Miksi nuoruuden ja varhaisaikuisuuden ikävät muistot alkaa oireilemaan +30 v iässä?

Vierailija kirjoitti:

Moni kokee, että nuorempana ei edes tajunnut tietyissä tilanteissa tapahtuvan jotain haitallista. Vasta myöhemmin ymmärtää, että se ei ollutkaan normaalia.

Tuota tukee nykyinen "olet masentunut/ahdistunut, koska aivokemioissasi/aivoissasi on vikaa ja lääkkeillä korjaamme sen"-uskomus. Sitten, jos pääsee terveempään/turvallisempaan ympäristöön ja saa korjaavia kokemuksia voikin havahtua miettimään, että ehkä ne oireet johtuivatkin siitä kiusaamisesta tai muusta väkivallasta tai muuten huonosta ympäristöstä (minkä pitäisi olla itsestäänselvää, mutta ei ole). 

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen ja henkinen kuormitus nuoruudessa vaikuttavat autonomiseen hermostoon: se oppii olemaan valmiustilassa. Tämän purkaminen tapahtuu vasta, kun siihen syntyy mahdollisuus ja turvan kokemus.

Tämä. Closure-sanaa ei oikein on ole suomessa. Tärkeää se kuitenkin on.

Eräässä pelissä (Like A Dragon Infinite Wealth) oli kuvattu hienosti kuolemansairasta miestä, jota luullaan kuolleeksi, joka käy yhdessä läpi ystävänsä kanssa eletyn elämän kohokohtia ja etenkin tavalla tai toisella vaikeampia kohtia. Ystävä järjestää tilanteita, joissa mies tai muu miehelle tärkeä asia tulee puheeksi ja samalla mies voi vähintään katsoa tai myös kuulla nykytilanteesta. Tapaamatta kuitenkaan näitä ihmisiä itse, vain olemalla samassa tilanteessa, oven takana salakuunnellen, tms.

Tehtävät ovat vapaaehtoisia, mutta hienoa kerrontaa peliksi.

Vierailija kirjoitti:

Moni kokee, että nuorempana ei edes tajunnut tietyissä tilanteissa tapahtuvan jotain haitallista. Vasta myöhemmin ymmärtää, että se ei ollutkaan normaalia.

Allekirjoitan tämän. Toinen asia, jonka omalla kohdallani huomasin oli se, että iän myötä sekä minäkuvani että perusturvan tunteeni olivat vahvistuneet, jolloin vanhojen ikävien kokemusten oli helpompaa nousta käsiteltäviksi. Nuorempana olisin varmasti seonnut täysin, jos olisin silloin äkkiä ymmärtänyt, mitä kaikkea sairasta olen itse asiassa joutunut kokemaan ja millä kaikilla tavoilla se on elämääni vaikuttanut. Nyt sisäisesti vahvempana se hajoamisen uhka ei enää ollut läsnä joten paraneminen saattoi viimein alkaa.   

Vierailija kirjoitti:

Aivot jatkavat kehittymistä aina noin 2530 ikävuoteen saakka. Vanhetessa myös kyky tunnistaa ja sanallistaa tunteita kehittyy.

Tämä koski vain miehiä naiset kypysyy nopeammin ja saavutta 10 vuotta aiemmin kypsyyden.

Vierailija kirjoitti:

Totta. Itse kun olin tuossa iässä niin kävin maalaamassa kännissä terveiset koulukiusaajani kotioveen. Onneksi ei ollut kotona. Näin päälle viisikymppisenä ei enää muista eikä välitä, yhteys lapsuuteen on katkennut emotionaalisesti. Se on jo niin kaukana menneisyydessä. Elää ikään kuin uutta elämää.

En yleensä ole kostamisen fani mutta känniterkut kotioveen olivat paikallaan. Toivottavasti oli sellaista maalia, jota kiusaaja ei saanut ihan kevyesti jynssättyä ovesta.

Itse aloin läpikäymään lapsuuttani ja nuoruutta ni esikoiseni synnyttyä tai pikemminkin intensiivisen vauvavaiheen jälkeen 28-29 vuotiaana.. siinä oli paljon läpikäymistä ja on edelleen nyt 30-vuotiaana.

Tiedostan miten omat kokemukset ovat iskostuneet mieleen ja jos en väkisin kamppaile meinaan tahtoani vastaan siirtää sitä pas*** lapseni niskaan. Ei ole helppoa mutta parempi tiedostaa omat traumat kuin vähätellä omien lapsuuden kokemusten merkitystä.

