Pelkään välillä etten selviä traumasta. Teen paljon töitä eteeni mutta silti usein toivon kuolevani.

Vierailija kirjoitti:

Olen traumataustalla ja kamppailen sen kanssa, että jaksanko olla työelämässä.

Elämä on ollut vaihtelevaa. Traumoja sekä lapsuudesta, nuoruudesta että aikuisiältä.

 

Tulin alunperin tähän sanomaan, että jonain päivänä tuntuu paremmalta. Ja se on oikeasti totta. En ole vuosiin ollut itsetuhoinen ja olen myös saavuttanut vähitellen niitä asioita, joihin on ollut painetta ulkoa. Silti elämä henkisesti välillä tuntuu hieman raskaalta ja mietin onkohan muillakin tällaista. 

 

Olen tietenkin kiitollinen että olen selvinnyt tähän asti ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saavuttanut selviämisen lisäksi. 

 

Halusin tulla jakamaan sinulle somessa näkemäni tekstin joka resonoi minussa tänään:

 "Jos ihminen jää odottamaan toiminnan aloittamista vasta sitten, kun kaikki on hyvin, hän saattaa odottaa koko elämänsä. Täydellinen hetki ei tule

Mukava kuulla, että voit paremmin. Toivottavasti asiasi selkiytyvät entisestään. 

Tuo oli hyvä teksti ja pitää paikkaansa. Ehkä kirjoituksistani on saanut kuvan, että elän tunteideni mukaan mutta kyllä minulla on ihan toisenlaistakin sisua ja olen pystynyt tekemään paljon tässä elämässä kun olen vain ryhtynyt toimeen. Kuitenkin nyt juuri en pysty työelämässä antamaan itsestäni mitään tai muutenkaan en pysty ulkoisesti niin paljoon mitä haluaisin. Kuitenkin olen jättänyt päihteet, tupakan, toksiset ihmissuhteet, muut riippuvuudet ja tosissani sitoutunut terapiaan. Eli vaikka ulos ehkä vaikutan tietyllä tapaa toimettomalta niin oikeasti teen paljon eteeni.

Ja tiedän, että koko ajan pikkuhiljaa täytyy pyrkiä mukavuusalueen ulkopuolelle ja niin olen tehnytkin mutta nykyään lempeämmin ja ei ole niin kova kiire kuin ennen, jolloin sitten uuvuin aina ja tähtäsin liian korkealle.

Nämä on aika monimutkaisia juttuja, että välillä en tiedä oikein, että pitäisikö minun toimia enemmän vai vähemmän. Kipuilen tämän kanssa kyllä usein, että mikä riittää tai ei. - ap

Olet pärjännyt hienosti olosuhteisiin nähden. Älä vertaile itseäsi sellaisiin, jotka eivät ole kokeneet samaa kuin sinä. Somesta myös muista, että sinne julkaistaan vain niitä elämän huippuhetkiä ja kiiltokuvaa. Monilla on kuitenkin luurankoja kaapeissa.

Minulla on myös traumataustaa, tällä hetkellä elämässä menee hyvin, mutta ei se ole mitenkään omaa ansiotani. Minulla on ollut tuuria ja hyviä ihmisiä ympärilläni, jotka ovat auttaneet ja kannatelleet. Toivon, että sinäkin saat osasi sellaisesta hyvyydestä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen traumataustalla ja kamppailen sen kanssa, että jaksanko olla työelämässä.

Elämä on ollut vaihtelevaa. Traumoja sekä lapsuudesta, nuoruudesta että aikuisiältä.

 

Tulin alunperin tähän sanomaan, että jonain päivänä tuntuu paremmalta. Ja se on oikeasti totta. En ole vuosiin ollut itsetuhoinen ja olen myös saavuttanut vähitellen niitä asioita, joihin on ollut painetta ulkoa. Silti elämä henkisesti välillä tuntuu hieman raskaalta ja mietin onkohan muillakin tällaista. 

 

Olen tietenkin kiitollinen että olen selvinnyt tähän asti ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saavuttanut selviämisen lisäksi. 

