Lue keskustelun säännöt.
"Näin ruman ei olisi pitänyt syntyä," ajattelin lapsena
06.08.2025 |
Jutussa toimittaja avautuu BDD:stä eli kehonkuvahäiriöstä. Luulen, että omalla lapsellani on tämä sama sairaus ja sitten rupesin miettimään, että mitähän sitä tuli omaan päiväkirjaan raapusteltua samassa iässä eikä se kyllä lempeää luettavaa ollut. Ehkä itsellänikin siis on tämä sama BDD? Olisin kaivannut muutakin kuin toimittajan omaa vuodatusta tähän vaan kai tämä on nykymedian linja.
Kommentit (73)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Auttaisin mielelläni monia tyttöjä kehonkuvan häiriöissä.
En ymmärrä alapeukkuja. Antaisin positiivista palautetta ja rohkaisisin tyttöjä olemaan oma itsensä. Löydän kauneutta myös rumuuden keskellä.
Sulla siis käänteinen BDD.
Eihän ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuitenki moni poika ois nussinu tota
Nussittavaksi kelpaa muttei suhteeseen, eikse niin ollut?
Tämä vasta pahentaakin asioita! "Olen niin ruma, ettei toikaan halunnut olla mun kanssa." Ja seksin jälkeen valtava häpeä siitä miltä on näyttänyt hommien aikana.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut nyt vaan on ihan oikeasti rumia ja kyllähän lapsikin sen itsekin tajuaa ellei ole heikkolahjainen. Ei se ole mikään kehonkuvanhäiriö jos ruma tajuaa olevansa ruma.
"Valtava nenä, joka peittää puolet kasvoista." Jotenkin en usko, että tuo on totta.
Minulla on tuo. Olen iltatähti ja tuo alkoi siitä, kun minua kymmenen vuotta vanhemmat sisarukset, serkut ja heidän kumppaninsa kommentoivat joko minun tai muiden ulkonäköä. En esim. viisivuotiaana oikeastaan ajatellut ulkonäköni ennen kun siskoni, jota tietysti pidin itse coolina, kun hän oli sen verran vanhempi kommentoi ohuita hiuksia. Veljeni tyttöystävä myös kommentoi hiuksiani ja kuusivuotiaana kuuntelin kun hän selitti mitä (parikymppiset) kaverinsa tekevät yrittääkseen estää kaksoisleuan muodostumisen. Muistan myös serkkujeni (kanssa 10+ vuotta vanhempia kuin minä) kommentoineen ulkonäköäni. Eivät he varmaan pahalla sitä tarkoittaneet, tekivät vain huomioita ääneen.
Itse en kommentoi kenenkään ulkonäköä koskaan mihinkään suuntaan ja ahdistaa aikuisenakin, jos joku kommentoi ulkonäköäni, vaikka kommentoisikin positiivisesti, koska se saa muistuttaa, kuinka tarkasti ihmiset toisia katsovat ja arvioivat.
Nykymaailma vaan lisää tuon esiintyvyyttä, kun kaikki vertailevat itseään maailman kauneimpiin, vaikka nämä kauniit ovat käyneet leikkauksissa ja kuvia on muokattu vaikka kuinka. Ei ihmisen ole tarkoitus nähdä niin monia kasvoja päivittäin. Kauniiden kasvojen määrä, mitä jossain Instagramissa näkyy päivittäin on valtava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykymaailma vaan lisää tuon esiintyvyyttä, kun kaikki vertailevat itseään maailman kauneimpiin, vaikka nämä kauniit ovat käyneet leikkauksissa ja kuvia on muokattu vaikka kuinka. Ei ihmisen ole tarkoitus nähdä niin monia kasvoja päivittäin. Kauniiden kasvojen määrä, mitä jossain Instagramissa näkyy päivittäin on valtava.
Aivan. Luin jostain, että ihmisen ei ollut koskaan "tarkoitus" nähdä kasvojaan tarkasti. Veteen heijastuva peilikuva oli se tarkkuus, jolla ihmisen oli tarkoitus tietää, miltä näyttää.
