Onko ketään muuta joka melankolisesti haahuilee elämässään? Istun kahvilassa nyt tietämättä mikä on suuntani

Minä haahuilin noin, kunnes jossain 45 ikävuoden paikkeilla iski keski-iän kriisi. Että ei jumalauta, ovia alkaa jo sulkeutua, esim. lapsia en enää voi tehdä, mutta minä en ole vielä oikein edes aloittanut elämistä. Vielä siinäkin iässä mietin, että ehkä se oikea ammatti löytyy joskus, oikea mies löytyy joskus, oikea asuinpaikka, oma tie. Kriisissä tajusin, että voi hemmetin hemmetti olen tuhlannut parhaat ikävuoteni haahuilemiseen, kun en ole tajunnut että mun aktiivisesti pitäisi tavoitella haluamiani asioita eikä vain elää päivä kerrallaan vailla mitään tavoitteita.

Maslown tarvehierarkiassa on kyllä portaat senkin jälkeen, kun on "selviytynyt". Sitä vio tutkiskella. Tai jos on oikein hardcore niin siirtyy suoraan viisaampien oppeihin eli chackroihin. Maslow jätti viimeiset tikapuun puolat kiipeämättä.

Vierailija kirjoitti:

Minä haahuilin noin, kunnes jossain 45 ikävuoden paikkeilla iski keski-iän kriisi. Että ei jumalauta, ovia alkaa jo sulkeutua, esim. lapsia en enää voi tehdä, mutta minä en ole vielä oikein edes aloittanut elämistä. Vielä siinäkin iässä mietin, että ehkä se oikea ammatti löytyy joskus, oikea mies löytyy joskus, oikea asuinpaikka, oma tie. Kriisissä tajusin, että voi hemmetin hemmetti olen tuhlannut parhaat ikävuoteni haahuilemiseen, kun en ole tajunnut että mun aktiivisesti pitäisi tavoitella haluamiani asioita eikä vain elää päivä kerrallaan vailla mitään tavoitteita.

Et sinä oikeasti noita asioita halunnut, jos et niitä tavoitellut.

Jumala on siitä ihmeellinen kapistus, että se ohjaa meitä juuri oikeaan suuntaan siitä huolimatta, mitä tietoinen mielemme ajattelee. Jos on haahuilija luonne niin silloin elämäntehtävä on todennäköisesti joku muu, kun ydinperheen äiti. No haahuilijana minulla on ollut kyllä monta siittäjäehdokasta siitä huolimatta, mutta olen onnistunut aina luikertelemaan irti näiden innokkaiden ja päämäärätietoisten vammaisista tavoitteista. 

Vierailija kirjoitti:

Tiedän useampia keissejä, missä ihmiset ovat saavuttaneet elämänsä päämäärät ja kiilanneet ohi lajitovereistaan moninkertaisella nopeudella. Sitä seuraa väistämättä tuollainen tyhjyys, että mitäs nyt sitten. Voisi innostua jostain, mutta toisaalta eikö seki jo koettu. Jotkut ryhtyvät nihilisteiksi, toiset hurahtavat esim. hengellisyyteen.

Ehkäpä tuo on se mitä suosittelen sellaiselle, joka on "voittanut" materialistiset kilvoittelut. Uskonnon ja rukouksen tai miksei ihan vaan meditaationkin kautta. Jos ei muuta, niin siinä saa elämään ainakin uuden ulottuvuuden, tai sitten se laittaa kaiken uusiksi.

Tähän on minusta hyvä viitekehys se, mitä Jung puhui elämän 1. ja 2. puoliskon kehitystehtävistä. 1. puoliskolla ihmisen kuuluu eriytyä vanhemmistaan ja oppia pärjäämään maailmassa, niin aineellisesti kuin henkisestikin. Tähän kuuluu yksilön luonteesta ja kunnianhimon tasosta riippuen enemmän tai vähemmän menestyksen ja ulkoisten asioiden tavoittelua. 

