Oma ero ja perheellistyvät ystävät - miten tätä yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta kestää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis mitä? Sun ystävät elää hyvin intensiivistä vaihetta elämässään kun on vauvoja/pikkulapsia. Ja sä kehtaat valittaa kun he eivät anne SULLE mitään? 

Niin no on siinä radikaali ero entiseen. Ennen tapaamisten jälkeen oli jotenkin virkistynyt olo kun kumpikin antoi itsestään toiselle sekä sai myös läsnäoloa ja kuuntelevaa korvaa itselleen. Ehkä jopa toisen kautta sai intoa ja energiaa johonkin uuteen tai uusia näkemyksiä. Mielipiteenvaihtoa, asioiden päivittelyä ja vähän kaikkea juttua huumorin säestämänä ja välillä sydämen purkamista toiselle. Nyt tuntuu että mitään noista ei ole, on vaan lapsi ja perhe ja lapsen ja perheen asiat. Ap

Tuo voi mennä todella psykoottiseksi pahimmillaan. Esim. yksi tällainen tyyppi pyydettiin pitämään puhe toisen häissä. Niin tämä piti sen puheen ITSESTÄÄN :D Kun perheessä on yksi narsisti, niitä voi olla kohta neljä.

Viihdyn yksikseni, enkä tunne yksinäisyyttä ikinä. 

Olen samassa veneessä ja samaa mieltä että tässä iässä eroaminen on ihan hirveää, etenkin jos on toiveita rakkaudesta, avioliitosta ja perheestä. Noita asioita ei voi rakentaa yhdessä yössä tai hätiköiden, mutta toisaalta tietää ettei ole aikaa vain hengailla ja ihmetellä. Parikymppisenä suhteet oli tuollaista kevyttä kivaa hengailua ilman paineita tai ajatuksia pitkän ajan tulevaisuudesta, mutta nyt panokset ovat erilaiset. Samalla tietää ettei ole mitään puuta missä kasvaa hyviä miehiä jotka rakastuisivat juuri sinuun. 

 

On karua tajuta että on hyvin mahdollista ettei pääse ikinä kokemaan kosintaa, naimisiinmenoa ja perheenperustamista. Moni ystävä on orgaanisesti löytänyt kumppanin joka on halunnut viedä suhdetta eteenpäin ja tuntuu että olen itse onnistunut löytämään vain miehiä joille kelpaa erinäiset edut mitä parisuhteeseen tuon, mutta olen silti ollut projektipäällikkö joka vie asioita eteenpäin ja ylläpitää koko suhdetta. En ole onnistunut koskaan houkuttelemaan miestä joka olisi päämäärätietoisesti vienyt treffeille, halunnut parisuhteeseen jne. Kaipa olen aina ollut sitten jonkinlainen jämänainen jota voidaan katsella niin kauan kun en vaadi mitään. 

Hanki uusia parempia ystäviä jotka huomioi sinutkin.

Vierailija kirjoitti:

Siinä se ystävyys punnitaan, kun elämänvaiheet vaihtuu ja eroavat toisistaan. Ootko ajatellu, mitä itse annat näille kavereille? Tai mitä he niiden taaperoidensa kanssa tarvitsisivat? Ehkä just vaan kuuntelijaa, aikuista ihmistä rinnalle.

Minusta AP ei valittanut siitä ettei perheellisillä ole aikaa tai että puheenaiheet ja arki eroaa sinkun elämästä (itsestäänselvyys), vaan ymmärsin että AP haluaisi elää samanlaista elämänvaihetta kuin nämä perheelliset kaverinsa. Minusta aikuisen sinkun elämä ei ole mitenkään erityisen kivaa, vaan aika yksinäistä. Etenkin jos on perhekeskeinen ihminen ja elämä nyt vaan on mennyt niin ettei omalle kohdalle ole tullut mahdollisuutta perustaa perhettä. Etenkin kun se suurin tekijä ei ole ollenkaan omassa kontrollissa, eli sopivan kumppanin löytäminen jonka kanssa tunteet olisivat molemminpuolisia. 

Vierailija kirjoitti:

Siis olisitko sä toivonut lapsia vai? 

Olisi varmaan, mutta ap ei tietenkään koskaan silitteli vatsaansa eikä puhuisi lapsestaan mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä se ystävyys punnitaan, kun elämänvaiheet vaihtuu ja eroavat toisistaan. Ootko ajatellu, mitä itse annat näille kavereille? Tai mitä he niiden taaperoidensa kanssa tarvitsisivat? Ehkä just vaan kuuntelijaa, aikuista ihmistä rinnalle.