Vasta 37-vuotiaana tapasin miehen, josta tuli minulle tuki ja turva. Siihen asti olin vaan suorittanut ja pärjäillyt. Oirehtinut mitä moninaisimmilla tavoilla (vatsakipuja, ihottumaa, holtitonta käytöstä).

Kun olimme olleet yhdessä kaksi vuotta ja menneet kihloihin, minä romahdin. Itkin joka päivä, en olisi jaksanut edes suihkussa käydä. Mies hankki minulle nopeasti apua (yksityiseltä) ja pääsin 3 vuoden psykoterapiaan. Mies ei jättänyt minua eikä udellut mitä siellä puhun. Kysyi vaan että auttaako se. Kyllä auttoi ja lopulta pystyin ne asiat kertomaan miehellekin. Nyt kymmenen vuoden jälkeen on ollut kevyt olo jo pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Itse aloin läpikäymään lapsuuttani ja nuoruutta ni esikoiseni synnyttyä tai pikemminkin intensiivisen vauvavaiheen jälkeen 28-29 vuotiaana.. siinä oli paljon läpikäymistä ja on edelleen nyt 30-vuotiaana.

Tiedostan miten omat kokemukset ovat iskostuneet mieleen ja jos en väkisin kamppaile meinaan tahtoani vastaan siirtää sitä pas*** lapseni niskaan. Ei ole helppoa mutta parempi tiedostaa omat traumat kuin vähätellä omien lapsuuden kokemusten merkitystä.

Todella hyvä asia, että tiedostat omat traumasi, niiden vaikutukset sekä sen, ettet halua laittaa vahinkoa enää eteenpäin. Todennäköisesti ajan kanssa, kun mielesi ja alitajuntasi ehdollistuvat siihen, ettet halua käytökselläsi siirtää traumoja lapsellesi, tulee siitä täysin luonnollinen osa sinua eikä se tunnu enää kamppailulta. Kaikki sellainen, johon ei ole tottunut, tuntuu aluksi melkoiselta räpiköinniltä juuri siksi, että se on niin vierasta. Vähän niin kuin opettelisit aikuisiällä puhumaan itsenäisesti uutta kieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse aloin läpikäymään lapsuuttani ja nuoruutta ni esikoiseni synnyttyä tai pikemminkin intensiivisen vauvavaiheen jälkeen 28-29 vuotiaana.. siinä oli paljon läpikäymistä ja on edelleen nyt 30-vuotiaana.

Tiedostan miten omat kokemukset ovat iskostuneet mieleen ja jos en väkisin kamppaile meinaan tahtoani vastaan siirtää sitä pas*** lapseni niskaan. Ei ole helppoa mutta parempi tiedostaa omat traumat kuin vähätellä omien lapsuuden kokemusten merkitystä.

Todella hyvä asia, että tiedostat omat traumasi, niiden vaikutukset sekä sen, ettet halua laittaa vahinkoa enää eteenpäin. Todennäköisesti ajan kanssa, kun mielesi ja alitajuntasi ehdollistuvat siihen, ettet halua käytökselläsi siirtää traumoja lapsellesi, tulee siitä täysin luonnollinen osa sinua eikä se tunnu enää kamppailulta. Kaikki sellainen, johon ei ole tottunut, tuntuu aluksi melkoiselta räpiköinniltä j

Juuri näin. Kiitos viisaista ja kannustavista sanoista.

Koen, että tämä on sellainen tabu aihe, josta ei oikein voi puhua ääneen kuin erittäin luottamuksellisissa ihmissuhteissa ja tietyt asiat haluaa pitää vain itsellään, kun ei tunnu toisaalta asialliselta kertoa liian henkilökohtaisia ja traumoja aiheuttaneita asioita edes omalle puolisolle ja toisaalta ei halua häpäistä sitä omaa vanhempaa.

Vanhemman tehtävä on olla turva lapselleen eikä toisinpäin. Vaiheuttaa häpeää ja huonouden tunnetta lapselleen, mutta äitini on syyllistämisen kautta iskostunut alitajuntaani ajatusta siitä että olisin hänen tunteistaan ja teoistaan vastuussa jne. Jotenkin sitä edelleen kokee että on velvollisuus suojella ja kannatella omaa vanhempaansa, vaikka sitten oman mielenterveyden kustannuksella. Painava taakka on se ihmissuhde mutta pyrin pitämään suojamuurini tai rakentamaan sitä välillemme, jotta voin rauhassa kasvattaa lapseni muulla tavalla kuin kokemukseni pohjalta.