Vierailija kirjoitti:
Juu, vaikeuttaa vakavasti asioiden hoitamista, terveydestä huolehtimisesta, ihmisien kanssa oloa ylipäätään. Itse kärsin tästä ja vaikka haluaisin tehdä kaikkea, en vaa pysty.
Itse taidan tästä kärsiä. Välillä on päiviä, jolloin oikeasti on vaikea lähteä ulos, koska häpeän ulkonäköäni niin paljon.
Ja kun tästä ei hirveästi viitsi puhua, kun uskon ettei monikaan ymmärtäisi.
Ulkonäköni hävettää laittautumattomana. Mutta vielä enemmän laittautuneena, koska silloin näkee, että olen yrittänyt kohentaa ulkonäköäni, lopputuloksen ollessa lähinnä säälittävä.
Tyhjästä tämä ei ole tullut, lapsena sain kuulla pilkkaamista siinä ikävaiheessa, kun se minäkuva itsestään on ollut kehittymässä. Ja kun olen kuullut koulussa olevani ruma, ja kotona sisarukseni pilkkasi mm. läskiksi, ja meikatessani vanhemmat ärähtivät, että miksi niin turhuuteen käytön aikaa (kun itse siis minulle kosmetiikkaa ensin ostivat).
Sellaiset oikeasti hyvät palautteet olivat äärimmäisen harvinaisia. Ja kun tämä jatkui pitkään, kaveriporukassakin olin se "vitsi". Eli jolle tirskuen kehotettiin kokeilemaan myrkynvihreää ja pinkkiä luomiväriä yhdistettynä vääränsävyiseen puuteriin, ja toki hassunhauskaa jos näin sitten oikeasti tein. Kun en oikeasti luottanut enää ollenkaan siihen omaan arvioon, mikä näyttää hyvältä ja mikä ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, vaikeuttaa vakavasti asioiden hoitamista, terveydestä huolehtimisesta, ihmisien kanssa oloa ylipäätään. Itse kärsin tästä ja vaikka haluaisin tehdä kaikkea, en vaa pysty.
Itse taidan tästä kärsiä. Välillä on päiviä, jolloin oikeasti on vaikea lähteä ulos, koska häpeän ulkonäköäni niin paljon.
Ja kun tästä ei hirveästi viitsi puhua, kun uskon ettei monikaan ymmärtäisi.
Ulkonäköni hävettää laittautumattomana. Mutta vielä enemmän laittautuneena, koska silloin näkee, että olen yrittänyt kohentaa ulkonäköäni, lopputuloksen ollessa lähinnä säälittävä.
Tyhjästä tämä ei ole tullut, lapsena sain kuulla pilkkaamista siinä ikävaiheessa, kun se minäkuva itsestään on ollut kehittymässä. Ja kun olen kuullut koulussa olevani ruma, ja kotona sisarukseni pilkkasi mm. läskiksi, ja meikatessani vanhemmat ärähtivät, että mi
Olivatko he kuitenkaan kavereistasi, jos noin käyttäytyivät?
Ongelman juurisyy taitaa olla se, että kokee tarvetta täyttää muiden todelliset tai kuvitellut odotukset. Kaikki eivät koe. Sellaisille ihmisille ulkonäkö ei ylipäätään ole kovin tärkeä asia eikä se muodostu elämän keskipisteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli tuo 14-18- vuotiaana. Inhosin itseäni. Sen jälkeen jotenkin reissun ja kaikki helpotti. Murkkuiän hormonit tasaantui varmaan.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli tuo 14-18- vuotiaana. Inhosin itseäni. Sen jälkeen jotenkin reissun ja kaikki helpotti. Murkkuiän hormonit tasaantui varmaan.