Minusta AP ei valittanut siitä ettei perheellisillä ole aikaa tai että puheenaiheet ja arki eroaa sinkun elämästä (itsestäänselvyys), vaan ymmärsin että AP haluaisi elää samanlaista elämänvaihetta kuin nämä perheelliset kaverinsa.

Ap kirjoitti näin: "ei puhettakaan että olisi enää tilaa niille jutuille jotka aiemmin kiinnosti molempia"

Kyllä tuo kuulostaa siltä, että valittaa perheellisten puheenaiheista. Itse niistä varmasti puhuisi, jos omaan elämäntilanteeseen kuuluisivat.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä se ystävyys punnitaan, kun elämänvaiheet vaihtuu ja eroavat toisistaan. Ootko ajatellu, mitä itse annat näille kavereille? Tai mitä he niiden taaperoidensa kanssa tarvitsisivat? Ehkä just vaan kuuntelijaa, aikuista ihmistä rinnalle.

Minusta AP ei valittanut siitä ettei perheellisillä ole aikaa tai että puheenaiheet ja arki eroaa sinkun elämästä (itsestäänselvyys), vaan ymmärsin että AP haluaisi elää samanlaista elämänvaihetta kuin nämä perheelliset kaverinsa.

Ap kirjoitti näin: "ei puhettakaan että olisi enää tilaa niille jutuille jotka aiemmin kiinnosti molempia"

Kyllä tuo kuulostaa siltä, että valittaa perheellisten puheenaiheista. Itse niistä varmasti puhuisi, jos omaan elämäntilanteeseen kuuluisivat.  

Ulkopuolisuus on se mitä eniten tunnen. Tietenkin olisin itsekin halunnut löytää pysyvän parisuhteen, keskustella talon ostosta, kuinka jaamme rahat ja ehkä mahdollisesti lapsetkin olisi tulleet kuvioon, en tiedä.

Nyt tuntuu myös sille kuin jokainen raskaana oleva automaattisesti kuvittelisi raskausjuttujen kiinnostavan kaikkia naisia. En ole ikinä ollut mitenkään äitiydestä haaveileva, vaan se on ollut sellainen ehkä joskus juttu ja nyt tuntuu että siihen ei tule edes olemaan mahdollisuutta. Tuntuu ettei monetkaan osaa lukea tilanteita ollenkaan, jotta puhuisi aiheesta kohtuullisen määrän. Itse esimerkiksi pidän työstäni ja alastani ylipäätään ja jaksaisin puhua niistä vaikka kuinka, en sitä kuitenkaan tee kun ymmärrän ettei ystävilläni ole juurikaan annettavaa niihin keskusteluihin eivätkä he koskaan ole tuoneet ilmi että työasiani juurikaan kiinnostaisivat. Ja kyllä, vertaan työelämää ja perhe-elämää keskenään, molemmat on aika suuri osa ihmisen elämää. Ap

Tsemppiä, itellä sama vaikka olen suhteessa, kavereilla perheet eikä enää nähdä

Up

On päiviä jolloin ikisinkkuna tuntee itsensä oksennusämpäriksi. - Juuri siksi, jollaisen on korvaamaton apu ja tuki Ap:n kaltaisille,  Mahdollistaen vertailu kohdan; minä eroan tai olen saanut olla ja elää parisuhteessa,enkä ole yhtä luuseri ja reppana kuin XX (=kuin minä) joka ei ole koskaan ollut ja elänyt parisuhteessa. On minusta täysin normaalia haluta elää ja olla parisuhtessa haluta huomiota haluta rakkautta haluta olla sekä iste rakkausden ja huomion koden että kokea halua rakastaa toista,

Tuntea, että sasii koskettaa tosiat, kuinka toien koskettaisi saada tuntea tosien läheisyys niin psyykksesti kuin fyysiserti, Kuulla häne äänensä haistaa hänen hajunsa Kokea se kun hän kuuntelee ja pyytää kertomaan lisää. Ja tai kun hän vain on vierellä juuri niinkuin on tai on olematta aivan toisin mutta kuitenkin niin kuin on.

Seb sijaan on ikävää kokea ja kamppailla sen tunteen kanssa kunoma elämä tuntuu taas puolinaiselta kun huomaa taas yhden kesän kuluneen sinkkuna ja pitäisi iltojen hämärtyessä jaksaa taas muistuttaa, että kyllä minä riitä ja olen tarpeeksi juuri sellaisena kuin olen, vaikka ainoa joka osoittaa välittämistä ja kiinnostusta on hän, jonka näen peilistä. Mutta jaksaako hänkään kauaa?