Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa hyviä, järkeviä syitä miksi hankkia jälkikasvua!!
21.09.2008 |
Tilanne on se, että meidän on aika miettiä mitä tulevaisuudelta haluamme ja olisiko meistä vanhemmiksi. Kaikki puitteet on kunnossa, biologinen kello tikittää, mutta silti olemme kahden vailla.
Eihän sitä kyllä tiedä saisiko niitä lapsia/lasta edes, mutta aloittaisimmeko edes yrittämään.
Kertokaa hyviä (ja huonoja puolia,) siskot!
Kiitos
Kommentit (42)
laskemassa liukumäkeä tai pulkkamäkeä, eipä juuri käytyä Lintsin kaikissa laitteissa tai metsässä tutkimassa kaiken maailman mönkiäisten asuinsijoja.. En usko että miehen kanssa kahdestaan käytäisiin keinumassakaan. Kaikkia niitä voi tehdä lapsen kanssa ihan selittelemättä :-) (Tietysti aina voi lainata jostain kummilapsen tai sukulaislapsen sitä tarkoitusta varten.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 34-vuotias, kun tyttö syntyi.
jos ja kun sinulla on kyky rakastaa miestäsi, rakastut lapseesikin. Ja vieläpä tavalla, jota et voi ymmärtää ennen kuin sen rakkauden koet.
Minun mielestäni ihan turhaan mietit itkupotkuraivareita ja teinivuosia. Niiden osuus saattaa olla 3%. Mitäs jos ne loput 97% on antoisia ja seesteisiä? Eikä muuten ole sanottu, etteikö itkupotkuraivaritkin omalla oudolla tavallaan ole suht hyvä juttu.
Toisaalta. Korostat kovasti sitä, kuinka onnellinen olet nyt, kaksin miehesi kanssa. Meistä kukaan ei pysty sanomaan, miten jumiutunut olet lapsettomana elämiseen. Itsekäshän siinä lapsettomana eläessään voi olla. Jos on lapsi, ei todellakaan voi olla itsekäs!! Omista menohaluistaan on hyvin usein luovuttava. Kaamein skenaario on se, että jos saat lapsen, syytät häntä menetetystä vapaudestasi! Se on ihan hirvittävän väärin syytöntä lasta kohtaan.
Niin kuin useammassa viestissä on jo todettu, et voi tietää, mitä "paketista" tulee. Lasten saaminen on vähän rumasti sanottuna aikamoista venäläistä rulettia: ei kukaan etukäteen halua kohdalleen kaikkia niitä suruja ja pettymyksiä, mitä lapsiin odotusajasta lasten aikuisuuteen saakka voi pahimmillaan liittyä. Ei tähän voi sanoa kuin että "se ei pelaa joka pelkää".
Mieti "pelkokertoimiasi": erittele pelkojasi ja mieti, minkälaisella janalla pelkosi liikkuvat. Mikä on pahinta, mitä missäkin asiassa voi tapahtua? Mikä on ylipäätään pahinta, mitä elämässäsi voi tapahtua?
Minusta on ihan tervettä ja järkevää miettiä omaa soveltuvuuttaan vanhemmaksi. Kaikki ne uhkakuvat, mitä ap luettelit, ovat mahdollisia, osa todennäköisiä (potkuraivarit, parisuhteen uudelleen kelaus, spontaanisuuden väheneminen...). Silti... Kun aloitit elämäsi miehesi kanssa, miten uskalsit lähteä suhteeseen - ei kukaan tunne toista ihmistä "pohjaan saakka"? Puoliso voi pettää, jättää, tuhlata omaisuutesi, sairastua, kuolla, pahoinpidellä, tappaa - tai sitten voit saada suhteen, johon olet ilmeisen tyytyväinen.
