulin vaan eksyneeni vanhainkotiin.

On syytä arvostaa ihmisiä, joilla on laaja sanavarasto ja ilmauksia myös menneiltä vuosikymmeniltä ja -sadoilta. 

Sanavarasto kannattaa päivittää. Säilyy uskottavuus. Että on ajan tasalla. Muumioiden aika ei kiinnosta ketään.

Joidenkin mielestä tietämättömyys ja osaamattomuus tosiaan on hyve, ja oman sanavaraston köyhyydestä itketään keskustelupalstallakin, kun keskustelun seuraaminen käy vaikeaksi.

Tietämätyömyydellä ja osaamattomuudella ei ole mitään yhteyttä tähän asiaan. Kieli kehittyy koko ajan. Sanoja ja sanontoja poistuu, ja uusia tulee tilalle. Sanoja tulee lainana myös muista kielistä. Sivistyssanoja eri ammattijargoneista. Sanastoa tutkimalla voidaan päätellä, mihin sukupolveen puhuja/kirjoittaja kuuluu. Monia muitakin asioita selviää käytettyä kieltä arvioimalla. Aina ihminen ei pysy kehityksen matkassa, vaan saattaa jämähtää tiettyyn vaiheeseen ja käyttää sille ominaista kieltä. Sekin kertoo jostain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea aamu ja vaikea on koko viikko ollut, ei mitään kiinnosta enää tätä tyhjää olematonta elämää, kun ei vaan jaksa, joo en soita mihinkään auttaviin puhelimiin, niiden tyhmistä kysymyksistä tulee vaan ärtyneemmäksi, eivät ne

minulle tuo turvaa ja tukea elämään.

Samalla fiiliksellä. Kävin tänään aamusta kaupassa ja siellä olikin ihmeryysis jonka seurauksena sain todistaa kahteen kertaan sitä, kun vanhat tutut tapaa toisensa ja kuinka ilahtuneita heistä jokainen on tästä satunnaisesta kohtaamisestaan. Heti alkoivat rupattelemaan toisilleen hymy korvissa ja voisin veikata, että kiva mieli jäi kaikille.

Paitsi siis mulle joka seurasin tuollaista sivusta samalla taas tajuten kuinka kivaa (ja normaalia) tuollainen olisi, mutta osattomaksi jää yksinäisenä siitäkin. Se on aika kurja tunne kun oikeasti tajuaa ettei kukaan kaipaa eikä kukaan ilahdu näkemisestä. Kukaan ei odota missään, kukaan ei tule vastaan eikä lähde kaveriksi mihinkään. Kenellekään ei koskaan voi kertoa mitä aikoo tehdä, minne lähtee ja koska palaa. Aivan sama vaikka ei tulisi koskaan takaisin.

Rupattelemaan? 

Etkö tiedä, mitä sana tarkoittaa?

Puhella, jutella, vaihtaa kuulumisia.

Toki. Luulin vaan eksyneeni vanhainkotiin.

On syytä arvostaa ihmisiä, joilla on laaja sanavarasto ja ilmauksia myös menneiltä vuosikymmeniltä ja -sadoilta. 

Sanavarasto kannattaa päivittää. Säilyy uskottavuus. Että on ajan tasalla. Muumioiden aika ei kiinnosta ketään.

Joidenkin mielestä tietämättömyys ja osaamattomuus tosiaan on hyve, ja oman sanavaraston köyhyydestä itketään keskustelupalstallakin, kun keskustelun seuraaminen käy vaikeaksi.

Tietämätyömyydellä ja osaamattomuudella ei ole mitään yhteyttä tähän asiaan. Kieli kehittyy koko ajan. Sanoja ja sanontoja poistuu, ja uusia tulee tilalle. Sanoja tulee lainana myös muista kielistä. Sivistyssanoja eri ammattijargoneista. Sanastoa tutkimalla voidaan päätellä, mihin sukupolveen puhuja/kirjoittaja kuuluu. Monia muitakin asioita selviää käytettyä kieltä arvioimalla. Aina ihminen ei pysy kehityksen matkassa, vaan saattaa jämähtää tiettyyn vaiheeseen ja käyttää sille ominaista kieltä. Sekin kertoo jostain.

