Kuinka vanhempien menetyksestä selviää?

Hyvä aihe keskusteluun tämä, sanon vain yleisesti aiheesta (pohtien eri näkökulmia), en uskalla muiden puolesta sanoa, jokaisella omat tunteet. Riippuu kai taloudellisesta tilanteesta miten selviää. Mutta henkinen puoli on toinen juttu, uusi tilanne se kaikille. Jos esimerkiksi vanhempi oli vaikea tai aiheutti vahingossa vaikeuksia lapselle, voi tietysti helpottua kun on erillään ja jotain vapautta, irtautuminen vihdoin. Kiva vanhempi, neuvot, jokin apu tai turvallisuuden menetys voi surettaa paljon. Hätätilanteessa osa kaipaa sukulaisen tukea ja kuka tulisi vanhemman tilalle avuksi, onko ketään enää. Vaikkei kaikki neuvot käy.

Suomi ei ole myös ilmastolta helpoin ja kaupunkien rakenne kolkko. Hyviin asioihin voi keskittyä osaksi jos on terve tai välillä terve. Ja yrittää ettei lietso huolia, mutta osalle tulee paniikki helpommin poikkeustilanteissa (ilman rahaa tai riittävää rahaa, tai jos asia liittyy terveyteen). Ja tässä itsekin mietin mikä ratkaisuksi tai voisi helpottaa ihmisten ja omaakin tuskaa aikanaan. Vanhempia tai vanhempaa ei tietysti sinänsä korvaa mikään. Vaikka itse eläisi. Onko uusia ihmisiä, omia ideoita elämään tai joku muu sukulainen. Monen suku ei pidä yhteyttä. Tästä aiheesta jotkut voisi kirjoittaa kirjoja jopa. 

Some pelkästään ei ratkaise ihmisten huolia tai suruja, osahan ei saa muilta edes vastauksia tai viestejä siellä. Osa tekee bisnestä sen kautta ja osa haluaa yksityisyyttä vain. Nykyään on enemmän yksin eläviä ja syvästi ajattelevia, tuntevia. Vaikka olisi inspiroitunut positiivinen, vaikeuksia ja elämistä ei saa hoidettua ilman rahaa, se on huomattu.

Kukin tavallaan. Ja vaikka olisi valmistautunut, kyllä se varsin rankkaa on. 

kannattaa kyllä etukäteen miettiä mitä tapahtuu. Silloin tulee etukäteen valmistauduttua henkisesti eikä tule shokkina

Perintöä odotellessa.

Kyllähän elämä sen jälkeen muuttui tosi paljon. Yksi selkeä juttu on juuri tuo, ettei ole enää ketään kenen kanssa soitella ja kenen luoksekin voi mennä koska tahansa.

Itse ainakin kun asuttiin lähekkäin, tuli käytyä vähintään kerran viikossa. Ikävöin sitä aikaa, mutta yritän keskittyä ajattelemaan sitä aikaa kiitollisuudella. Välillä kun meinaa mennä tosi synkiksi ajatukset ja haluaisin vaan itsekin jo päästä pois ja sinne samaan hautaan pötköttämään. 

Mietin samaa. Menetin isäni parikymppisenä kahdeksan vuotta sitten, rakas äitini minulla vielä on. Aikanaan jään täysin yksin, sillä minulla ei ole sisaruksia. Jollakin tavalla olen ihan pienestä asti tiennyt yksinäisyyden odottavan nurkan takana. Minua ei ole tehty rakastettavaksi, ja olen sen hyväksynyt.

Jatkamalla elämää eteenpäin, ei se sen vaikeampaa ole.

Isäni kuoli pari vuotta sitten 80-vuotiaana. Tuskin äidilläkään kovin montaa vuotta on elinaikaa jäljellä. Minusta on luonnollista, että vanhat ihmiset kuolevat. Eri asia, jos olisivat kuolleet ollessani lapsi.

Itsekin mietin ja pelkäsin sitä etukäteen, sitten kun se aika koitti niin päivä kerrallaan vaan eteenpäin. Isä kuoli ensin, sen jälkeen jouduin keskittymään äidin auttamiseen enkä kerennyt surra kun oli työ ja sen lisäksi huoli äidistä. Kun äiti kuoli iski tyhjyys, silloin vasta oli aikaa surra ja miettiä isää. Hautajaisjärjestelyt ja muu selvittely oli tavallaan myös surutyötä ja osa jäähyväisiä, kuten se etukäteen pohtiminen ja sureminen. Pikkuhiljaa siitä selviää, suru muuttaa muotoaan ja tulee kaikkia hyviä ja mukavia muistoja mieleen, monta vuotta meni että joka päivä ajattelin heitä mutta sureminen muuttui muisteluksi, aina he elävät mielessäni. Kyllä siitä selviää kun antaa surun tulla ja ajan kulua.

Minun rakas äitini kuoli muutama vuosi sitten. Selvisin sillä, että ensinnäkin hän sairasti pitkään, myös muistisairautta. Hänen henkisestä puolestaan jouduin vähin erin luopumaan lähes kokonaan viimeisten kahden vuoden aikana. Kun hän sitten kuoli, oli suurin osa hänestä mennyt jo ennen varsinaista kuolemaa. Oli enää vain pieni osa jäljellä ja jotenkin siitä pienestä osasta oli helpompi päästää irti, kuin että olisi menettänyt hänet siten, että hänellä olisi ollut ns. saappaat jalassa (eli olisi elänyt elämänsä loppuun asti hyväkuntoisena niin mieleltään ja ruumiiltaan).