 

Halusin tulla jakamaan sinulle somessa näkemäni tekstin joka resonoi minussa tänään:

 "Jos ihminen jää odottamaan toiminnan aloittamista vasta sitten, kun kaikki on hyvin, hän saattaa odottaa koko elämänsä. Täydellinen hetki ei tule

Ja pahoittelut, että käänsin tuon tekstin itseeni mutta se provosoi niitä omia kipuja kun en tiedä oikeasti miten pitäisi toimia ja tuo teksti jotenkin nosti jännä kyllä paniikin tunnetta kehossa. Vaikka ymmärrän sen pointin, niin silti nousi kropassa paniikinomaista tunnetta jostain syystä. - ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen traumataustalla ja kamppailen sen kanssa, että jaksanko olla työelämässä.

Elämä on ollut vaihtelevaa. Traumoja sekä lapsuudesta, nuoruudesta että aikuisiältä.

 

Tulin alunperin tähän sanomaan, että jonain päivänä tuntuu paremmalta. Ja se on oikeasti totta. En ole vuosiin ollut itsetuhoinen ja olen myös saavuttanut vähitellen niitä asioita, joihin on ollut painetta ulkoa. Silti elämä henkisesti välillä tuntuu hieman raskaalta ja mietin onkohan muillakin tällaista. 

 

Olen tietenkin kiitollinen että olen selvinnyt tähän asti ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saavuttanut selviämisen lisäksi. 

 

Halusin tulla jakamaan sinulle somessa näkemäni tekstin joka resonoi minussa tänään:

 "Jos ihminen jää odottamaan toiminnan aloittamista vasta sitten, kun kaikki on hyvin, hän saattaa

Minä ajattelen, että selviytyminen riittää. Eli tekstillä en tarkoittanut, että sinun pitäisi tehdä enemmän. Itse näen sen olevan muistutus siitä, että myös epätäydellisyyden keskellä pitää jotenkin elää jokainen päivä

Ja jos sinulla tulee joskus sama tilanne kuin minulla, että olet saavuttanut lisää asioita joita tavoittelet, niin muista mistä olet lähtenyt liikkeelle ja ole armollinen itsellesi päivinä kun ei tunnu siltä että kaikki on tosi hienosti.

Minulle tuli sinusta jo ensimmäisessä viestissäsi kuva vahvasta ja lahjakkaasta ihmisestä. Uskon, että olet tehnyt kaiken minkä olet tähän asti voinut ja olet tehnyt sen hienosti. Tulevaisuudessa on varmasti luvassa yllättäviä ja hienoja asioita. Välillä tuntuu ettei elämä mene mihinkään ja sitä vaan rämpii eteenpäin ja yhtäkkiä huomaakin miten pitkälle pääsi ja miten jännittäviä positiivisia asioita elämässä tapahtui.

Vierailija kirjoitti:

Olet pärjännyt hienosti olosuhteisiin nähden. Älä vertaile itseäsi sellaisiin, jotka eivät ole kokeneet samaa kuin sinä. Somesta myös muista, että sinne julkaistaan vain niitä elämän huippuhetkiä ja kiiltokuvaa. Monilla on kuitenkin luurankoja kaapeissa.

Minulla on myös traumataustaa, tällä hetkellä elämässä menee hyvin, mutta ei se ole mitenkään omaa ansiotani. Minulla on ollut tuuria ja hyviä ihmisiä ympärilläni, jotka ovat auttaneet ja kannatelleet. Toivon, että sinäkin saat osasi sellaisesta hyvyydestä. 

Niin onhan se totta mutta ehkä itsellä se ei liity niinkään siihen kaikkeen kauneuteen tai luksukseen vaan enneminkin siihen, että miten paljon ihmisillä on energiaa ja voimavaroja, kuten vaikkapa perheeseen, työhön, suhteisiin, omaan elämään mutta eihän se some tietenkään siinäkään mielessä koko totuutta kerro ja on paljon ihmisiä, jotka painaa vain menemään vaikka olisivat kuinka loppu tai mitä vaan voi olla taustalla. Että ihan totta, turhaa se vertaaminen ihan oikeasti on. 

Ihanaa, että menee hyvin ja olet saanut tarvittavia tukipylväitä elämääsi. Minäkin saan olla kiitollinen, että sain hyvän terapeutin ja että ylipäänsä ole toipumisen tiellä. Toiset eivät välttämättä pysty vastaanottamaan tai saamaan apua koskaan. Siinä mielessä olen onnekas ja minulla todellakin voi olla vielä hyvä elämä edessä. :) - ap

Miksei tääkään nyt mee läpi vaan trullivibat?