Lue enemmän, luulet vähemmän. Ja sanavarastosikin kehittyy samalla. Ehkä.

Tänään oven taakse ilmestyi polvenkorkuinen virpoja pupuna ja hänen pupuksi pukeutunut äitinsä ja mumminsa. Onneksi löytyi antamisia heille. Söpöhän hän oli ja aiemmassa elämässäni olisin varmasti hehkutellut tapahtumaa ja jakanut asian monen kanssa tehden siitä pienen tarinan. Nyt mietin, että toivottavasti kohtaaminen oli heille hyvä. Ainakin kyyristyin lapsen tasolle niin kuin kaksi muutakin aikuista ja koitin hymyillen katsoa silmiin. Tätä se syrjään vetäytyminen kai teettää. Tuntuu että joutuu skarppaamaan vuorovaikutuksessa ja se ei tunnu tietoisuuden takia hirveän luonnolliselta. 

Olen löytänyt hyviä tanskalaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia sarjoja Netflixistä. Kun katselen niitä, tulee väistämättä ajateltua, että tuntuu, että omassakin elämässä on ollut sellaisia hetkiä paljon, joista saisi sarjoja ja elokuvia. 

Olen kiivennyt kirkon katolle ottamaan aurinkoa. Pyöräillyt muovipussit jalassa kaatosateessa nauraen ystävien kanssa. Olen ollut New Yorkissa, jossa pomo on polkenut jalkaa ikkunan takana mielenosoituksellisesti ja syönyt mielenosoituksellisesti dollarin kinkkupitsaa. Olen juossut toisten kanssa kilpaa liukuportaissa väärään suuntaan. Silitellyt toisen kasvoja, kun hän on sanonut tuntevansa minut väreinä ja maalaavansa sanoillani. Laulanut Queenia kadulla ja laukannut Aleksanterinkadulla illalla. Hypännyt rotkoliukuun ja katsonut valssaajia Berliinin vaaleanpunaisen taivaan alla. Nauranut kirjastossa niin, että siitä on huomautettu. Laulanut isoissa kuoroissa ja miekkaillut niin, että jalkaan tuli faskiitti. Tehnyt majoja pienen pojan kanssa ja laskenut mäkeä isoa lapiota alas vetäen. Tehnyt koruja ja pyörinyt mekossa tulppaanikimpun kanssa valoon kurottaen.

Miten saisi omat ajatukset siihen, että ryhtyisin vaikka kirjailijaksi tekemättömyyden sijaan. Aikaa olisi. Hetkiä olisi, joiden varaan alkaa kirjoittaa. Siltikin olen vielä jumissa sen tunteen kanssa, että menetin kaiken. Se lamauttaa edelleen, vaikka kuinka lukisin ihmisistä, jotka ovat alkaneet alusta ja tehneet aivan jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovikello pirahti, en avannut ovea.

Ei oo ovikello soinut aikoihin, sais soida kyllä.

Paitsi ei näin palmusunnuntaina, koska en todellakaan jaksa mitään virpojia.

Vierailija kirjoitti:

Tänään oven taakse ilmestyi polvenkorkuinen virpoja pupuna ja hänen pupuksi pukeutunut äitinsä ja mumminsa. Onneksi löytyi antamisia heille. Söpöhän hän oli ja aiemmassa elämässäni olisin varmasti hehkutellut tapahtumaa ja jakanut asian monen kanssa tehden siitä pienen tarinan. Nyt mietin, että toivottavasti kohtaaminen oli heille hyvä. Ainakin kyyristyin lapsen tasolle niin kuin kaksi muutakin aikuista ja koitin hymyillen katsoa silmiin. Tätä se syrjään vetäytyminen kai teettää. Tuntuu että joutuu skarppaamaan vuorovaikutuksessa ja se ei tunnu tietoisuuden takia hirveän luonnolliselta. 

