Lue keskustelun säännöt.
Raju tunne kun tietää ettei edes lapseni rakasta minua
Kommentit (28)
Ensin on rakastettava itseään, että kykenee rakastamaan muita ja vastaanottamaan rakkautta. Kokeile tehdä päivittäin lista, jossa on 3 asiaa jotka ovat toteutettavissa ja tekisivät sinut onnelliseksi. Keskity omaan hyvinvointiisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No sitten sinun pitää todistaa eksän puheet vääräksi, ja nimenomaan omalla toiminnallasi. Ala olemaan vanhempi lapsillesi. Laita itse niitä synttärionnitteluja ym. Ota yhteyttä. Ehdottomasti pyydä anteeksi ettet ole onnistunut olemaan parempi vanhempi. Älä selittele vaan ota vastuuta.
Lapset eivät ole olemassa sinua varten vaan sinä heitä varten. Varmasti olet kokenut tulleesi väärin kohdelluksi, mutta nyt ei ole kyse sinusta vaan lapsistasi. Tämän kun Ymmärrät niin asiat voivat kääntyä paremmaksi.
Olen yrittänyt lähestyä kirjeitse lapsiani mutta ei mitään vaikutusta, heidät on 9 vuotta aivopesty inhoamaan ja vihaamaan minua niin ei kannata enää mitkään yteydenotot ikinä, tän kanssa pitää vain yrittää elää (vaikka se on helvettiä joka stanan päivä).
Ehkä eivät ole kotona asuessaan saaneet kirjeitä..? Kannattaa kokeilla somea, siellähän kaikki nykyään ovat.
Ilmeisesti on kyse aika nuorista ihmisistä. Asiat voivat muuttua paljon kunhan lapset aikuistuvat ja itsenäistyvät ja tekevät itse omat päätöksensä.
Mistä syystä teillä ei ole yhteishuoltajuutta? Oliko ongelmana esim. päihteet tai mielenterveys? En tiedä onko lapsilla ikäviä kokemuksia sinusta, sanoit, että lapset hylkäsivät sinut jo nuorina eli jotain ongelmaa teillä on ollut.
Lapsilla ei ole velvollisuutta olla sinuun yhteydessä. Mieti missä olet itse mokannut ja koita toimia jatkossa paremmin. Älä hauku eksää lasten kuullen.
Tämä alotus paljastaa kyllä syyn sille miksei kukaan rakasta sinua.
Monesti tällaisissa tilanteissa lapset ovat kokeneet tulleensa hylätyiksi. Tavalla tai toisella.
Minkä ikäisestä lapsesta on kyse, jos jo aikuinen niin ryhtyisit elämään omaa elämääsi, ehkä lapsi myöhemmin lähenee kun siitä äidinrakkaudesta ei ole ylitarjontaa. Sinulla on omat harrastukset, aloita jokin uusi juttu, ystäviä tulee niiden myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä jos keskittyy itsestä välittämiseen ja harrastuksiin kotona. Taivaassa ainakin on sukulaisia jotka välittää, vaikka olet täällä. Ja maan päällä. Ehkä lapsi myöhemmin ajattelee enemmän sinua. Uusia ihmisiä voi myös tulla välittäjäksi.
Hyvä neuvo. Eli hylkää lapsesi. Tää on tätä nykyaikaa.
(Aikuisen) Lapsen rakkaus on aivan järjettömän kestävä ja joustava.
Jos ei muista merkkipäivinä ei vielä tarkoita yhtään mitään.
Aiheessa vellominen ja marttyrointi ei nyt varsinaisesti auta sun asiaas yhtään.
Mun isä ei ollut läsnä, ei käynyt, ei soittanut, ei hyvää joulua toivottanut, eikä onnea synttäreinä.. mutta kun kasvoin aikuiseksi sain toistuvasti naapurustssa kuulla olevani huono tytär, kun rankaisen isääni poissaolollani. En siis soitellut, enkä toivotellut jouluja ja yhtään mitään muutakaan. Jos kadulla törmättiin, saatoin pari sanaa vaihtaa.. riippuen kuinka pahassa humalassa oli.
Esimerkin mukaan elin. Silti jatkuvasti mietin, että olis kiva kahvitella, tutustua.. ehkä se onkin kiva tyyppi.
Esikoisen synnyttyä otin yhteyttä. Nyt olis aika tutustua. Kutsuin kylään kymmeniä kertoja, odottelin isoäidin luona, että jos tulis, kun viestin olin laittanut. Joskus kävin hänen oven takana. Tehtiin isoisälle korttia, jouluksi askarreltiin jotain... Mies ei koskaan vastannut.
Mä sain "pettyä" joka kerta. Lopetin sitten yrittämisen, kun lapset rupes kyselemään tyypistä. En halunnut pitää yllä mielikuvaa tyhjästä ja aiheuttaa pettymyksiä.
Sitten taas sain kuulla kylillä olevani täyspaska tytär. Törkeesti vaan laitoin välit poikki sairaaseen mieheen.
Hän sitten kuoli haimasyöpään. Silloin pääsin ekaa kertaa isälle käymään. Oli se kaikki mun/meidän kortit, käsityöt ja kuvat asettanut esille.
Kyllä mä isääni rakastin, vaikken miestä tuntenut. Aivan outo kytkös, jonka ehkä joskus ymmärrän. Kunpa vaan hän aikuisena ja vanhempana olisi antanut mulle mahdollisuuden.
Olen yrittänyt lähestyä kirjeitse lapsiani mutta ei mitään vaikutusta, heidät on 9 vuotta aivopesty inhoamaan ja vihaamaan minua niin ei kannata enää mitkään yteydenotot ikinä, tän kanssa pitää vain yrittää elää (vaikka se on helvettiä joka stanan päivä).