Miten kiusaaminen vaikutti teihin?

"Kuulostaa kovin yksinkertaistavilta selityksiltä, joiden en usko sopivan läheskään jokaiseen tapaukseen. Itse uskon ennemminkin, että kyse on ihan ihmislajin biologisista taipumuksista, joiden ilmentäminen pitäisi pyrkiä kitkemään esim. empatian ja käyttäytymissääntöjen opettamisella. Mutta lapset on keskenkasvuisia, ei ne aina osaa. Ei aina aikuisetkaan. Ajattelen näin, että on kyse sisäsyntyisistä ominaisuuksista, koska dominanssia ja siihen liittyviä "taisteluita" ja toisten alas painamista itse noustakseen laumassa ylös ilmenee useimmilla sosiaalisesti elävillä nisäkkäillä. Niin koirilla kuin ihmisen lähimmillä sukulaisilla ihmisapinoilla."

Olet ihan oikeassa. Kyse on jäänteestä ajalta, jolloin ihminenkin on ollut laumaeläin. Tavallaan. Se kilpailu on ollut kilpailu johtajuudesta. Kuka määrää. Eikä se ikinä takaa sitä, että paras voittaa. Yleensä aggressiivisin voittaa. Se joka on valmis vaikka aiheuttamaan toisen kuoleman, on usein ollut se voittaja. Eikä sekään ole aina tae siitä, että lauma olisi vahvempi sen jälkeen.

Nyky-yhteiskunta on poistanut tarpeen tuolle aggressiolle. Ei se biologiasta ole mennyt minnekään. Aggressiivinen mies vetää puoleensa naisia. Naiset viehättyvät niistä ominaisuuksista, mitä tuollaisella miehellä yleensä on. Eivät ne ominaisuudet takaa menestystä tai hyvää elämää. Eivät välttämättä edes kasvata todennäköisyyttä menestyä. Siksi vähemmän aggressiivinen mies (vaikka olisi kuinka älykäs tai kykenevä muuten) on aina tavallaan altavastaajana. Vain siksi, että ei ole se joka "lyö ensin".

Vierailija kirjoitti:

Suurimman osan ajasta pärjään oikein hyvin.

Mutta kerran törmäsin vahingossa entiseen kiusaajaan töissä ja panikoin ihan täysin. Iski olo että pakko päästä tilanteesta pois. Näköjään en olekaan selvinnyt niin hyvin kuin kuvittelin.

Minulla sama juttu! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut Juha Klaavun kirjan Lapsuuden kehityksellinen trauma. Siinä on varsin uskottava teoria kiusaamisen selittäjäksi.

Jos ihmisen tarpeisiin ei lapsena riittävästi vastata, saattaa seurauksena olla niin sanottu kehityksellinen trauma, jossa ihmisen aito minuus jää kehittymättä. Sen sijasta syntyy epäaito minuus, jolla on kaksi puolta, uhri ja alistaja. Tämä saattaa saada alkunsa jopa ensimmäisen elinvuoden aikana, eikä vaadi erityisen graaveja olosuhteita. Tunnekylmyys riittää.

Uhri kylpee arvottomuudessa ja häpeässä, ottaa vastaan, mitä annetaan. Alistaja taas on omaksunut oman alistajansa toimintamallit ja antaa niitä eteenpäin. Nämä molemmat puolet asustavat jokaisessa kehityksellistä traumaa kantavassa, mikä ehkä selittää sitä, miksi kiusaaja pystyy tunnistamaan sopivan uhrin niin hyvin. 

Kannattaa lukea. Oli ainakin minulle hyvin valaiseva kokemus. <

Kyllähän se jossain määrin yksinkertaistamista on, jos kirjan typistää vaaksan pituiseksi tekstiksi. 

Mikä on sisäsyntyistä? Genetiikka, epigenetiikka, lapsuudenperheessä opittu malli? Ja miten näiden vaikutukset pystyy erottamaan toisistaan?