 

Olen löytänyt hyviä tanskalaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia sarjoja Netflixistä. Kun katselen niitä, tulee väistämättä ajateltua, että tuntuu, että omassakin elämässä on ollut sellaisia hetkiä paljon, joista saisi sarjoja ja elokuvia. 

 

Olen kiivennyt kirkon katolle ottamaan aurinkoa. Pyöräillyt muovipussit jalassa kaatosateessa nauraen ystävien kanssa. Olen ollut New Yorkissa, jossa pomo on polkenut jalkaa ikkunan takana mielenosoituksellisesti ja syönyt mielenosoituksellisesti dollarin kinkkupitsaa. Olen juossut toisten kanssa kilpaa liukuportaissa väärään suuntaan. Silitellyt toisen kasvoja, kun hän on sanonut tuntevansa minut väreinä ja maalaavansa sanoillani. Laulanut Queenia kadulla ja laukannut Aleksanterinkadulla illalla. Hypännyt rotkoliukuun ja katsonut valssaajia Berliinin vaaleanpunaisen taivaan alla. Nauranut kirjastossa niin, että siitä on huomautettu. Laulanut isoissa kuoroissa ja miekkaillut niin, että jalkaan tuli faskiitti. Tehnyt majoja pienen pojan kanssa ja laskenut mäkeä isoa lapiota alas vetäen. Tehnyt koruja ja pyörinyt mekossa tulppaanikimpun kanssa valoon kurottaen.

 

Miten saisi omat ajatukset siihen, että ryhtyisin vaikka kirjailijaksi tekemättömyyden sijaan. Aikaa olisi. Hetkiä olisi, joiden varaan alkaa kirjoittaa. Siltikin olen vielä jumissa sen tunteen kanssa, että menetin kaiken. Se lamauttaa edelleen, vaikka kuinka lukisin ihmisistä, jotka ovat alkaneet alusta ja tehneet aivan jotain muuta.

"Siltikin olen vielä jumissa sen tunteen kanssa, että menetin kaiken. Se lamauttaa edelleen, vaikka kuinka lukisin ihmisistä, jotka ovat alkaneet alusta ja tehneet aivan jotain muuta."

Tiedän, mistä puhut. Olen omalta kohdaltani valitettavasti kuitenkin havahtunut siihen ajatukseen, että ei enää ole aikaa aloittaa alusta. Niin kauan, kun ikä alkoi viitosella, toivo jaksoi elää.

Mielialat vaihtelee, vihan tunteet päällimmäisenä, tätä se yksinäisyys tekee.

Kolmas päivä omissa oloissa alkaa. ei ole ketään kuka tulisi käymään tai edes soittaisi, mitä helvettiä tällasella olemattomalla elämällä tekee? Otan pamin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea aamu ja vaikea on koko viikko ollut, ei mitään kiinnosta enää tätä tyhjää olematonta elämää, kun ei vaan jaksa, joo en soita mihinkään auttaviin puhelimiin, niiden tyhmistä kysymyksistä tulee vaan ärtyneemmäksi, eivät ne

minulle tuo turvaa ja tukea elämään.

Onko mikään, mikä toisi iloa? Meikkaus, hiusten värjäys, kirpparikierros? Musiikki, elokuva, taidenäyttely? Palapeli, värityskirja, ristikko, sudoku, kirja? Luonto, eväsretki? Leivonta, ruokareseptit?

 

Näistä monet ilahduttaa mua, ainakin hetkeksi

Hyvin osasit listata liki ihan yksyhteen kaiken mitä ainakin itse teen, mutta ei mikään tunnu enää tuovan sen kummempaa iloa. Toisaalta mikään ei myöskään ole sellaista, että sosiaalinen elämä sulkisi nuo elämästä pois eli yhä edelleen sitä voi puuhastella kaikenlaista yksinkin vaikka olisi myös tuttuja / kavereita / ystäv(i)ä / kumppani tai vaikka kaikkia noita.