Ei täällä taida olla 'oikeita' kuin yksi kahdesta

sadasta.

Jaksuhalit, Ap Dear. Elämä on

koulu jokaiselle. Näin se on. <3

Oot Voittaja, ajattele niin.

Mä uskon suhun. Usko säkin ittees.

Hyvää yötä, nuku hyvin.

"Ja pahoittelut, että käänsin tuon tekstin itseeni mutta se provosoi niitä omia kipuja kun en tiedä oikeasti miten pitäisi toimia ja tuo teksti jotenkin nosti jännä kyllä paniikin tunnetta kehossa. Vaikka ymmärrän sen pointin, niin silti nousi kropassa paniikinomaista tunnetta jostain syystä. - ap"

Ei se mitään, uskon että ymmärrän. Pohdin että voiko traumataustaan liittyä se että tosi nopeasti voi ryöpsähtää ahdistus ja sellainen tunne että on tehnyt jotain väärin tai jättänyt tekemättä jotain tärkeää ja jossain siintäisi se oikea tapa elää.

Työelämässä ihmettelen usein kun työkaverit voi kevyesti kertoa omista epäonnistumisista tai vaikka etteivät tajua jotain ja minä olen ollut hiljaa ja kauhusta kankea ja toivonut ettei kukaan huomaisi etten osaa tai tee asioita oikein.

Vähän kuin olisi myöhästynyt jostain junasta tai muuten jäänyt muka elämässä jälkeen ja sitten huomaa että moni muu ei ikäänkuin halvaannu niiden ahdistuksen tunteiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen traumataustalla ja kamppailen sen kanssa, että jaksanko olla työelämässä.

Elämä on ollut vaihtelevaa. Traumoja sekä lapsuudesta, nuoruudesta että aikuisiältä.

 

Tulin alunperin tähän sanomaan, että jonain päivänä tuntuu paremmalta. Ja se on oikeasti totta. En ole vuosiin ollut itsetuhoinen ja olen myös saavuttanut vähitellen niitä asioita, joihin on ollut painetta ulkoa. Silti elämä henkisesti välillä tuntuu hieman raskaalta ja mietin onkohan muillakin tällaista. 

 

Olen tietenkin kiitollinen että olen selvinnyt tähän asti ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saavuttanut selviämisen lisäksi. 

 

Halusin tulla jakamaan sinulle somessa näkemäni tekstin joka resonoi minussa tänään:

 "Jos ihminen jää odottamaan toiminnan aloittami

Olipa hieno viesti. Kiitos kun tulit selventämään. Sinusta huokuu rauha ja elämän tuoma viisaus pakko sanoa. Hyvin sanottu, että epätäydellisyydenkin keskellä on mentävä eteenpäin, päivä kerrallaan. Juuri niin.

Muistuttaa siitä, että vaikka välillä mennään pienin askelin, niin mennään kuitenkin ja se riittää.

Vähän tyhjentävä olo tuli viestistäsi. Kiitos kovasti. Tuntui hyvältä lukea tuo.

Seuraan perässä ja jonain päivänä myös saavutan lisää asioita, joita elämääni toivon ja olen ylpeä itsestäni. Olen sitä jo nyt, aina en vain muista sitä mistä tähän on tultu.

Kaikkea hyvää sinulle. 🧡 - ap

Tarinasi ja vastauksesi muille koskettivat minua ja ajattelin jakaa myös oman tarinani. Toivon, että näet siinä toivon pilkahduksen myös omaa tulevaisuuttasi ajatellen.

Ollaan varmaan suurin piirtein saman ikäisiä, noin kolmekymppisiä. Mulla oli lapsuus ja nuoruus myös tosi vaikeita, vaikka päihteitä ei perheessä käytettykään. Henkinen väkivalta ja vanhempien traumaattinen avioeroprosessi jättivät syvät arvet ja sain masennuksen, ahdistushäiriön ja paniikkihäiriön (jotka kaikki mukana matkassa tähän päivään asti), terapiassa aloin käymään kun olin vain 8-vuotias. Koulunkäynti meni yläasteesta eteenpäin ihan metsään, tuskin pystyin edes kouluun menemään. Jollain ilveellä arvosanani pysyivät kuitenkin hyvinä, luin sitten kotona. Olen aina ollut yksinäinen, kavereita oli koulussa vain muutama. Tuohon aikaan sain useita erilaisia sairauksia ja vammoja ja jouduin viettämään paljon aikaa sairaalassa ja kuntoutuksessa.

