Sanoitko irti ystävyyden - Mikä oli ns. viimeinen pisara?

Hyvä ketju- asaitsee noston.

Tässä juuri taannoin näin sattumalta erästä entistä "ystävää", joka on myös lapseni kummi. Ollaan nykyään lähinnä kohteliaissa mutta etäisissä väleissä. 

En voinut kuin ihmetellä, miten en aina ole nähnyt yhtä selkeästi tuon ihmisen käytöksen taakse ja kuinka olen uskonut sen kun hän on itse sanonut olevansa hyvinkin empaattinen ja epäitsekäs sekä positiivinen. 

Todellisuudessa tuo ihminen on yksi itsekkäimmistä, kenet tunnen. Lisäksi hänen kuullen ei saa kuulemma edes puhua mistään omaa mieltään askarruttavasta negatiivisesta asiasta, koska hän ei halua kuulla muiden murheita. Omia vastoinkäymisiään on kyllä muille valittanut ja niillä kerjää nykyäänkin huomiota esim somessa.

Viimeksi yhteistä tuttua tavatessani sain kuulla kuinka tämä ex ystävä oli taas selittänyt tietävänsä muiden tunteista ja tunne-elämästä aivan puutaheinää- hän siis todella luulee lukevansa muiden ajatukset ja kuvittelee päässään ties mitä teorioita joita sitten laukoo muille päin naamaa. 

Päivittää myös someen ihan hirveitä tunnelatautuneita keksittyjä sepustuksia itkuvirsien kanssa. 

Raskas ihminen, jolle suosittelisin sometaukoa. 

Hyvä ettei olla tekemisissä, en enää jaksaisi. Haluan keskittyä positiivisiin ihmisiin ja asioihin ympärilläni. Tuo ihminen on kaikkea muuta kuin hyvää seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Puhui ikävästi kaikista muista kavereistaan. Joten miksipä ei puhunut muualla minustakin. Silti tällaisellakin ihmisellä on yhä ystäviä ja kavereita. 

Tuon sortin ihmisiä juuri yhdistää katkeruus, kateus ja toisten haukkuminen. 

Minulla paloi pinna lopulta kun olin ensin vuosikausia kuunnellut ja ymmärtänyt toisen sairauksia, jopa lähes vainoharhaisuutta ja mielenterveysongelmia. Sitten kun hän sai apua ja parani osittain leikkauksen jälkeen, häneltä ei tullut minkäänlaista empatiaa minulle vaikka itsekin olen sairastanut vuosikausia ja ollut työkyvytön. Kerroin kivuistani, pitkästä aikaa ja hän tuumasi että valehtelen kun ei hän muista että olisin koskaan puhunut tapaturmastani. No eipä ole paljon suunvuoroa saanut kun rouvan ongelmia on puitu vuosikaudet. 

Eräs aiemmin läheinen ihminen piti minua yli-ihmisenä. Tavallaanhan se oli imartelevaa, kun hän sanoi ihailevansa sinnikkyyttäni ja sitä miten olen elämästä suoriutunut ja miltä elämäni näyttää. 

Ystävyys kuitenkin kariutui, koska hän liikoja luullessaan myös asetti minulle hirveät paineet eikä suostunut näkemään, että minullakin on joskus vaikeaa, näytän ne tilanteet vaan hyvin eri tavalla kuin hän. 

Lopulta alkoi tuntua siltä, että hänellä oli yksin oikeus kokea epäonnistumisia, vaikeuksia ja tunnemyrskyjä- minulle jätettiin se kannattelijan rooli kun minullahan "ei koskaan ole vaikeuksia".

Kävi raskaaksi

Totaalisesti vinoutunut moraalikoodisto. Jatkuva pimeän puhuminen valoksi. Täydellinen persoonan hämäryys. Epäluotettavuuden äärimmäinen maksimi - lähes taiteeksi jalostettu muoto. 

Kyllästyin tämän ystävän ainaiseen marinaan. Aina negatiivinen, aina kaikki huonosti ja aina hän halusi pummia rahaa, palveluksia ja aikaani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhui ikävästi kaikista muista kavereistaan. Joten miksipä ei puhunut muualla minustakin. Silti tällaisellakin ihmisellä on yhä ystäviä ja kavereita. 

Ehkä rehellisyys vaan on liikaa monelle.

Paskapuhe ei ole rehellisyyttä vaan törkeää käytöstä.  Viisas sanoi: "ellet osaa puhua lähimmäisestäsi hyvää, ole hiljaa."

Valheellinen hiljaisuus on myyntimiehen valtti.

Vierailija kirjoitti:

Totaalisesti vinoutunut moraalikoodisto. Jatkuva pimeän puhuminen valoksi. Täydellinen persoonan hämäryys. Epäluotettavuuden äärimmäinen maksimi - lähes taiteeksi jalostettu muoto. 

Nyt kuulostaa jännäihmiseltä!

 Se että kateellinen siskoni puhuu paskaa minusta minun tuttaville ja valehtelee. 

Vierailija kirjoitti:

Huomaatteko mikä näissä on yhdistävä tekijä? 

Sinä ja sun ulinat, Huoris. Sullahan ei ole ikinä ollutkaan ystäviä, joten simuloit elämää vauvavitunfissä.