Mulla ainakin seurankaipuu on jo niin valtaisa, että tuollainen eväsretki (tai no oli vain kahvia termarissa ja pari voileipää) teki olon surkeaksi koska olisi niin tehnyt mieli jutella siinä samalla toisen kanssa. Samasta syystä miltei kaikki sellainen ihmisten ilmoilla -tekeminen on nykyisin kurjaa, koska olen huomannut itsessäni melkoista katkeruuttakin kun muilla ihmisillä on kavereita / kumppani / oma perhe joiden kanssa tehdä yhdessä sitä samaa minkä itse teen yksin. Silti yritän kuitenkin liikkua, käydä siellä ja täällä ja vain olla pois kotoa, koska ei tämä neljän seinän sisällä nököttäminenkään hyväksi ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomenna tempasen sellasen kännin, että en jaksa ajatella enää yksinäisyyttäni yhtään. N62v

Toivottavasti sinulla unohtuu todellisuus edes yhdeksi illaksi! Muuten voisin tehdä saman, mutta en uskalla koska mulla on paha taipumus tehdä jotain tosi tolloa, koska alkoholi tekee minusta aina normaaliakin seurankipeämmän ja puheliaamman. Se ei ole kiva eikä toimiva combo yksinäisyyden kanssa.

Mun pitäisi mennä vetämään se kooma jonnekin hornaan missä ei voisi kuin korkeintaan kompastua omiin koipiinsa.

Mulla taas tuppaa jäämään ryyppy päälle, mutta voin sanoa, että päivät kuluvat sillon nopeasti. Mitä väliä millään enää on, vaikka kuolis ryyppäämiseen jos se ei ole kitumista. Kukaan ei välitä.

Totta tämäkin. Just aamulla mietin lenkillä sitä, ettei se ole mikään ihme että niin monia vetää puoleensa lähiöräkälätkin. Niissä yleensä kun on se oma vakkariporukka jotka istuu siellä joka päivä niin ainakin on jotain tuttuja kasvoja ja seuraa ainakin siinä tapauksessa, että pääsee siihen porukkaan. Toki siinä sitten on iso mahdollisuus kokea kaikkea ikävää lieveilmiötäkin, koska kaikilla siellä taitaa olla enemmän tai vähemmän ikäviä elämänkohtaloita taustalla joita alkoholi sitten nostaa esiin.

Toisaalta onko silläkään mitään väliä vaikka henki menisi jonkun ryyppykaverin iskiessä puukon keuhkoon?

Kevät on itselleni vaikeaa aikaa. Päällimmäinen tunne on se, että pitäisi tehdä kaikkea niin paljon ja muuttaa elämäänsä. Yrittää ehkä pelastaa edes jotain ja tehdä edes jotain oikein. Toinen tunne on se, että olen epäonnistunut ja täysin hukassa oleva ihminen, jonka elämästä ei tule mitään. Samalla inhoan itseäni monesti. En rehellisesti todeten ole ikinä pitänyt itsestäni oikein lainkaan. Ulkokuori on kelvoton, vaikka en ikinä ole pilkannut ketään virheistään. Minulle onkin sama miltä toinen näyttää, mutta itseeni en suhtaudu samoin. Yritän tukeutua siihen, että pääsääntöisesti ajattelen muista hyvää. En tunne vihaa muita kohtaan jos kohtelevat muita hyvin. Jos näen ihmisiä porukoissaan niin katson kuin jotain elokuvaa ja mietin milloin viimeksi koin jotain vastaava. Olisi ollut joskus lapsuudessa jokin hetki. 

Samalla tunnen silti suurta surua monesti ja epätoivoa elämästäni. Herään aina välillä tähän yksinäisyyteen ja siihen miten elämäni on mennyt pieleen monin tavoin ja mietin, etten ehkä ikinä pysty elämääni korjaamaan.Muuten olen taas jotenkin muuttunutkin vuosien aikana paljon. Kyllä se näkyy minusta varmaan, kuinka toivo on vähissä. Yksinäisyys kasvaa jotenkin kiinni itseeni. Sen tajuaa sitten, kun ollut vuosikymmeniä ilman ystäviä, että on muuttunut ihminen. Jos kuulee muiden ajatuksia elämästä niin monesti merkityksellisyys löytyy ystävistä, läheisistä ja perheestä se korostui, kun muiden vastauksia kuuntelin erään jutun myötä. 