Itse kuvaisin suhdettani vanhemmuuteen näin: jos olisin tiennyt, miten kovaan puristukseen joudun, en vain lasten kanssa, vaan väsymykseni, parisuhteeni ja omien vanhempieni kanssa - siis ylipäätään elämän, ihmisenä kasvamiseni kanssa, en olisi vanhemmuutta valinnut. Vanhemmuus on ollut minun voimilleni joskus turhan rankkaa. Helpommalla olisin päässyt ja olisin säilyttänyt itsestäni idealistisemman kuvan. Jos taas mietin lapsiani, olen kiitollinen, että saan olla heidän äitinsä, he ovat loistopakkauksia, kaikkine mausteineen! Vanhemmuus tökkii siis välillä, lapset eivät! Kaiken sen puristuksen ja mankeloinnin jälkeen, minkä läpi olen kulkenut, jos menettäisin lapseni, olisin todella hukassa ja elämälle olisi vaikea löytää äkkiseltään mieltä ja merkitystä. Lapset ovat ottaneet niin ison tilan minusta, että en todellakaan tiedä, millä teatteri-ravintolaillallis-matkustelu-myöhäännukkumis -kokemuksilla sen tyhjiön täyttäisin. Tietenkään tätä ei voi kokea etukäteen, jos ei lapsia ole, joten mitään tyhjää, lapsenmentävää koloa ei sielussa silloin myöskään ole.
Tämän paremmin en osaa omaa kokemustani sinulle, ap, välittää! Onnea matkalle pohdinnoissasi!
Meillä tilanne aika samanlainen kuin teillä - ja sitten ilman mitään vauvakuumeilua teimme "rationaalisen" päätöksen hankkia se lapsi, kun ikää oli sen verran että aika oli käsillä.
Ja jälkijunassa sanoisin, että jos saisin sen ajan takaisin, kun päätös tehtiin, valitsisin toisin. Tietysti lastani rakastan, mutta en ole äitityyppi ollenkaan. Puuhailen (nyt jo koululainen) lapseni kanssa tietysti ja paljon olen häneltä oppinut ja saanut, mutta itsenäisyyteni ja vapauteni menetys on ollut liian vaikeaa. Tuntuu, että olen joutunut luopumaan liikaa monista asioista - olen siis itsekäs, myönnetään.
Olen kuitenkin aina laittanut lapseni ja hänen hyvinvointinsa itseni edelle, sillä hän ei ole valintaa tehnyt, me sen teimme ja vastuun päätöksestä kannamme.
Tosiasia on, että en silloin tiennyt lapsista tai lapsen kanssa olemisesta mitään, ja jos olisin tiennyt - ja kuullut muunlaisiakin juttuja, kuin "lapset ovat parasta mitä minulle on tapahtunut", olisin varmaan valinnut toisin.
Hyvää osviittaa sinulle pitäisi kyllä olla sen, että huokaiset helpotuksesta kun sukulaislapsesi lähtevät - ehkä sitten pitäisi odottaa sitä "kuumetta"? Ja jos sitä ei kuulu, hyväksyä se, että ehkä elämäsi voi olla ihan hyvää ilman lapsiakin?
Minä kadun, mutta hyväksyn nykyisen tilanteen. Minä olisin ollut se nainen, jolle elämä ilman lasta olisi ollut parempi ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
väkisinkin pistää miettimään..
En voi rakastaa lapsiani
Mitä kun oma aika aiheuttaa kiukkuisuutta jne.
En haluaisi että minulle käy noin.
Olen perfektionisti ja epäonnistuminen tuntuisi kovin rankalta, tiedän sen.
Siinä varmasti syy miksi pohdin ja spekuloin (ja mieheni myös), haluan olla varma ja täysillä mukana siinä mihin sitten ikinä asian suhteen päädymmekään.
AP
Meillä oli loistava suhde miehen kanssa ja lapsen syntymän jälkeinen kriisikin vain kasvatti lisää - suhde on hyvä edelleen. Mutta lapsen tulon myötä jonkinlainen rutiini-arki astui elämäämme, jonka koen tappavaksi. Ei me ennenkään mitään ihmeellistä elämää vietetty - ei edes käyty baareissa yms. mutta sellainen tympäisevä välttämätön tiettyjen asioiden hoitaminen ajallaan on todella raskasta.