Mutta - ja tämän konsumeristinen nykymaailma tuntuu unohtaneen - elämän toisen puoliskon, noin 40 ikävuodesta eteenpäin, kehitystehtävä ei enää ole tavoitella ulkoisia asioita tai menestystä, vaan löytää yhteys omaan sieluun ja alkaa elää sen arvojen mukaan hetkessä. Mennä elämän syvyyssuuntaan leveyssuunnan sijaan. Siihen usein liittyy henkisyyttä tai hengellisyyttä, mutta ei aina, esim. Jung itse ei ollut uskonnollinen, vaikka puhui sielusta ja jopa jumalan löytämisestä (hänelle jumala oli psyyken tason käsite Imago Dei (jumalan kuva), joka oli yliluonnollisen olennon sijaan arkkityyppi ja syvin Itse, sielu). Nykyään joka paikassa kannustetaan toista elämän puoliskoaan eläviä takertumaan ekan puoliskon arvoihin: tyhjä olo? -  harrasta, matkusta, ota tavoitteita, älä vaan pysähdy! Ja vanha viisaus sanoo, että nimenomaan pitäisi pysähtyä, surra suru siitä että ensimmäinen puolisko elämää on jäänyt taakse ja keskittyä syvämpään ja sielukkaaseen toisen puoliskon elämään. Joka Jungin mukaan on yleensä täyttymyksellisempi ja onnellisempi kuin ensimmäiien, vaikka nykyään usein pelätään sen olevan tylsyyttä ja kuoleman odottelua, jos joku lopettaa nuorekkaan touhuamisen ja menemisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä haahuilin noin, kunnes jossain 45 ikävuoden paikkeilla iski keski-iän kriisi. Että ei jumalauta, ovia alkaa jo sulkeutua, esim. lapsia en enää voi tehdä, mutta minä en ole vielä oikein edes aloittanut elämistä. Vielä siinäkin iässä mietin, että ehkä se oikea ammatti löytyy joskus, oikea mies löytyy joskus, oikea asuinpaikka, oma tie. Kriisissä tajusin, että voi hemmetin hemmetti olen tuhlannut parhaat ikävuoteni haahuilemiseen, kun en ole tajunnut että mun aktiivisesti pitäisi tavoitella haluamiani asioita eikä vain elää päivä kerrallaan vailla mitään tavoitteita.

Et sinä oikeasti noita asioita halunnut, jos et niitä tavoitellut.

Jumala on siitä ihmeellinen kapistus, että se ohjaa meitä juuri oikeaan suuntaan siitä huolimatta, mitä tietoinen mielemme ajattelee. Jos on haahuilija luonne niin silloin elämäntehtävä on todennäköisesti joku muu, kun ydin

Itse olen agnostikko, joten Jumalasta en tiedä. Sen vaan tiedän, että minun haluamis- ja osin elämiskykynikin vammauttivat lapsuuden traumat, joita lopulta jouduin käsittelemään muutaman vuoden terapiassa. Ajattelen, että jos olisin ollut vähemmän traumatisoitunut, olisin varmaan halunnut erilaisia asioita kuin traumoineni. Mutta toki, jos uskoo Jumalaan, niin varmaan voi ajatella että se traumatisoituminen ja sen seurauksetkin on osa tämän Jumalan tahtoa minulle.

Minulla on siis tilanne etten varmaan edes tiedä mitä haluan. Minussa on niin paljon ristiriitaisuuksia. 

Esimerkiksi lapsi? Olisi ihana, tiedän, että olisin todella välittävä äiti ja rakastaisin lastani. Rakastan jo syntymätöntä lastani, se on tavallaan minussa se rakkaus olemassa jo. Silti koska minulla on vaikeuksia ihmissuhteissa, jaksamisessa ja oman itseni kantamisessa, niin olen hyväksynyt sen, etten ehkä koskaan hanki lasta. Se on ehkä hyvä asia lopulta mutta tietenkin tuo pintaan surua tietyllä tavalla koska minussakin on vahva naiseus ja näkisin itseni suojelevana leijonaemona.

Vastaavia on paljon kun mietin mitä elämässä haluaisin. Olisi paloa, potentiaalia, ehkä jopa haluakin. Minä kuitenkin jätän mahdollisuudet käyttämättä koska näen myös paljon uhkaa, kärsimystä ja pelkoa.

Tämä on varmaan omaa pelkuruutta vain. Joskus olin hyvin rohkea ja tein paljon asioita. Olen edelleenkin mutta hallitummin. Etsin suuntaani mutta joskus pelkään, että jos en sitä löydäkään ja jämähdän. Olen kolmekymppinen ja nyt olisi hyvä aika löytää suuntaansa. Olen hiljentynyt kuuntelemaan ja kaiken elämästäni karsinut pois mikä ei enää palvele. Ihan kaikkea jättänyt pois. Eli en ole toimeton mutta ihan hukassa kuitenkin välillä tuntuu. - ap

up

Tuttu tunne. 

Ihan tuttua omastakin elämästä. Erilaisia hetkiä tulee joskus.