On normaalia, että vuorovaikutus vähenee, hiipuu tai katkaistaan kun ystävyys on hommansa hoitanut ja ihmiset kasvaneet eri suuntiin. On myös täysin normaalia, että parisuhteissa käy näin.

Täydellinen rakkauden, arvostuksen, rehellisyyden ja välittämisen puuttuminen. Eli oikeastaan en ole irtisanonut yhden yhtä ystävää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllästyin tämän ystävän ainaiseen marinaan. Aina negatiivinen, aina kaikki huonosti ja aina hän halusi pummia rahaa, palveluksia ja aikaani.

Kas kas, Huoris näköjään kuvittelee, että olen hänen ystävänsä. Huoris, ei sulla ole yhtään ja syy löytyy peilistäsi

Ystäväni alkoi huutaa mulle "sä oot hullu" ihan mitättömän pienestä asiasta. Estin hänet joka paikassa, enkä enää ikinä halua nähdä häntä enkä olla missään tekemisissä.

Joku raja sentään mullakin on ja tommoista haukkumista en kuuntele keneltäkään.

Ystävyyksille on aikansa ja paikkansa ja ne, kuten muutkin ihmissuhteet, tulevat ja menevät. Se on normaalia ja oikein. Ei pidä pakottautua eikä pakottaa. 

Naisten ja miesten määritelmä ystävyydelle on erilainen. Miesten ystävät on lähinnä ryyppyseuraa, joiden kanssa heitetään läppää muttei uskalleta käsitellä mitään vaikeita aiheita. Naisten ystävät on läheisempiä, koska naiset on lahjakkaampia käsittelemään ja vaihtamaan ajatuksia ja tunteita. Ja koska määritelmät on erilaiset, pitäisi ehkä erotella myös ystävyydet sukupuolen mukaan.

Itselleni kävi hiljattain ongelmaksi se, että muuan mies, jota luulin ja nimitin ystäväksi, halusikin parisuhteen. Olin ihan alussa jo sanonut, etten puolestani ikinä halua parisuhdetta vaan pelkän ystävyyden. Jouduin sitten luopumaan tästä ystävästä koska hän itku silmässä halusi jakaa loppuelämänsä kanssani sekä minun asuntoni ja rahani.

Mulle ei olisi tuottanut mitään ongelmaa olla ystävä, mutta hänellä ilmeisesti muna sojotti häiriten aivotoimintaa. Mä en lainkaan halunnut häntä seksuaalisesti, vaikka hän olikin hyvä tyyppi ja fiksu.

En sanonut ystävyyttä irti, mutta eron jälkeen kaksikin ystävyyttä jäi ja nyt olen molempia  maailman tuuliin kadonneita ystäviä vuosikymmenten jälkeen taas nähnyt. Kumpikin kuolemassa pian, tuntuu pahalta kun en tajunnut pitää yhteyttä ystäviini aiemmin. Kohta heitä ei enää ole.

Lopetin ystävyyden siinä vaiheessa kun jo vuosien ajan oli jatkunut sellainen tilanne, että tunnuin olevan jonkinlainen viimeinen vaihtoehto eli Ö-luokan varakaveri.

Jos itse ehdotin jotain näkemistä niin vastaukset oli tyyliin "täytyy kattoa" eikä ikinä kuulunut mitään.

Mutta aina jos kyseessä oli jokin asia mistä hän hyötyi niin hän oli heti ehdottamassa sitä.

Jos kaveruus menee sellaiseksi että toinen ottaa yhteyttä monien kuukausien jälkeen vain silloin kun hän tarvitsee jotain niin mielummin olen kokonaan yksin.

Kaipaan monia menneisyyteen jääneitä ystäviä ja kavereita. Nyt heistä on tullut ventovieraita, joihin ei uskalla edes ottaa yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Kaipaan monia menneisyyteen jääneitä ystäviä ja kavereita. Nyt heistä on tullut ventovieraita, joihin ei uskalla edes ottaa yhteyttä

Minäkin kaipaan joka päivä erästä ihmistä. Meidän ristiriitamme oli ja on kuitenkin niin totaalista laatua, että tyydyn tuomaan hänet meditaatiossani/rukouksissani jumalan eteen. Silti kaipaan häntä - kipeästi, vaikka tiedostankin realiteetit.

En nyt irti sanonut, mutta lakkasin pitämästä yhteyttä, kun kaveri ei ollut ikinä ajoissa missään ja silloin ei ollut kännyköitä vielä, vaan piti odotella pitkät ajat jossain tapaamispaikassa, ja mikään kikka ei tepsinyt, että olisi parantanut tapansa.

Viimeinen pisara oli kun halusi, että majoitan hänet, kun hänellä oli jotain ulkomaisia vieraita, joita itse majoitti kämpässään. Sinänsä ok, silloin tämmöisiä palveluksia tehtiin. Mutta jouduin taas päivystämään tunnin-pari sovitun ajan yli ennen kuin tuli, ei tuonut lakanoita vaikka olin pyytänyt ja oli luvannut (asuttiin pienissä opiskelijahuoneissa ilman omia pesukoneita) ja oli vielä antanut numeroni jollekulle kaverilleen, joka soitti aamulla ja puhuivat minun puhelimessani pitkään jotain tyhjänpäiväistä juoruilua. Jouduin siis kuuntelemaan kun tila oli niin pieni.