Jos olet syrjäytynyt, millaista elämäsi on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on "syrjäytynyt"? Ei kukaan "syrjäydy" omasta tahdostaan. Kyllä se ihmisten syrjäyttäminen on ihan aktiivista toimintaa. Ihmiset opetetaan pienestä pitäen kilpailemaan. Toiset vain kilpailevat eli syrjäyttävät muita "paremmin". Se, että kieltäytyy kilpaillusta, joka ei ole mielekästä, ei ole "syrjäytymistä" vaan viisautta, joka poikkeaa vallalla olevasta hulluudesta, jota politiikaksikin joskus kutsutaan.

Ei meitä 70-luvun alussa syntyneitä edes opetettu kilpailemaan millään tavoin. Opetettiin että itsensä kehuminen on törkeää käytöstä, tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Ei kasarilla tarvinnut kenenkään kilpailla toista vastaan. Kaikille löytyi oma kolo. 

Ja sinä, hölmö, uskoit?

Työssäkäyvä ei ole syrjäytynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on "syrjäytynyt"? Ei kukaan "syrjäydy" omasta tahdostaan. Kyllä se ihmisten syrjäyttäminen on ihan aktiivista toimintaa. Ihmiset opetetaan pienestä pitäen kilpailemaan. Toiset vain kilpailevat eli syrjäyttävät muita "paremmin". Se, että kieltäytyy kilpaillusta, joka ei ole mielekästä, ei ole "syrjäytymistä" vaan viisautta, joka poikkeaa vallalla olevasta hulluudesta, jota politiikaksikin joskus kutsutaan.

Ei meitä 70-luvun alussa syntyneitä edes opetettu kilpailemaan millään tavoin. Opetettiin että itsensä kehuminen on törkeää käytöstä, tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Ei kasarilla tarvinnut kenenkään kilpailla toista vastaan. Kaikille löytyi oma kolo. 

Muuten totta, mutta viimeinen ajatus ei. Kyllä kilpailtiin elintasossa. Ei saanut olla vanhanaikainen. 

Olin lukion loppuun asti kiusattu. Senkin jälkeen vielä ikäviä kokemuksia ja minusta on puhuttu todella paljon pahaa. Niin paljon, ettät törmään tähän kaikkeen vieläkin, kun joku päättää aukoa päätään. Aikoinaan nopea pakkomuutto, että edes halusin jatkaa elämääni. Koirani takia päädyin pienelle paikkakunnalla mökkiin asumaan. Hyvä niin, että joku minulle uskalsi sen vuokrata. Olisin ollut pulassa koirani kanssa muuten. Näin löysin syitä jatkaa elämääni ja koirani kanssa paljon aikaa vietin. En käynyt missään muualla kuin kaupassa tai harrastanut mitään. Näin meni vuosia.

Sitten jotain koulutusta yritin, kun viimein pystyin edes harkitsemaan opiskelua. Kädet täristen menin ekana päivänä sinne ja olikin hyvä porukka. Minusta riippumattomista syistä jäi tuo koulutus kesken. Sitä surin, mutta tilanteeni ei mahdollistanut jatkamista. Ja en saanut toista harjoittelupaikkaa siedettävän matkan päästä. Näin elämäni jatkui taas ennallaan.

Myöhemmin olen saanut yhden ammatin opiskeltua paljolti etäopintoina. En olisi tavalliseen amiskoulutukseen oikein voinut mennä. Näin sain etänä tehtyä paljon ja työpaikalla jotenkin pärjäsin kuitenkin. Nyt opiskelen taas etänä ja yritän jotenkin saada elämääni muutettua. Omalla kohdallani olen silti pilannut ja cv:ni. Ei tule ikinä pääsemään töihin tällä menolla. Jotain olen yrittänyt ja tämäkin paikka oli varmasti pahin mahdollinen paikka muuttaa nuorena lukion käyneenä täysin ilman suhteita kehenkään. Ja en ole niitä suhteita luonut näinä vuosinakaan. Elämäni jatkuu ennallaan ja paikat missä käyn ovat kaupat ja joskus kirppis ja kirjasto.

Ystäviä on ollut viimeksi lapsena ja nyt mennyt noin 20 vuotta ilman yhtään ystävää. En minä oikein pysty ihmisiin luottamaan. Jotenkin haluan suojella itseäni, koska en oikein kestäisi enää mitään pahoja kokemuksia ja luottamuksen pettämistä. Suku on etäinen ja nähdään nykyisin vain hautajaisissa joskus jos silloinkaan. Välit meni, kun minä aikoinaan muutin tänne missä nyt asun. Ei enää kutsuttu mihinkään.

Vanhempani ovat ainoat ihmiset elämässäni. Koirani kuoli vuosia sitten ja uutta en ota, koska hoitajia yms ei sille tulisi olemaan ja liian sitovaa ottaa ja huolta tuottavaa. Jos mietin miten voin niin totta kai elämäni harmittaa ja aikoinaan olisi pitänyt päästä kaupunkiin asumaan eikä tänne. Samalla en voinut muutakaan ja tällä tiellä ollaan.

Jos mietin elämääni niin pakkomuutto koirani kanssa määritti sitä paljon. Silti koirani oli minulle syy elää joten ilman sitä en tiedä missä olisin. Näin en voi valittaa. Voin ihan hyvin nyt jos mietin elämääni. Arkeni pyörii ulkoilun ja tekemisten parissa ja olen välillä ihan onnellinen. Harmittaa se, että olen sotkenut työasiani ja työllistymiseni ja vasta nyt yritän opiskella. Yksinäisyys välillä tuo surua. En tiedä onko minusta ikinä enää muiden joukkoon silti. Välillä epäonnistunut olo ja toiveita paremmasta, mutta pelkään olevani myöhässä kaikesta jo nyt ja jotekin "vaurioitunut" ihmisenä.

Kiitän kaikkia kirjoittaneita, kun on toisaalta "hyvä" lukea muidenkin kokemuksia aiheesta. En ole ap