Mieskään ei ole mikään erityinen "isä-tyyppi", että ottaisi erityisesti vastuuta arjen sujumisesta, joten koen kaksinverroin kaiken repivän minua. Perhe-elämä ei todellakaan ole sitä, mitä halusin tai elämältä odotin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunne ketään joka näin ajattelisi vaikka välillä rankkaa olisikin.
Itse olin urasuuntautunut ja menevä, ehkä "kylmäkin" DI, joka mietti aivan samoja asioita kuin sinä. Nousujohteinen ura rahoitusalalla, varaa matkustella ja nauttia elämästä. Mieheni ylipuhui minut viikon lomalla jättämään ehkäisyn ja heti tärppäsi. Saman tien kun tein positiivisen testin, hymy levisi korviin ja olin todella onnellinen. Oltiin molemmat.
Nykyisin meillä on2,5v esikoisen lisäksi toinen lapsi 10kk ja voin sanoa että tämä aika ja kaikki mitä olen lasten kautta saanut, on ollut jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa. On meilläkin ollut koliikkia ja uhmakohtauksia mutta se ei ole mitään sen puhtaan onnentunteen rinnalla, kun saa pitää sylissä omaa lasta. Lapsilta saa niin paljon ja kokee niin vahvoja tunteita, että sitä ei voi uskoa tai kuvata ennen kun itse kokee. Siihen pitää vain uskaltaa heittäytyä ilman sen kummempaa miettimistä. Mielestäni iän puolesta sinulla alkaa olla vähän kiirekin.
Onnea matkaan!
itse ainakin arvostan ja iloitsen siitä, että elämään tulee lisää sisältöä lasten kautta. Rakkaus ja hellyys lapsiinsa yllättää.
Lapset ihan oikeasti kasvattaa vanhempiaan myös ihmisinä. Pinna joutuu venymään aivan uusiin ulottovuuksiin ja joudut luopumaan monista omista eduistasi. Se kyllä väkisinkin kasvattaa.
Sitten tietysti se, että kun vanhenee, niin yleensä ainakin omat lapset pitävät yhteyttä ja huolta vanhemmistaan.
Negatiivisena puolena voisi sanoa sen, että ennen lapsia et tiedä mitä on totaalinen väsymys ja v***tus.
Lasten kasvattaminen on mielestäni äärimmäisen vaativaa ja raskasta. Sitä ei tiedä ennen kuin kokee sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tänä päivänä olen monesti sanonut, että jos olisin ollut viisas, olisin jättänyt lapsen tekemättä - kaikki rakkaus kuitenkin lapselleni, joka on olemassa. Lapsen kanssa elämä ei kuitenkaan ole mitään ihanaa olemista, vauvantuoksuista elämää. Yöllisiä huutoja, kokoaikaista vastuuta, mitä nyt vaan voit kuvitella. Monesti olen miettinyt, että järkevämpää olisi ollut vaikka vain hoitaa ystävien lapsia, niitä kun piisaa... Eihän se tietenkään sama asia ole, samanlaista rakkautta tuskin voi ystävän lasta kohtaan kokea. Mutta ei myöskään sitä samaa "vihaa", vastuuta, ärtymystä...
En osaa kirjoittaa tätä niin, että olisi mitenkään järkevästi sanottua, mutta... lapsi tuo paljon vastuuta, on siinä hyvät ja huonotkin puolensa...
Ja olen myös järki-ihminen ja tehnyt töitä hullun lailla.
Tällä hetkellä syitäni lapsen hankkimiseen:
- lapseni on maailman ihanin ja saan nauttia hänen seurastaan
- mahtava kokemuksena olla äiti
- miehellä ja minulla on ikuisesti tämä yhdistävä asia
Me nautittiin elämästä kahdestaan ekaksi miehen kanssa ja sekin oli ihanaa, mutta aika aikaansa kutakin. Mulla on todellakin oma elämä vieläkin kirjan lukemisineen yms. ja olemme käyneet jo myös yhdessä matkoilla, et ei se elämä lapseen loppunut :D. Työelämässäkin olen raatanut jo niin kauan, että äitiyslomalla olo on ollut kuin lomalla oloa todella. Eikä todellakaan ole kiire takaisin, enkä raskisikaan viedä meidän pikkumiestä hoitoon vielä.