Siis teit jonkun reissun? Kuinka pitkä ja minne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on BDD, on ollut siis ihan lapsesta. Todennäköisesti tuo on ainakin itselläni aivolähtöistä koska hahmotan muidenkin kasvojenpiirteet oudosti. En voi olla esimerkiksi valokuvissa ollenkaan tai seurauksena on AINA parin kuukauden masennus- ja ahdistuskausi jonka aikana mm. mittailen itseäni mitalla ja vertailen itseäni ihan maanisesti googlella löytyviin random ihmisten kuviin tuntikausia päivässä... tai pahimmillaan osastoreissu, jos aivot vetää täystilttiin. Olen joutunut tekemään erikoisjärjestelyitä että en näe vaikkapa passikuvaani tai ajokortin kuvaa ollenkaan.
Tunnistan tämän liian hyvin. Valokuvat on olleet myös mulle todella vaikea asia.
Muiden ottamat valokuvat on lähestulkoon aina ihan karmeita ja niiden näkeminen vetää kauheaan itsetuhokieriskelyyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, vaikeuttaa vakavasti asioiden hoitamista, terveydestä huolehtimisesta, ihmisien kanssa oloa ylipäätään. Itse kärsin tästä ja vaikka haluaisin tehdä kaikkea, en vaa pysty.
Itse taidan tästä kärsiä. Välillä on päiviä, jolloin oikeasti on vaikea lähteä ulos, koska häpeän ulkonäköäni niin paljon.
Ja kun tästä ei hirveästi viitsi puhua, kun uskon ettei monikaan ymmärtäisi.
Ulkonäköni hävettää laittautumattomana. Mutta vielä enemmän laittautuneena, koska silloin näkee, että olen yrittänyt kohentaa ulkonäköäni, lopputuloksen ollessa lähinnä säälittävä.
Tyhjästä tämä ei ole tullut, lapsena sain kuulla pilkkaamista siinä ikävaiheessa, kun se minäkuva itsestään on ollut kehittymässä. Ja kun olen kuullut koulussa olevani ruma, ja kotona sisarukseni pilkkasi mm. läskik
Olivatko he kuitenkaan kavereistasi, jos noin käyttäytyivät?
Eivät tietenkään. Mutta kuvastaa sitä, ettei minulla koskaan ollut terveitä ihmissuhteita, joiden mukana itsetuntemuskin olisi kehittynyt parempaan suuntaan.
Kun on koko nuoruuden ollut pilkan ja vitsailun aihe, niin on lähes nelikymppisenäkään vaikea itseään muuna nähdä. Kun yritän laittautua, niin lopputulos näyttää silmissäni siltä kuin olisin suoraan jostain sketsistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut nyt vaan on ihan oikeasti rumia ja kyllähän lapsikin sen itsekin tajuaa ellei ole heikkolahjainen. Ei se ole mikään kehonkuvanhäiriö jos ruma tajuaa olevansa ruma.
Kauneus ja rumuus ovat aina katsojan silmässä. Erittäin harvoin olen nähnyt ihmisen, joka on mielestäni ruma. Nämä rumatkin ovat yleensä jotain uutissivustojen väkivaltarikollisia.
Olen elämässäni nähnyt tasan yhden todella kauniin naisen, mutta en ole nähnyt yhtään rumaa ihmistä.
Minä olin ihan oikeasti ruma, kömpelö ja ujo lapsi. Ei se helppoa ollut- koulukiusaus ja oman äitini ikävät kommentit jatkuivat kunnes muutin kotoa pois 15-vuotiaana. Mutta ei siitä sen kummempia traumoja tai diagnoosia ole. Nyt olen ihan perusnätti, hoikka ja iloinen keski-ikäinen nainen. Jokainen tavallaan.
Suomessa on ollut pitkään vallalla vinoutunut kasvatus malli. Lapsia ei ole saanut kehua, etteivät ylpisty, vahinkoja, joita lapsille sattuu, on pidetty tahallisina. Itsenäistymiseen kuuluva uhma on pyritty kitkemään pois, tunteitaan ei ole saanut näyttää ilman rankaisua, pojan ei kuulu itkeä ja tytön on alistuttava jne.