Olen jäänyt miettimään sellaista, että äiti oli toivonut lääkäriltä ennen kuin minua synnytti lääkärin kysyessä, että haluaako äiti synnyttää alateitse vai keisarin leikkauksella, oli äidin vastaus ollut: siten, kuin on lapselleni parempi. Samalla tavalla äiti lähti: siten miten oli hänen lapselleen eli minulle parempi. Ihan tulee tippa linssiin kun tätä ajattelee.

Äidistä luopumisen kamaluus itselläni myös peittyi osittain sellaisen seikan alle, että minulla oli tuolloin todella vilkas taapero, jonka hoito vei kaiket mehuni. Äidin viimeiset pari elin vuotta elin ensin vauvavuotta ja sitten holtittoman taaperon kanssa. Ei pystynyt jatkuvasti miettimään äidin asioita, kun piti olla sata lasissa äiti omalle pienelle. Sekin auttoi paljon. 

Minun vinkkini sille, joka pelkää oman vanhempansa kuolemaa ja siitä selviämistä: rakenna oma elämäsi sellaiseksi, että sisältönä on muutakin kuin omat vanhempasi. Kun on asioita, jotka on pakko hoitaa, ei ehdi pelkästään suremaan. Suru kulkee siinä rinnalla luontevasti ja nostaa päätää silloin tällöin lujemmin, muttei täytä koko arkea.

Voimia kaikille, joille asia on ajankohtainen <3

Minun vanhempani ovat ihan neutraalisti puhuneet kuolemastaan. Missä pidetään tärkeät paperit, arvoesineet, miten asuntoasiat hoidetaan yms. Lisäksi huomioidaan matkusteluun liittyvät kuolemanriskit vanhemmalla iällä, eli ollaan jo varauduttu. Ei juuri surkutella asioita.

Mummovainaa kun kuoli, niin ei serkun kanssa juuri itketty, vaan muisteltiin hymyillen hauskoja juttutuokioita hänen kanssaan. Miksi kuluttaa energiaa mihinkään negatiiviseen tai menetettyyn. 

Hyvin. Olin 20 kun isä kuoli ja hyvä kun kuoli en jäänyt kaipaamaan. Vihaan ihmisiä jotka suree vanhempiensa kuolemaa koska se kertoo sen että ne on pumpulissa kasvaneita kermaperseitä jotka ei ymmärrä elämästä mitään. 

Äidin kuolema oli kova paikka. Mutta siitäkin selvisin ja siihen tottuu ajan myötä ettei äitiä ole. Isän kuolemaa en tule suremaan, hän lähti uuden naisen matkaan 20v. sitten enkä ole juuri kuullut hänestä.

Äitini kuoli 60-vuotiaana viisi vuotta sitten. Kyllä edelleen säännöllisesti kaipaan häntä ja haluaisin soittaa ja tavata mutta siihen ei vain saa jäädä jumiin. Olisi ollut ihana, että hän olisi saanut tavata lapsenlapset, sillä hän olisi ollut upea mummu. Elämä ei vain aina mene niinkuin toivoo ja on luonnollista, että emme elä ikuisesti. Nyt keskityn siihen, että olen itse äiti ja lapsilleni maailman tärkein. Ajattelen myös, että niin kauan, kun joku muistaa äitini ja puhuu hänestä, niin hän pysyy elossa muistoissamme.

Loppujen lopuksi ihan helposti. Nyt vaan miettii ettei ole taakkaa hoitaa vanhusta. 

Vierailija kirjoitti:

Mietin samaa. Menetin isäni parikymppisenä kahdeksan vuotta sitten, rakas äitini minulla vielä on. Aikanaan jään täysin yksin, sillä minulla ei ole sisaruksia. Jollakin tavalla olen ihan pienestä asti tiennyt yksinäisyyden odottavan nurkan takana. Minua ei ole tehty rakastettavaksi, ja olen sen hyväksynyt.

Ei niistä sisaruksistakaan aina ole seuraa. Itselläni on yksi, mutta hän on hirveän itsekäs, äreä ja yksin viihtyvä, en voi hänelle esimerkiksi soittaa ellei ole jotain tärkeää asiaa. Muuten se on hänen mukaansa turhanpäiväistä jaarittelua.

Eli käytännössä olen täysin yksin. Onneksi on sentään työpaikka niin siellä näkee ihmisiä.

Yleensä eivät kuitenkaan kuole yhtä aikaa. Joten luopuminen tapahtuu osissa. Se jälkeen muistoja ja muistelua. Toivottavasti muita sukulaisia on.

Samaa miettii  varmaan moni  muukin.   Menetin äitini  4  vuotta sitten   ja  toisaalta  oli helpotus.  Hän sairasteli  monta vuotta.  Olin henkisesti aika loppu.   Äitini oli ihana ihminen.   Sanoi , että  älä itke kun hän lähtee.    Isäni elää mutta  ikää on ,  ja  tiedän mitä on kohta edessä   .. nyyh.. Ei voi mitään.. kovia  juttuja  nää.  

Tosi hyvin. Ajattele, nyt ei tarvitse huolehtia heidän vanhuuden päivistään. Olen saanut perinnön ja elämä hymyilee. 

Oli se rankkaa, vuosi pari niin alkaa tasaantua. Juuri se, että ei voi soittaa, ei poiketa käymään, ei ole takuuluottoihmistä, keneltä kysyä neuvoa ja vuodattaa ongelmiaan. Ja se kun kuoleva vanhempi piirtyy verkkokalvoille, sitä on vaikea unohtaa, ja sitä kuolevan ihmisen korinaa.

Helpotuksen huokaus. Ei enää huolenpitoa.