Koronan alkaessa mulla oli kolme työtä ja sain burnoutin. Korona vei multa kaikki työt ja päätin sitten lähteä ammattikouluun. Olen koko elämäni unelmoinut ulkomailla asumisesta ja opinnot mahdollistivat lähdön töihin ulkomaille hankkimaan opintopisteitä. Siispä lähdin yksin maailmalle toteuttamaan unelmaani.

Kohteessa tapahtui asioita, joita en voi vieläkään käsittää todeksi. Se kesä oli elämäni traumaattisin ja rikkoi minut täysin. Sairastuin traumaperäiseen stressihäiriöön. Jouduin tulemaan ennen kauden loppumista kotiin ja siitä alkoikin varsinainen helvetti. Olin liki vuoden sairauslomalla enkä muutamaan kuukauteen pystynyt edes poistumaan kodistani. Aiemmin olin aina kaikesta huolimatta pystynyt toimimaan ja tekemään ja menemään ja shokki oli aivan hirveä. Luulin ihan oikeasti kuolevani. Huusin itseni uneen muutaman kuukauden ajan joka ikinen yö ja näin painajaisia hereilläkin. Laihduin, koska en enää tuntenut nälkää enkä useinkaan muistanut syödä. 

Sairausloman jälkeen palasin töihin tuetusti ja osa-aikaisesti. Työskentelin tuolla systeemillä vuoden. Muutamaa vuotta myöhemmin, olin yhä samassa pienessä työpaikassa ja esimies ja omistaja kiusasivat minua. Olisin halunnut työpaikalta pois jo aikoja sitten, mutta kapasiteettini ja sietokykyni eivät yksinkertaisesti riittäneet uuden työn hakemiseen, saati sitten uusien asioiden opettelemiseen. 

Nyt minulla on uusi työ, uusi aktiivinen tanssiharrastus ja muutama uusi tuttavuus, joita olen tavannut myös vapaa-ajalla. Huonoja päiviä on yhä viikottain ja nukun paljon, mutta keskityn silloin perusasioihin. Pakotan itseni joka päivä syömään vielä vähän sen jälkeen kun tuntuu, että olen täynnä. Painoni on noussut mukavasti.

Elämässäni on vihdoin uutta sisältöä ja se on todella pitkän ja raskaan työn tulos. Parantuminen on prosessi ja sitä ei voi kiirehtiä. Joskus tarvitaan lääkkeitä, terapiaa, muuta hoitoa. Kärsivällisyys on hankalaa kun on omasta elämästä ja tulevaisuudesta kyse, mutta se on elintärkeää. Kun sinut revitään perustuksia myöten hajalle, täytyy rakentaa uudet perustukset. Tiedät ja tunnet sen, kun alat jaksamaan enemmän ja voit alkaa rakentaa terveelle pohjalle kestävämpää tulevaisuutta. Anna itsellesi aikaa ja rakasta itseäsi. Pidä myös puolesi ja muista aina yrittää parhaasi. Joskus se tarkoittaa vain sängystä nousemista ja hampaiden harjaamista, mutta se ei haittaa. Sekin on voitto.

Toivotan sinulle kaikki hyvää ja rauhaa elämässäsi. Kuulostat ihanalta ihmiseltä.

"Niin onhan se totta mutta ehkä itsellä se ei liity niinkään siihen kaikkeen kauneuteen tai luksukseen vaan enneminkin siihen, että miten paljon ihmisillä on energiaa ja voimavaroja, kuten vaikkapa perheeseen, työhön, suhteisiin, omaan elämään mutta eihän se some tietenkään siinäkään mielessä koko totuutta kerro ja on paljon ihmisiä, jotka painaa vain menemään vaikka olisivat kuinka loppu tai mitä vaan voi olla taustalla. Että ihan totta, turhaa se vertaaminen ihan oikeasti on. "

Minä tästä sivusta kommentoin, olen tuo joka jakoi sen tekstin.