No en tiiä et vastasko tää mihinkään, kunhan läpätin :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että sulla on jo tuon verran ikää, ja olette miehen kanssa saaneet jo nauttia kahdenkeskeisestä ajasta, joten kannattaisi alkaa heti yrittäminen. Se on kuule inhottavaa katsoa sikiöseulontavihosta oman ikänsä kohdalta numeroita ja miettiä, että mitähän arvoja saa sieltä verikokeesta :(
Ettet vaan tee ja sitten pura pahaa oloasi lapseen.
Olen todellakin aikuinen!
Ja uskon kyllä että lapsi toisi onnea, iloa, itkua, huutoa, kyyneleitä. Kaikkea elämää.
Mulla huvitti ihan osa näistä kirjotuksesta kun tuntui että ne oli niin yli positiivisia.. =) Onhan se lapsiperheen elämä ihanaakin, mutta paljon muutakin.
Jotenkin minulla vaan noista sun kirjotuksista tulee sellainen tunne, että ehkä ette itse kuitenkaan haluaisia lapsia.. Siis sellanen kuva minulle tuli, en sitten tiedä muista.
Ei meillä kaikilla ole sitä äitiyttä, eikä tarvi ollakaan. Rohkeaa on se, että kuuntelee itseään, eikä tee lapsia vaan siksi että "pitäisi".
Mutta varmaan se ajatus teillekin tulee kirkkaaksi, oli se sitten mikä tahansa.
Kaikkee hyvää teille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen todellakin aikuinen!Siis oleT aikuinen! =D
Olen joskus todennut keskusteluissa muiden lapsellisten ystävieni kanssa, että onneksi vastoin tahtoaan lapsettomat ihmiset eivät kuitenkaan voi loppujen lopuksi täysin ymmärtää sitä, mitä menettävät. Eli vaikka lapsen kaipuu olisi kuinka valtava, niin silti se lyö ällikällä, kuinka paljon omaa lastaan voi rakastaa.
Sama pätee mielestäni AP:nkin tapaukseen, vaikket vasten tahtoasi lapseton olekaan. Turha meidän vanhempien on koittaa selittää, mikä omissa lapsissa on ihanaa ja miksi "pitäisi hankkia" lapsia. Vaikka kertoisimme sen kuinka hyvin, et voi siitä kuitenkaan ymmärtää kuin murusen. Se on koettava ihan itse. Mutta sen sanon, että älä luule tietäväsi asiasta mitään sen perusteella, että olet hoitanut sukulaislapsia. Se on aivan eri asia.
Onko sulla/teillä ollut koskaan edes oikein rakasta lemmikkiä, kissaa tai koiraa, joka on ollut teidän "vauva"? Jos vastaus on myöntävä, niin kerro se miljoonalla! Alat päästä jo vähän lähemmäksi. Ja eihän mitään hyvää elämässä saa ilman vaivannäköä. Ei ne parhaat hetket lasten kanssakaan tuntuisi niin hyviltä, jos ei joskus olisi niitä vastoinkäymisiäkin.
:) 4:n umpi-ihanan äiti, joka parikymppinsenä kuvitteli olevansa 35-vuotiaana lapseton, sinkku uraohjus. Paljon parempi näin!
Lähinnä sitä tulee kai sääli ihmistä, joka ei halua lapsia. Silloinhan ihmisessä on bilogisesti jotain todella pahasti vinksallaan. Suvunjatkaminen kun lienee vieteistä se vahvin ja tärkein.
Tuttavapiiristäni löytyy sekä lapsellisia että lapsettomia, jälkimmäisiä monestakin eri syystä. Toisinaan lapsettomista saa sen kuvan (siis nimenomaan sellaisista, jotka eivät halua lapsia), että he luulevat meidän lapsellisten kadehtivan heitä. Että on jotenkin hienoa matkustella enemmän ja käydä usein ravintoloissa, olla vain rauhassa kahden...