Nykyään pyritään myös ennen kouluikää muokkaamaan lapsesta ulkoisesti sopiva. Hörökorvat leikataan, tytöille ei anneta tarpeeksi ruokaa, etteivät vaan liho, ihoa hoidetaan jo alakouluiässä kuorinnoin ja hiuksiin laitetaan milloin väriä, milloin kiharaa. Tatuoinnista ja lävistyksistä on tullut arkista.
Surettaa. Ennen ei osattu kutsua lasta elämään ja iloitsemaan itsestään, ystävistä ja luonnosta, nykyään sitä osataan vielä vähemmän.
Miten rakkaudettomat osaisivat rakastaa kun rakkaus on valjastettu ihan muuhun käyttöön kuin mihin se kuuluu?
Ole kaunis ja onnellinen.
Jos toiset näkevät sinut surkeana ja rumana, älä usko. Omaa rakkaudettomuuttaan peilaa toisia vastaan yllättävän moni, aikuinenkin.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin ihan oikeasti ruma, kömpelö ja ujo lapsi. Ei se helppoa ollut- koulukiusaus ja oman äitini ikävät kommentit jatkuivat kunnes muutin kotoa pois 15-vuotiaana. Mutta ei siitä sen kummempia traumoja tai diagnoosia ole. Nyt olen ihan perusnätti, hoikka ja iloinen keski-ikäinen nainen. Jokainen tavallaan.
Eli tämä aihe ei kosketa sinua millään tavalla, mutta oli pakko päästä silti kommentoimaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, vaikeuttaa vakavasti asioiden hoitamista, terveydestä huolehtimisesta, ihmisien kanssa oloa ylipäätään. Itse kärsin tästä ja vaikka haluaisin tehdä kaikkea, en vaa pysty.
Itse taidan tästä kärsiä. Välillä on päiviä, jolloin oikeasti on vaikea lähteä ulos, koska häpeän ulkonäköäni niin paljon.
Ja kun tästä ei hirveästi viitsi puhua, kun uskon ettei monikaan ymmärtäisi.
Ulkonäköni hävettää laittautumattomana. Mutta vielä enemmän laittautuneena, koska silloin näkee, että olen yrittänyt kohentaa ulkonäköäni, lopputuloksen ollessa lähinnä säälittävä.
Tyhjästä tämä ei ole tullut, lapsena sain kuulla pilkkaamista siinä ikävaiheessa, kun se minäkuva itsestään on ollut kehittymässä. Ja kun olen kuullut koulussa olevani ruma, ja kotona sisarukseni pilkkasi mm. läskiksi, ja meikatessani vanhemmat ärähtivät, että mi
Toi laittautuminen on muuten todella erikoinen juttu! Välillä laitan meikkiä ja kauniit vaatteet, sitten toteankin näyttäväni entistäkin kauheammalta ja pesen meikit pois ja vaihdan päälleni jonkun kaavun. On helpompi olla huomaamaton kuin tuoda itsensä esille meikeillä ja vaatteilla (ja altistaa itsensä "luuleeko toi olevansa jotenkin hyvännäköinen" -kommenteille). Mun sairastumiseen on myös vaikuttanut suuresti se, että siskoni oli jatkuvasti mun kimpussa ja haukkui kaikki ruumiinosani, ilmeeni ja eleeni ja teki niistä ihan julkisestikin pilkkaa, keksi halventavia lempinimiä jne.
Lapsena ei voi valita vanhempiaan tai päättää asuuko sisarusten kanssa vai ei.
Aikuisena voi ottaa etäisyyttä ja oppia muuttamaan omaa sisäistä puhettaan itsestään positiivisemmaksi.
Tämä on kuitenkin kovan työn takana ja vaatii henkistä halua kasvaa ja vastata itse itsestään.
Oletko lopun ikäsi vankilassa vai sanotko: nyt riittää! Minulla on oikeus elämään ja onnen tavoitteluun.
Nussittavaksi kelpaa muttei suhteeseen, eikse niin ollut?