Olen ollut aikanaan väkivaltaisessa suhteessa ja sen jälkeenkin joutunut persoonallisuushäiriöisen kanssa suhteeseen. Siis ihan sellaisen, joka valehteli niin paljon että pelkäsin tulleeni hulluksi.

Sain terapian ja muutenkin noiden suhteiden dynamiikkaan perehtyen lopulta viimein vuosien jälkeen tuon inhottavan kierteen poikki ja olen nyt onnellisesti naimisissa.

Olen myös kouluttautunut vaikka aikanaan minulla jäi opinnot kesken.

Minulla on vakituinen työ, mutta kuten mainitsin aiemmin, kärsin varmaankin nykyään ennenkaikkea epävarmuudesta joka hetkittäin tuntuu vievän toimintakykyä. Silti tämä on pieni murhe verrattuna elämän aiempiin vastoinkäymisiin. Tunnistan niitä tunteita vuosien takaa mitä kuvasit ketjussa ja uskon että vuoden tai parin päästä huomaat oikeasti että joku siitä tuskasta on poistunut eikä enää palaa

Vierailija kirjoitti:

"Ja pahoittelut, että käänsin tuon tekstin itseeni mutta se provosoi niitä omia kipuja kun en tiedä oikeasti miten pitäisi toimia ja tuo teksti jotenkin nosti jännä kyllä paniikin tunnetta kehossa. Vaikka ymmärrän sen pointin, niin silti nousi kropassa paniikinomaista tunnetta jostain syystä. - ap"

 

Ei se mitään, uskon että ymmärrän. Pohdin että voiko traumataustaan liittyä se että tosi nopeasti voi ryöpsähtää ahdistus ja sellainen tunne että on tehnyt jotain väärin tai jättänyt tekemättä jotain tärkeää ja jossain siintäisi se oikea tapa elää.

 

Työelämässä ihmettelen usein kun työkaverit voi kevyesti kertoa omista epäonnistumisista tai vaikka etteivät tajua jotain ja minä olen ollut hiljaa ja kauhusta kankea ja toivonut ettei kukaan huomaisi etten osaa tai tee asioita oikein.

 

Vähän kuin olisi myöhästynyt jostain junasta tai muuten jäänyt muka elämässä

Kuulostaa tutulta! Sisäisesti nimenomaan jotenkin halvaantuu, häpeä on valtava ja sitä jotenkin oikein menee hätätilaan sisäisesti. Näitä mekanismeja, joiden avulla ilmeisesti aiemmin selvisimme tilanteesta kun varaudumme heti uhkaavaan tilanteeseen. - ap

Voi kulta. Paljon olet kestänyt. Koeta jaksaa edelleen!

Voi vitsit, olette aivan ihania, kiitos ihan valtavan paljon. 🧡 En ehdi kommentoimaan enempää mutta luen vielä ajatuksella loput viestit ja tulen huomenna jatkamaan. 

Tämä iltani on paljon parempi nyt kuin mitä se olisi ollut ilman tukeanne. :) 

Vierailija kirjoitti:

"Niin onhan se totta mutta ehkä itsellä se ei liity niinkään siihen kaikkeen kauneuteen tai luksukseen vaan enneminkin siihen, että miten paljon ihmisillä on energiaa ja voimavaroja, kuten vaikkapa perheeseen, työhön, suhteisiin, omaan elämään mutta eihän se some tietenkään siinäkään mielessä koko totuutta kerro ja on paljon ihmisiä, jotka painaa vain menemään vaikka olisivat kuinka loppu tai mitä vaan voi olla taustalla. Että ihan totta, turhaa se vertaaminen ihan oikeasti on. "

 

Minä tästä sivusta kommentoin, olen tuo joka jakoi sen tekstin.

 

Olen ollut aikanaan väkivaltaisessa suhteessa ja sen jälkeenkin joutunut persoonallisuushäiriöisen kanssa suhteeseen. Siis ihan sellaisen, joka valehteli niin paljon että pelkäsin tulleeni hulluksi.