Itse näen syntyvän lapsen aivan tyhjänä tauluna, joka henkiset ominaisuudet kehittyvät tai jäävät kehittymättä siinä ympäristössä, jossa hän elää. Ympäristön vaikutuksen näen paljon suuremmaksi kuin geneettisen perimän. 

Ei mitenkään. Vitunko väliä jollain kouluajoilla.

Käy kattomassa suljetulta osastolta mitenkä se on ihmisiin vaikuttanut. Vähintään 90% potilaista on entisiä kouluväkivallan uhreja. Te maksatte näiden ihmisten eläkkeet.

Vaikeutta olla ihmisten kanssa luontevasti. Tulkitsen kaikkea negatiivisesti. Kovaa ahdistusta. Vaikea olla.

Vierailija kirjoitti:

Käy kattomassa suljetulta osastolta mitenkä se on ihmisiin vaikuttanut. Vähintään 90% potilaista on entisiä kouluväkivallan uhreja. Te maksatte näiden ihmisten eläkkeet.

Olisi muuten kiva nähdä pitkäkestoinen tutkimus, jossa selvitetään, kuinka paljon esimerkiksi koulukiusaaminen maksaa koko yhteiskunnalle. Omalla mutulla arvioituna puhutaan summista, jotka riittäisivät korjaamaan koko maan talouden. Jos ei heti kättelyssä, niin muutamassa vuodessa.

Mutta laskua vaan kasvatetaan vuosi vuodelta.

Ei mitenkään. Annoin luuvitosella palautteen keskelle naamataulua, niin loppui se vittuilu. 

En oikein erota sitä, millainen vaikutus koulukiusaamisella on ollut minuun, koska kotona riehui samanaikaisesti vielä hirveämpi helvetti. Traumatisoitunut olen ja olen oireillut monin tavoin. Välistä aina muistan, että ai niin, minua muuten kiusattiin koulussakin niin, että jouduin lopulta vaihtamaan koulua, mutta tuntuu että se on vain taustakohinaa sen rinnalla, mitä käyn lapsuuden perheeni suhteen läpi. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sano tarkemmin. Luultavasti inhoan kaikkia tietynlaisen ulkonäön omaavia ja tietyllä tavalla puhuvia ihmisiä. 

Joo, koen jännittyneisyyttä sellaisten ihmisten kanssa, jotka muistuttavat kiusaajiani. Ja kiusaamisesta on aikaa jo yli 20 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

En oikein erota sitä, millainen vaikutus koulukiusaamisella on ollut minuun, koska kotona riehui samanaikaisesti vielä hirveämpi helvetti. Traumatisoitunut olen ja olen oireillut monin tavoin. Välistä aina muistan, että ai niin, minua muuten kiusattiin koulussakin niin, että jouduin lopulta vaihtamaan koulua, mutta tuntuu että se on vain taustakohinaa sen rinnalla, mitä käyn lapsuuden perheeni suhteen läpi. 

Samoja kokemuksia täälläkin. Tosin se koti ei ollut ihan helvettiä. Tai ainakaan koko aikaa. Mutta samaan aikaan kun koulukiusaamisetkin. Ei ole mahdollista erottaa, kumpi teki enemmän vahinkoa. Enemmänkin niin päin, että toinen tavallaan aina jatkoi siitä, mihin toinen päättyi. Lopputuloksena en luota enää edes omiin perheenjäseniin. No, niihin, jotka vielä ovat hengissä. Ja pyrin välttämään jopa heitä.

Ei ystäviä tai kavereita. Vaalityö löytyy. Ainakin toistaiseksi. Pieni ihme. Mutta kaikki vapaa-aika menee omissa oloissa, kun ei oikein halua olla tekemisissä kenenkään kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein erota sitä, millainen vaikutus koulukiusaamisella on ollut minuun, koska kotona riehui samanaikaisesti vielä hirveämpi helvetti. Traumatisoitunut olen ja olen oireillut monin tavoin. Välistä aina muistan, että ai niin, minua muuten kiusattiin koulussakin niin, että jouduin lopulta vaihtamaan koulua, mutta tuntuu että se on vain taustakohinaa sen rinnalla, mitä käyn lapsuuden perheeni suhteen läpi. 

