miten nimi lapselle maailmalla?

asalia: En ole ymmärtänyt että Norjassa kahden etunimen omaavat käyttäisivät aina molempia. Yleisempää se kyllä on kuin Suomessa mutta monet käyttävät vain yhtä nimistä eikä välttämättä ensimmäistä.



Me taidetaan olla tosi kummajaisia paikallisten silmissä, kun meidän lapsella on kaksi etunimeä joista vain ensimmäistä käytetään, mun sukunimi välinimenä ja isän sukunimi sukunimenä. :D Eka etunimi on Suomessa harvinainen, Norjassa tunnettu mutta erittäin harvinainen, toinen etunimi tulee isän kotimaasta. Molemmat nimet helppoja lausua, tosin lausutaan englanninkielisissä maissa aikalailla eri tavalla.

Voi että:´D Ja minä haluaisin ehdottomasti pojan jonka nimi olisi Jaakko. Ja täällä Norjassa olisi sitten Jookku... :S



Oma nimeni on erittäin kansainvälinen mutta kirjoitusasu suomalainen ja se kirjoitetaan väärin vaikka kirjoittaisin itse sen malliksi. Kaksoisvokaalille ollaan yksinkertaisesti sokeita.



Niin, siis meillä kanssa tuo sukunimi on sitten kolmannesta maasta, eli ei norjalainen eikä suomalainen. Siitäkin nimestä on kaksi eri kirjoitusmuotoa olemassa maailmalla ja se " väärä" muoto on yleisempi. Oli siis minulle tärkeää ettei lapsemme joutuisi enää etunimensä kirjoitusasua erikseen tavailemaan, kun sukunimen joutuu.

Meillæ siis miehellæ sukunimi on itævaltalainen ja sen saa aina tavata. Se on hyvin harvinainen. Minun suomalainen sukunimi on yhtæ harvinainen ja senkin saa yhtæ lailla tavata (myøs Suomessa). Meille on juuri siksi tærkeææ, ettæ etunimi/et olisivat mahdollisimman helpot sekæ Suomessa ettæ Norjassa. Siis " kirjoitetaan kuten lausutaan" . Kuten taisin jo mainitakin, tæmæ on aikamoista tasapainottelua. Esikoisemme nimi on Rudolf, koska se toimii Suomessa ja Norjassa (jostain syystæ kyllæ jotkut ovat kirjoittamassa sitæ aina æærimmæisen muodikkaasti ja typeræsti RudolPHiksi, mikæ on minusta ihan hassua).



Myøs næistæ sukunimiemme vaikeudesta johtuen emme ole halunneet antaa lapsellemme/tuleville lapsillemme kaksoissukunimeæ. Norjassahan uuden nimilain mukaan lapsille voi antaa kaksi sukunimeæ tyyliin Silje Jørgensen-Olsen. Meidæn lapsen norjalaiset serkut ovat saaneet tællaisen kaksoissukunimen. Se on minusta ihan kannatettava valinta, koska silloin æidin sukunimi ei jææ tællaisen vælinimen (" mellomnavn" ) asemaan, joka vain ympætææn, mutta jolla ei ole kæytænnøn merkitystæ. Toisaalta taas kyllæ tæssæ maassa, jossa kaikkia nimiæ kæytetææn, on varmaan aika rankkaa, jos on kaksi etunimeæ ja kaksi sukunimeæ. Joka pæivæ lehdessæ haastatellaan jotain Else Elvira Sletsvold Tunheimiæ ja se næyttææ minusta pitkæltæ ja vaikealta. Siinæ suhteessa kannatan suomalaista nimipolitikkaa, vaikka toisaalta voikin sitten kysyæ, ettæ miksi Suomessa annetaan toka ja joskus kolmaskin etunimi, kun niitæ ei kuitenkaan kæytetæ?



Tællaiset løpinæt tææltæ.

Mutta kun ajattelen lähipiirimme lasten nimiä (ei siis vain jossain kuultuja nimiä vaan lastemme leikkitovereiden ja naapuritalojen lasten nimiä) täällä Saksassa, ajattelen, että voin halutessani antaa aika suomalaisen nimen, eikä se silti tuntuisi oudolta täälläkään. Nimittäin 3-8 -vuotiaidemme kaveripiiristä löytyy:



Lasse (useampi), Matti, Suvi, Mika, Hanna, Emma, Katja, Annika, Sara, Lotta, Elias..



ja nämä kaikki lapset ovat saksalaisia!