 

Sain terapian ja muutenkin noiden suhteiden dynamiikkaan perehtyen lopulta viimein vuosien jälkeen tuon inhottavan kierteen poikki ja o

Ja siis nuo parisuhdeongelmat eivät ole se ainoa trauma, mutta mainitsin sen esimerkkinä siitä, että elämässä voi toipua jostain vaikka karahtaisi uudelleen karille ja lopulta työstää asiat siihen vaiheeseen ettei enää joudu uudestaan samoihin kärsimyksiin.

Vierailija kirjoitti:

Voi vitsit, olette aivan ihania, kiitos ihan valtavan paljon. 🧡 En ehdi kommentoimaan enempää mutta luen vielä ajatuksella loput viestit ja tulen huomenna jatkamaan. 

Tämä iltani on paljon parempi nyt kuin mitä se olisi ollut ilman tukeanne. :) 

 

Kiitos ap, myös minun iltani oli parempi tämän ketjun ansiosta.

En ole pitkään aikaan puhunut kenenkään kanssa tästä aiheesta.

Terveisin, se työelämässä oleva selviytyjä

Hyvää yötä!

Mukavaa päivää kaikille ja ap:lle

Vierailija kirjoitti:

Tarinasi ja vastauksesi muille koskettivat minua ja ajattelin jakaa myös oman tarinani. Toivon, että näet siinä toivon pilkahduksen myös omaa tulevaisuuttasi ajatellen.

 

Ollaan varmaan suurin piirtein saman ikäisiä, noin kolmekymppisiä. Mulla oli lapsuus ja nuoruus myös tosi vaikeita, vaikka päihteitä ei perheessä käytettykään. Henkinen väkivalta ja vanhempien traumaattinen avioeroprosessi jättivät syvät arvet ja sain masennuksen, ahdistushäiriön ja paniikkihäiriön (jotka kaikki mukana matkassa tähän päivään asti), terapiassa aloin käymään kun olin vain 8-vuotias. Koulunkäynti meni yläasteesta eteenpäin ihan metsään, tuskin pystyin edes kouluun menemään. Jollain ilveellä arvosanani pysyivät kuitenkin hyvinä, luin sitten kotona. Olen aina ollut yksinäinen, kavereita oli koulussa vain muutama. Tuohon aikaan sain useita erilaisia sairauksia ja vammoja ja jouduin viettämään paljon aikaa sairaalassa ja kuntoutuksessa.

Huh, kyllä on tapahtunut sinulle paljon ja ymmärrän, että tuokin kaikki kertomasi pähkinänkuoressa. 

Hyvin samaistuttava teksti vaikka tietenkään samoja asioita ei itselleni ole tapahtunut mutta voin hyvin ymmärtää nuo tunteet kun kaikki rakentamansa sortuu. Se on aivan helvettiä siinä ajassa kun on sen keskellä.

Muistan itsekin kun luulin kerran saaneeni jo elämäni kovalla työllä hyvään kuntoon. Ylitin jopa omat odotukset ja kaikki oli valtavan hyvin vähän aikaa. Tai niin ainakin uskottelin itselleni. Kunnes sitten alkoi tapahtumaan hirveällä ketjulla sellaisia asioita, etten vain enää selvinnyt enkä osannut käsitellä. Koko identiteettini murskaantui, työt ja rahat meni, terveys ja oikeastaan kaikki.

Ymmärrän siis varsin hyvin, että millaisessa pyörremyrskyssä sitä voi ihminen olla elämässään. Montakin kertaa. 

Kaikki eivät ehkä selviä, ei ainakaan ilman apua ja voi ottaa tosiaankin aikansa. Itsellä kävi nyt niin, että minä vihdoin käsittelen ne syvimmät ja varhaisimmat jutut ja koko perustukseni todellakin rakentuu nyt uudelleen kun kerta kaikki romutettiin. Se on ihan hyvä, rakennan toivottavasti nyt jotain kestävää ja turvallista. 