Totuus on toinen. Usein lapsettomia säälitään ja mietitään, että eivätkö he tosiaan tajua, mistä jäävät paitsi? Kun on lapsensa saanut suht nuorena, on 5-kympin hujakoilla jälleen kaksin miehensä kanssa, vapaa tulemaan ja menemään mielensä mukaan (ja ennen sitäkin lasten kanssa, eivät lapset estä matkustelua). Me lapselliset saamme seurata lasten kasvua ja kehitystä, katsoa heidän aikuistuvan ja lopulta (toivottavasti) "lentävän pois pesästä". Sitten on toivottavasti vielä vuosia aikaa olla vain kahden, kenties nautiskella sopivina annoksina sekä omien lasten että lastenlasten seurasta.
Lapsettomat tuijottavat koko ikänsä vain toistensa naamoja ja ihmettelevät sitten vanhoina, kun saavat olla yksin tai korkeintaan kaksin. Ei jää vanhuuden turvaksi paljon käteen eletyistä ulkomaanmatkoista ja syödyistä kynttiläillallisista. Ei käy kukaan katsomassa, kun niiltä sukulaislapsiltakaan ei enää vanhoille täteille niin aikaa riitä...
Se että biologinen kello tikittää on ihan tarpeeksi hyvä syy. Koskaan et tule tuon valmiimmaksi vanhemmaksi. Ihan saatte olla sellaisia vajavaisia ja epätietoisia kuin olettekin. Lapset tuovat paljon onnea ja paljon työtä, joskus surua ja tuskaakin. Koskaan et voi tietää. Kannattaa uskaltaa elää.
Monesti hieman iäkkäämmät äidit ovat tosi valmiita myös siihen puoleen, kun joutuu luopumaan omasta ajasta jonkin verran ja asettamaan lapsen etusijalle. Heillä on myös elämänkokemusta ja kypsyyttä, ja avioliitossakin on selvitetty perusasioita kuntoon. Nuoret vanhemmat kuten minä, käyvät tuota kaikkea siinä sivussa, kun lapsia kasvatetaan ja se on rankkaa.
Kaikkea hyvää teille!
Tässä on vähän sellainen tilanne, että suhtaudutaan asiaan vain ja ainoastaan järjellä, koska kummallakaan meistä ei ole koskaan ollut erityistä lapsenkaipuuta, eikä minulla ole mitään hinkua kokea raskautta tai synnyttää.
Voihan siis olla, että nauttisin suunnattomasti äidiksi kasvamisesta, mutta en osaa sellaista ollenkaan kaivata.
Vaakakupissa siis tämä, että lapsia "kuuluu" tehdä ja se, että elämä on ihan oikeasti täydellistä ja ihanaa näin lapsettomanakin.
Haluaisin siis teiltä kokemuksia siitä mistä jään paitsi, jos päädymme jatkamaan huoletonta lapsettoman pariskunnan elämää.
Olen ystävieni kanssa useaan otteeseen tästä keskustellut, mutta ajattelin, että täältä tulisi laajempi näkökanta, kun on enemmän porukkaa.
Ilmeisesti kuitenkaan tällaiseen asiaan ei haluta kommentoida.
Kiitos sinulle kuitenkin mielipiteestäsi!
Pohdinnat jatkukoon - ihan vielä ei olla jäniksen selässä.
Toki rakastan miestäni, enemmän kuin mitään muuta. Vaikeita aikoja oli joskus suhteen alussa, mutta viimeset kymmenen vuotta on mennyt upeasti. :)
Itse asiassa olin ihan kamala teini. Karkailin kotoa, kuvioissa oli nuorisorikollisia poikaystäviä ja huumeitakin kokeilin.. Lapsena olin kai aika ok, tosin kovin temperamenttinen, mutta vanhemmat eivät päässeet helpolla sairasteluni vuoksi.
AP