Täällä Hollannissa erittäin suosittuja poikien nimiä ovat tällä hetkellä Mika, Timo, Jarno, Jari.



Jari-nimen on tehnyt tunnetuksi tietenkin eräs suomalaisjalkapalloilija (tosin täällä lausuvat " jaari" ), ja Mika tulee varmaan Häkkisestä, luulisin. Jarnon alkuperä on epäselvä - yhdessä hollantilaisessa nimikirjassa sanottiin, että se on luultavasti fantasianimi, mutta enpä tiedä mistä nimi suomeenkaan on tullut. Timo taas on yllättävän kansainvälinen nimi, tulee Timoteuksesta.



Ylipäätään Hollannissa tuntuu olevan trendi, että mitä omituisempi nimi, sitä parempi. Esikoiselle annoimme kansainvälisen nimen, koska en silloin halunnut ruveta tavaamaan nimeä joka paikassa... mutta 4 vuotta myöhemmin olin jo niin maassa maan tavalla, että kuopus sai supisuomalaisen nimen, eikä minua haittaa että keskellä oleva h-kirjain jää paikallisilta lausumatta tai kirjoitetaan väärään paikkaan :)



Suosittu pikkutyttöjen nimi muuten on Sanne, ja tunnen itseni hyvin nuorekkaaksi, koska oma nimeni - suomalaisittain Sanna - ymmärretään täällä aina e-loppuisena!

...ja se on Norjassa nouseva trendinimi. Mutta minunkin nimeni on Sanneksi muuttunut tyøpaikan nimiluettelossa.

Klassisesti :). Tykkäsin yhdestä kertomuksesta, jonka päähenkilö oli tosi suloinen ihminen, siis kertomuksen mukaan... ja siitä jäi nimelle hyvä kaiku. Joten otettiin se nimi siinä muodossa, kun se oli kertomuksessa. Kirja kai sinänsä oli saanut ruotsalaisia vaikutteita, mutta nimi on vanha ja aika kansainvälinen. Huomasimme sitä miettiessämme, että se sopii merkitykseltään venäjäksi meidän ajatukseen/toiveeseen lapsen tulevaisuuden suhteen (en kyllä ole vähääkään " venäläinen" en asuinpaikkan tai kielitaidon suhteen). Toivomme siis, että tyttö elää nimensä mukaisesti ja kasvaa niihin arvoihin joista nimi muistuttaa. Nimestä ei kuitenkaan tiedä, mitä se tarkoittaa jos ei ole asiaan perehtynyt tai just nimenomaan venäjänkielinen. Lausuminen onnistuu eng, saksa, suomi ja hollanti ok, kirjoitusasu on tavallaan kansainvälinen, tuttu siis engl. ja hollanniksi, suomalainen lisää yhden e: n mikä hermostuuttaa ja tekee nimestä tavanomaisen, saksalainen joskus kääntää v:n kaksoisveeksi, jos ei muista korostaa sitä, että kyseessä on v.



Mutta mutta, kaikki hyvin, kunnes tajusimme, että ihmekös nimi sopii nätisti miehen sukunimeen, joka meillä on käytössä, koska se onkin idän puolelta alunperin kotoisin. Siis sukunimi, mies itse ei, siksi ei heti tajuttu että yhdistelmä kuulostaa täysin itäeurooppalaiselta, mikä ei valitettavasti tällä hetkellä täällä euroopassa ole välttämättä eduksi... Vaikeeta valita täydellistä nimeä... toinen nimi, mitä ei yleensä käytetä on eteläeuroopplainen, mun yhden sikäläisen ihanan ystävän mukaan. Halusin sen, koska se ystävä on mulle erityisen rakas.