Samoja kokemuksia täälläkin. Tosin se koti ei ollut ihan helvettiä. Tai ainakaan koko aikaa. Mutta samaan aikaan kun koulukiusaamisetkin. Ei ole mahdollista erottaa, kumpi teki enemmän vahinkoa. Enemmänkin niin päin, että toinen tavallaan aina jatkoi siitä, mihin toinen päättyi. Lopputuloksena en luota enää edes omiin perheenjäseniin. No, niihin, jotka vielä ovat hengissä. Ja pyrin välttämään jopa heitä.

Ei ystäviä tai kavereita. Vaalityö löytyy. Ainaki

Olen kovin pahoillani puolestanne. Sanoisin, että kodin turvattomuudella on osansa siihen, että valikoiduitte kiusatuiksi. Se ei ollut oma vikanne, mutta ei vanhempiennekaan valinta. 

Minun on vaikeaa luottaa ihmisten pyytettömään hyvyyteen ja päästää ihmisiä ystävystymään syvällisesti. Pidän tietyn etäisyyden enkä itse tee aloitteita. Kyse on ehkä jostain hylkäämisen traumasta, mutta myös osittain kyllästymisenä ihmisiin. Olen silti perussosiaalinen ja avoinkin, mutta ei kiinnosta läheiset ihmissuhteet. Olen sisimmissäni erakko.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen normaali tasapainoinen ja empaattinen ihminen mutta kiusasin kaverin kanssa ala-asteella luokan pienintä tyttöä joka oli ihan saatanan ärsyttävå kielikello ja ruikuttaja. Ansaitsi kaiken mitä sai 💪🏻

Jos kirjoittaisit että kahden kaverin kanssa, voisit olla peruskoulun kiusaajani. Melkein sai minulta hengen lähtemään, mutta kiusallanikin olen hengissä.

Huomasin, että väkivalta lopettaa vittuilun. Kiusaajan sytyttäminen tuleen erityisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein erota sitä, millainen vaikutus koulukiusaamisella on ollut minuun, koska kotona riehui samanaikaisesti vielä hirveämpi helvetti. Traumatisoitunut olen ja olen oireillut monin tavoin. Välistä aina muistan, että ai niin, minua muuten kiusattiin koulussakin niin, että jouduin lopulta vaihtamaan koulua, mutta tuntuu että se on vain taustakohinaa sen rinnalla, mitä käyn lapsuuden perheeni suhteen läpi. 

Samoja kokemuksia täälläkin. Tosin se koti ei ollut ihan helvettiä. Tai ainakaan koko aikaa. Mutta samaan aikaan kun koulukiusaamisetkin. Ei ole mahdollista erottaa, kumpi teki enemmän vahinkoa. Enemmänkin niin päin, että toinen tavallaan aina jatkoi siitä, mihin toinen päättyi. Lopputuloksena en luota enää edes omiin perheenjäseniin. No, niihin, jotka vielä ovat hengissä. Ja pyrin välttämään jopa heitä.

Ei ystäviä tai kavereita. Vaalityö löytyy. Ainaki

Sitähän se oli. Aamulla koulussa alkoi ja iltapäivällä kotona jatkui. Silti tuntui siltä, että olen ennemmin koulussa, koska siellä kiusaajat olivat omanikäisiä, ei kaksi aikuista ja sisarukset päälle. Minulla ei ole minkäänlaisia välejä kuin yhteen perheenjäseneen ja sekin etäinen, koska hän yhä edelleen puolustaa tekijöitä. Ihmisiin on tosiaan hyvin vaikea luottaa ja vaikeuksista yritän päästä eteenpäin yksin. En päästä ketään niin lähelle, että olisin yhdestäkään ihmisestä riippuvainen. Tai no, lapsi on poikkeus.

