Oppiiko kumppanin kanssa elämään jos on aina asunut yksin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunhan hankkii kumppanin, jolla on hyvin samanlainen elämäntyyli kuin itselle. Siistin ihmisen ei kannata muuttaa yhteen sotkupytyn kanssa, ja aamuvirkulla saattaa iolla ongelmia yökukkujan kanssa. 

Ja jos on henkilö, joka on aina asunut yksin ja jolla on tärkeät ja tarkat rutiinit, niin ehdottomasti pysy yksin. Yhdessä asuminen on täynnä kompromisseja, jotta se onnistuu.

Kuinka monta kertaa tältäkin palstalta olenkaan saanut lukea kirjoituksia, joissa kirjoittaja kertoo kuinka hänen kumppaninsa ei tee käytännössä mitään yhhteisen kodin siisteyden tai yleisen elämänlaadun edistamiseksi / ylläpitämiseksi. 

Ainakaan sen mielestä, joka valittaa. Eli ero vaan. Turha sitä on väkisin yrittää ja valittaa päivästä toiseen. Yksin on ihan hyvä olla.

Vierailija kirjoitti:

ja mikään ei ärsytä sitten enempää kuin se että sinut herätetään kun haluaisit nukkua. vaikka kieltäisitkin. jotkut ei pysty puoltatuntia olemaan yksin..

TÄMÄ. Niiiiiiiiiiin raivostuttavaa! 

Riippuu kumppanista, asunnosta, kummankin elämäntilanteesta, omasta luonteesta ja sadasta muusta asiasta. On hyvin eri asia muuttaa vaikkapa ahtaaseen kaksioon kumppanin kanssa, jolla on esim. hyvin erilainen luontainen vuorokausirytmi tai tapa olla ja hoitaa asiat kotona kotona, kuin muuttaa tilavaan asuntoon kumppanin kanssa jonka kanssa käytännön rutiinit soljuu yhteen ilman sen kummempia sopimuksia ja järjestelyjä. Ensimmäisessä tilanteessa toisen naama alkaa ärsyttää todennäköisesti nopeammin, varsinkin jos on tottunut siihen että tarvitsee paljon omaa tilaa ja aikaa.

Avoliitto tuo paljon sellaisia kysymyksiä eteen, jotka eivät vasta seurustellessa välttämättä tule niin esille: miten talousasiat hoituu, mikä on kummankin siisteyskäsitys ja tapa hoitaa kotityöt, miten sosiaaliset tarpeet ja voimavarat sopii yhteen (esim. toinen tykkää kutsua vieraita kylään usein ja toinen ei jaksaisi kuin hyvin harvoin jos sitäkään), ajankäyttöön liittyvät kysymykset, onko molemmat aktiivisempia vai koti-ihmisiä (esim. onko toinen odottamassa illat kumppania kotiin vai nauttiiko saamastaan omasta ajasta), sisustukseen ja muihin hankintoihin liittyvät erimielisyydet jnejnejne. Tähän päälle vielä ne ihan tavalliset parisuhteen hyvät ja huonot puolet, joista ihmisillä tulee ajoittain konflikteja vaikka ei asuttaisi yhdessä. Avoliitto voi joko auttaa tai mutkistaa niitä.

Tiedän tapauksia joissa nainen on ollut yli kolmekymppiseksi sinkku ja tottunut yksinoloon, mutta sitten sattumalta löytänyt kumppanin jonka kanssa kaikki sujuukin heti kuin tanssi ilman mitään aiempaa kokemusta yhdessä asumisesta kenenkään kanssa. Sitten tiedän myös joitakin sellaisia pareja, jotka ovat hirveän rakastuneita mutta eivät meinaa saada käytännön asioita tasapainoon jotta voisivat asua yhdessä, joko kokemattomuudesta, erilaisuudesta tai muusta jääräpäisyydestä johtuen. Lisäksi on pareja kaikkea siltä väliltä.

Ite olen 17-vuotiaasta asti asunut yksin, enkä enää sopeutuisi siihen että muuttaisin jonkun kanssa saman katon alle. Että tässäkin asiassa se, että toisilla onnistuu, toisilla ei. 

Minä muutin puolison kanssa yhteen ensimmäisen kerran vähän alle 30 vuotiaana. Kumpikin olimme toisillemme ensimmäiset. Kämppiksiä jonkin verran minulla ollut ennen sitä, mutta hänellä tietääkseni ei.

Kummallakaan ei ollut mitään ennakkoasenteita/vaatimuksia siitä, kuinka yhdessä asuminen pitäisi "suorittaa", joten olemme tehneet sen omalla tavallamme.

Jos nyt 30 vuoden kuluttua jäisin sinkuksi, en enää muuttaisi yhteen. Johtuen ihan siitä, etten jaksaisi alkaa opettelemaan yhdessä asumista uuden ihmisen kanssa, joka on erilainen kuin mihin olen tottunut.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu kumppanista, asunnosta, kummankin elämäntilanteesta, omasta luonteesta ja sadasta muusta asiasta. On hyvin eri asia muuttaa vaikkapa ahtaaseen kaksioon kumppanin kanssa, jolla on esim. hyvin erilainen luontainen vuorokausirytmi tai tapa olla ja hoitaa asiat kotona kotona, kuin muuttaa tilavaan asuntoon kumppanin kanssa jonka kanssa käytännön rutiinit soljuu yhteen ilman sen kummempia sopimuksia ja järjestelyjä. Ensimmäisessä tilanteessa toisen naama alkaa ärsyttää todennäköisesti nopeammin, varsinkin jos on tottunut siihen että tarvitsee paljon omaa tilaa ja aikaa.

Avoliitto tuo paljon sellaisia kysymyksiä eteen, jotka eivät vasta seurustellessa välttämättä tule niin esille: miten talousasiat hoituu, mikä on kummankin siisteyskäsitys ja tapa hoitaa kotityöt, miten sosiaaliset tarpeet ja voimavarat sopii yhteen (esim. toinen tykkää kutsua vieraita kylään usein ja toinen ei jaksaisi kuin hyvin harvoin jos sitäkään), ajankäyttöön liit

Entäs avioliitto? Miten siinä nämä samat asiat?

En tiedä YHTÄÄN ihmistä, joka olisi asunut AINA yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Sujuuhan se.

Itse olen ensin ollut yksin 24-vuotiaaksi, sitten 15 vuotta asunut yhdessä ja sen jälkeen taas 5 vuotta yksin. Enää en yhteen muuttaisi, eikä minusta olisi siihen enää. Kyllä vielä ekalla kerralla onnistuu hyvin, jos halua on.

Millaista elämäsi oli 2-vuotiaana yksin?

Ahaa 

Toivottavasti ei.

EI !

Ei opi. Sinut on tuomittu elämään yksin. Olet sitten minkä ikäinen hyvänsä.