Ihanaa, että sinä voit nyt paljon paremmin ja asiat vaikuttavat olevan sinulla kunnossa. 🧡 Kiitos kun tulit jakamaan tarinasi ja muistuttamaan, että aina on mahdollista nousta. - ap

Vierailija kirjoitti:

"Niin onhan se totta mutta ehkä itsellä se ei liity niinkään siihen kaikkeen kauneuteen tai luksukseen vaan enneminkin siihen, että miten paljon ihmisillä on energiaa ja voimavaroja, kuten vaikkapa perheeseen, työhön, suhteisiin, omaan elämään mutta eihän se some tietenkään siinäkään mielessä koko totuutta kerro ja on paljon ihmisiä, jotka painaa vain menemään vaikka olisivat kuinka loppu tai mitä vaan voi olla taustalla. Että ihan totta, turhaa se vertaaminen ihan oikeasti on. "

 

Minä tästä sivusta kommentoin, olen tuo joka jakoi sen tekstin.

 

Olen ollut aikanaan väkivaltaisessa suhteessa ja sen jälkeenkin joutunut persoonallisuushäiriöisen kanssa suhteeseen. Siis ihan sellaisen, joka valehteli niin paljon että pelkäsin tulleeni hulluksi.

 

Sain terapian ja muutenkin noiden suhteiden dynamiikkaan perehtyen lopulta viimein vuosien jälkeen tuon inhottavan kierteen poikki ja o

Tämä on ihana kuulla, että ihminen on toksisten ihmissuhteiden jälkeen löytänyt aidon rakkauden ja hyvän parisuhteen. Toivottavasti minullakin sellainen on käy joskus. 

Niistä kestää aika kauan toipua. Olen ollut kahdessa väkivaltaisessa parisuhteessa. Kolmatta ei tule. Olen oppinut läksyni ja enää koskaan yksikään ihminen ei minua pahoinpitele henkisesti tai fyysisesti.

Kuitenkin on ollut todella paljon muita tosksisia suhteita lisäksi ja vasta hetki sitten pystyin päättämään suhteeni äitiini. Minun olisi pitänyt tehdä se vuosia sitten. Hän ei ole ihminen vaan täysin moraaliton ja oikeasti sairas mieleltään. En jaksa edes kaunistella. Se mitä hän on tehnyt minulle ja muille lapsilleen on suorastaan luonnotonta. Viimeisin asia joka tuli julki oli niin järkyttävää, että koko maailmani murtui jälleen. Sitä jotenkin ihminen helposti pystyy sokeutumaan läheisissä ihmissuhteissaan. Etenkin itse jotenkin olen aina yrittänyt ymmärtää ja lohduttaa äitiäni. Huomaan nykyään miten manipulatiivinenkin hän on ollut kaiken sen sekopäisyyden lisäksi. Vasta kun pääsin hänestä eroon niin olen voinut alkaa oikeasti parantumaan.

Minuakin auttaa nyt terapia ja kaikki itsehoito. Olen ymmärtänyt pikkuhiljaa itsestäänselvyyksiä kuten, että millaisia ihmisiä kannattaa elämässään pitää. Se on varmaan yksi tärkein asia, että ei missään nimessä pidä sellaisia ihmisiä elämässään jotka heikentävät elämänlaatua. Siitä on tullut minulle ihan ehdoton juttu.

En tiedä menikö nyt vähän sivuraiteille enkä muista pitikö minun sanoa vielä jotain erityistä.

Kiitos sinulle ja paljon hyvää. 🥰 - ap

Tänään on ollut mukavan tasainen olo, jopa iloinen. On se aikuinen minussa enemmän läsnä jälleen. 

Kuvittelin mielessä tänään kun kävelin puistossa, että kävelen käsi kädessä sisäisen lapseni, itseni kanssa ja puhuin mielessäni, että me mennään nyt yhdessä ja minä suojelen, pidän hyvää huolta ja voit luottaa minuun.

Tällaiset hetket ovat oikeasti todella ihania kun nuo tulee spontaanisti ja on sellainen sisäinen lämmin olo itseään kohtaan ja rakastaa. 

Tiedän ettei ehkä kaikille avaudu tuollaiset mutta minulle nuo mielikuvaharjoitukset tuo lohtua. 🥰

Minusta muuten on ihan hyvät sanoitukset, illan biisissä "Jumala tai naapuri". Juuri sellaiset fiilikset itsellä oli vielä eilen ja muutenkin ollut tässä viime aikoina. Onneksi nyt taas paremmin ja jatkuu eteenpäin. - ap