Sitten mietin mitä minä olisin kirjoittanut jos olisin paikalla ollut. Mikä olisi ollut vastaukseni elämän merkityksellisyyteen. Mitä olisin uskaltanut kirjoittaa. Olisinko todennut suoraan, etten minä koe elämääni merkitykselliseksi. Nimettömänä olisi ollut helppoa kirjoittaa niin vai olisinko kirjoittanut läheisistä ja ystävistä niin kuin moni muu. Keksinyt päästäni ne asiat, vaikka se ei olisi ollut totta. Vai olisinko ollut niin kuin ne jotkut ja kirjoittanut, etten juuri nyt koe elämääni merkitykselliseksi. En saanut iloa, kun kuuntelin muiden kirjoittaneen samoin kuin minä ajattelen. En iloinnut vastauksista, että joku ei koe elämäänsä merkitykselliseksi tai hyväksi. Koin vaan ymmärrystä ja samalla mietin, että he olivat rohkeita ihmisiä, kun totesivat niin. Minä en ehkä jossain luennolla edes nimettömäni viitsisi kirjoittaa niin, koska pääsääntöisesti yritän pitää kiinni siitä vähästä hyvästä mitä minulla elämässäni on. Olisin kai kaunistellut vastaustani. Miettinyt, että en minä kirjoita ihan kaikkea mitä mielessäni pyörii rehellisesti siellä ollessani niin kuin tässä nyt teen. 

Paljon olisi taas taivasteltavaa niin maailman kuin Suomenkin menossa ja toisaalta myös iso tarve ihan tyystin toisenlaiselle juttelulle ja yhdessäololle jotta saisi nämä ei-niin-kivat asiat ja uutiset pois ajatuksista. 

Yksinäinen ei voi jutella näistä viime aikaisista tapahtumistakaan kenenkään kanssa vaan ihan kaikki huolet ja pelotkin on yksin yritettävä käsitellä ja hallita. 

Samalla tietysti saa ihmetellä sitäkin, että onko normaalia tuntea niin tai ajatella näin kun ei ole minkäänlaista lähipiiriä tai yhteisöä jossa saisi peilattua omia ajatuksiaan ja mahdollisesti jopa saisi toisenlaisia näkökulmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomenna tempasen sellasen kännin, että en jaksa ajatella enää yksinäisyyttäni yhtään. N62v

Toivottavasti sinulla unohtuu todellisuus edes yhdeksi illaksi! Muuten voisin tehdä saman, mutta en uskalla koska mulla on paha taipumus tehdä jotain tosi tolloa, koska alkoholi tekee minusta aina normaaliakin seurankipeämmän ja puheliaamman. Se ei ole kiva eikä toimiva combo yksinäisyyden kanssa.

Mun pitäisi mennä vetämään se kooma jonnekin hornaan missä ei voisi kuin korkeintaan kompastua omiin koipiinsa.

Mulla taas tuppaa jäämään ryyppy päälle, mutta voin sanoa, että päivät kuluvat sillon nopeasti. Mitä väliä millään enää on, vaikka kuolis ryyppäämiseen jos se ei ole kitumista. Kukaan ei välitä.

Totta tämäkin. Just aamulla mietin lenkillä sitä, ettei se ole mikään ihme että niin monia vetää puoleensa lähiöräkälätkin. Niissä yleensä kun on se oma vakkariporukka jotka istuu siellä joka päivä niin ainakin on jotain tuttuja kasvoja ja seuraa ainakin siinä tapauksessa, että pääsee siihen porukkaan. Toki siinä sitten on iso mahdollisuus kokea kaikkea ikävää lieveilmiötäkin, koska kaikilla siellä taitaa olla enemmän tai vähemmän ikäviä elämänkohtaloita taustalla joita alkoholi sitten nostaa esiin.

Toisaalta onko silläkään mitään väliä vaikka henki menisi jonkun ryyppykaverin iskiessä puukon keuhkoon?

Kuuluu ainakin johonkin porukkaan, ja kyllä noissa kaljaporukoissa välitetään toisista ihmistä ja ihmetellään jos ei näy eikä kuulu.