Olen ulkoisesti ihan pärjäävä, mutta on vaikea luottaa ihmisiin. Olen kokenut sen totaalisen epäsuosion ja sen, kun koko ryhmä kääntyy vastaan, ja sitä en halua kokea enää koskaan. En osaa olla ihmissuhteissa aloitteellinen, koska ajatuksena on, että minusta ei pidetä ja minut torjutaan. Vaikka olen elossa kaiken kollektiivisen torjunnan jälkeen ja päällisin puolin selvinnyt ja elämässä saanut myöhemmin paljon hyvää, oli se niin kauheaa, etten halua kokea sitä enää koskaan. En karaistunut, menin rikki.

Vierailija kirjoitti:

Mielistelen kaikkia, että musta tykättäisiin. Se on ihan hirveen rankkaa, pitää olla kokoajan hereillä muiden mielialoista ja nostaa tunnelmaa, vaikkei itseäkään kiinnostaisi. Mutten osaa olla oma itsenikään, kun en edes tiedä, millainen olen...

Miten tuo kuullostaa enemmänkin kiusaajan persoonalta?

Noh, luulisin että valtaosasta tulee enemmän introverttejä ja epäileviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein erota sitä, millainen vaikutus koulukiusaamisella on ollut minuun, koska kotona riehui samanaikaisesti vielä hirveämpi helvetti. Traumatisoitunut olen ja olen oireillut monin tavoin. Välistä aina muistan, että ai niin, minua muuten kiusattiin koulussakin niin, että jouduin lopulta vaihtamaan koulua, mutta tuntuu että se on vain taustakohinaa sen rinnalla, mitä käyn lapsuuden perheeni suhteen läpi. 

Samoja kokemuksia täälläkin. Tosin se koti ei ollut ihan helvettiä. Tai ainakaan koko aikaa. Mutta samaan aikaan kun koulukiusaamisetkin. Ei ole mahdollista erottaa, kumpi teki enemmän vahinkoa. Enemmänkin niin päin, että toinen tavallaan aina jatkoi siitä, mihin toinen päättyi. Lopputuloksena en luota enää edes omiin perheenjäseniin. No, niihin, jotka vielä ovat hengissä. Ja pyrin välttämään jopa heitä.

E

 

Uskallan väittää, että nimenomaan on ollut vanhempieni valinta. Sillä minä olen tehnyt lasteni kanssa täysin erilaisia valintoja. Olen ottanut vastuun itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani, omista teoistani. Kannan vastuuni. En lisääntynyt ennen kuin tiesin, etten jatka sitä samaa mitä itse lapsena koin ja jos olisin ollut koko elämäni epävarma, olisin jättänyt lisääntymättä. Kukaan ei pakota millään tavalla pahoinpitelemään ja kiduttamaan omia lapsia, se on aina tietoinen valinta.

Luottamus toisiin ihmisiin oli hyvin heikoilla pitkälle aikuisuuteen. Myöhemmin menestys työelämässä ja monet kutsut tytärorganisaation puolelta mukaan haluttuihin, maailmalla ja mantereilla kuljettaneisiin projektityöryhmiin kyllä palauttivat tilanteen. Kauan siinä kyllä meni...

Mutta maailmassa on vielä oikeudenmukaisuutta (kertonut ennenkin)  

1. Pahin koulukiusaaja, todellinen hormonisonni kouluaikoina kuoli viiskymppisenä sydäriin tukevasti alkoholisoituneena.

2. Toinen samaa sakkia ja yksi pahimmista kiusaajista sotki omat ja firmansa rahat pienen paikkakunnan suurimmassa yrityksessä ja sai kenkää johtopaikalta. Päätyi kirpparikauppiaaksi ja heitti veivinsä kuuskymppisenä spurguna ulkonäollisesti. Vieläkin ihmettelen, mikä taikavoima sai lauman samanhenkisiä seuraamaan mainittua kusipäätä kouailuaikana.

3. Yksi kiusanhengistä päätyi kirkkomaalle ajettuaan hurjaa vauhtia kallioleikkaukseen. Epäilen itse aiheutetuksi muistokirjoituksen perusteella.

Yhtä kaikki, yksikään sen ajan koulukiusaajista ei menestynyt elämässään ja pahimmat päätyivät montuun elämässään epäonnistuneina ja hyvin ennenaikaisesti.

#hymynkare