Itse nuorempana olen kokenut tämän, nyt olen jo liian vanha noihin sakkeihin, huumeporukoita en kyllä suosittele, ne myyvät vaikka oman siskonsa että saavat ainetta.

Ryyppäsin eilen, on taas niin väsähtänyt olo, että ei onneks jaksa edes miettiä tätä omaa tylsää elämää.

Tämän yksinäisen elämä virkistyi loman myötä. Niin iloisesti mennyt, että tekee mieli jakaa loman onnenhetket.

Lauantaina oli perinteinen kirppiskierros vähän kauempana. Leffalöytöjä tein mukavasti. Jossakin toritapahtumassakin kävin.

Sunnuntaina kävin vaateostoksilla ja katsomassa They will kill you leffan elokuvissa. Oli myös perhehetki vanhemmilla herkullisten ruokien parissa.

Eilen kävin heittämässä talviturkkini järvessä ja tein lähikirppikselläni tavallista upeampaa leffalöytöä. Oli kokemukset tuona päivänä erittäin virkistävää ja mieli oli todella rento. Kävin vielä elokuvissa katsomassa Operaatio Ave Marian.

Tänään matkasin pyörällä 24 kilometrin päähän tekemään repullisen leffalöytöjä. Reittikin oli uutta silmilleni.

Vaihtelu virkistää huimasti mieltä. Jos olisi työviikko niin olisin varmana ankeimmin mielin. Ruuat ja juomat viime päivinä ovat olleet huikean herkullisia ja eilen sain savuisen viskin, joka sai entistä rennomman fiiliksen. En ole aikoihin ollut näin fiiliksissä. Tältä kai tuntuu, kun paineet laskeutuu harteilta.

Ensi viikolla taas alkaa paha olo työilmapiirin takia, mutta sitä en halua miettiä nyt.

". Oli myös perhehetki vanhemmilla herkullisten ruokien parissa."!

Tämä, kun olisikin äiti tai isä, sisko tai veli, en tuntisi itseäni näin orvoksi ja yksinäiseksi, mutta kun ei ole ketään, kukaan ei ole kiinnostunut olemassa olostani, se sattuu ja kovaa, niin että on jatkuvasti paha mieli, en tiiä millon uskollan ja rohkenen tehdä tästä lopun.

Ihmisten ilmoille meneminen voi vähän auttaa yksinäisyyteen. Ne pienet kontaktit ainakin itseäni vähän piristää.

Sinä pyöräilijä, kehuin sinua reippaaksi toisessa ketjussa joskus ja muut loukkaantuivat puolestasi tuosta nimityksestä. Pitkiä lenkkejä pyöräilet ja fribailet- siksi kehuin tuolla nimityksellä.

Koitko itse loukkaukseksi?

Ällöä kosiskelua.

Vierailija kirjoitti:

". Oli myös perhehetki vanhemmilla herkullisten ruokien parissa."!

Tämä, kun olisikin äiti tai isä, sisko tai veli, en tuntisi itseäni näin orvoksi ja yksinäiseksi, mutta kun ei ole ketään, kukaan ei ole kiinnostunut olemassa olostani, se sattuu ja kovaa, niin että on jatkuvasti paha mieli, en tiiä millon uskollan ja rohkenen tehdä tästä lopun.

Ei perhe välttämättä välitä. Voi olla vaikka minkälaisia perhehelvettejä, väkivaltaa, alistamista, päihdeongelmia. Jotkut hylkää lapsensa. Jotkut kiusaa. Jotkut vanhemmat on huolehtivia.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten ilmoille meneminen voi vähän auttaa yksinäisyyteen. Ne pienet kontaktit ainakin itseäni vähän piristää.

Kävin Hesessä syömässä ja alkossa, en koko aikana sanakaan vaihtanut kenenkään kanssa. Näin yhden ryyppyporukan, siellä kaverit taluttivat heikkokuntoisinta ja selvin lupautui käymään kaupassa. Niin minunkin ryyppyaikoina oli turvaa ja tukee, nyt tämä tyhjyys enää.