Eli kuka valitsi nimet... hmmm, minähän sen taisin olla. Mies oli innoissaan. No, ensin ehdottelin kaikenlaista, ja mikään ei kelvannut, tämän hyväksyi iloisesti, joten se sitten toteutui... :) Nimessä on niin paljon tunnelmaa, että se pitää valita tunteella. Moni nätti nimi on multa pannaan julistettu, koska tiedän jonkun sen nimisen, joka ei ole ollut kiva, tai tapa millä oon kuullut nimeä joskus lausuttavan on ärsyttävä, vaikka toisella kielellä oliskin kaunis... Esimerkiksi Sara nimi on ihana, jos se lausutaan lyhyesti, tää siis vaan mun mielestä, mutta en kestä saksalaisten " sa (+puolikas a)-r (kurkkuäänne)-ah" ... eli se jäi sitten antamatta, vaikka kirjoitusasu on ihana. Eikä sitä olis Zara-kirjoitusasu varmaan muuttanut, olis z voinut kuulostaa kauheemmalta vielä... :)

Meilla on kaksi tyttoa ja perheessamme on kolme kulttuuria; aidin, isan ja asuinmaan, ja viela niiden kaikkien sekoitus.

Molemmilla tytoilla on kaksi etunimea ja koko perheella isan kaksi-osainen sukunimi.



Vanhemman tyton etunimi kay kaikissa kolmessa kulttuurissa mainiosti, on Suomessa ja isansa maassa hyvin tunnettu. Asuinmaassamme se on lahinna " mummonimi" . Toinen nimi valittiin siksi koska pidimme siita, ja helppo nimi myos kaikissa kolmessa maassa ja kielessa.



Nuoremman tyton etunimi valittiin vain sattumalta kun loysin sen nimikirjasta ja ihastuimme siihen. Se on Suomessa suosittu talla hetkella seka taalla Englannissa nousu suuntaan taas, vaikka on myoskin " mummonimi" ... Toinen nimi on minun isoaitini nimi mutta sen kirjoitusasu isankulttuurista, koska on erittain tunnettu nimi siella.



Nuoremman tyton nimi lausutaan erilailla esim. suomeksi ja ranskaksi kuin englanniksi ja sita saa valilla selitella. En koe sita ongelmaksi, koska kerran kun selittaa tutuille, tai no ja tuntemattomille niin se riittaa. Sanon vain etta lausutaan kuten ranskaksi niin se jaa heille mieleen. Laakareissa ym. annan menna englanniksi. Ja tosi paljon on tullut positiivista palautetta kuinka erikoinen ja ihana nimi. Juuri nyt taas eras julkkis nimesi tyttonsa meidan tyton kaimaksi, oli kuulemma hanenkin mummonsa nimi... Ei muuta kuin arvailemaan! ;o)



Minusta on tarkeaa etta lapsilla on nimet jotka edustavat heidan juuriaan/kulttuureitaan. En haluaisi antaa peri englantilaista nimea sen vuoksi etta eivat erottuisi massasta, kun erottuvat joka tapauksessa. Sen verran voi edustaa omaa kulttuuritaustaansa ja olla ylpea nimestaan!

Meillä on poika ja tyttö ja elämme kolmikielisessä ja kolmen valtion liitossa.



Pojalla on kansainvälinen nimi joka on kotimaassamme tosi yleinen, tosin en tiennyt sitä nimeä valitettamme kun en tullut tutkineeksi tilastoja. Suomessa nimi on tunnettu mutta harvinainen. Miehen kotimaassa imi on tunnettu ja tavanomainen.



Tytöllä on kansainvälinen nimi joka ei ole yleinen kotimaassamme eikä Suomessa eikä miehen kotimaassa.



Meidän valintaperusteina oli että nimien pitää olla helppoja ääntää kaikilla meille tärkeillä kielillä, eikä niillä ole mitään ihmeellisiä konnotaatioita.



Emme missään vaiheessa miettineet suomalaisia nimiä, emmekä miehenkielisiäkään. Emme tainneet edes keskustella sellaisesta vaihtoehdosta. Tietysti suomalaista etunimeä olisi voinut perustella sillä että sukunimestä käy ilmi isän tausta/kieli.



Itselläni on harvinainen suomalainen etunimi ja sen ääntäminen on Suomen ulkopuolella aivan toivotonta! Esim yksi pomoistani ei vielä 11 v jälkeenkään osaa sanoa nimeäni....

Olen ihan samaa mieltä, ettei ääntäminen saa mennä kohtuuttomaksi. Itse en kovin hyvin osaa mieheni nimeä ääntää, eikä se ole yhtään kivaa. Eli hyvin tietoinen olen tästä.



Itse olen ulkomaille muutettuani kaivannut suomalaisempaa nimeä, ihan identiteetin takia.

kolmikielisten lsten kanssa. Valitsin tytolle kolme nimea, yhksi mieheni kielella, yksi suomalainen ja yksi kv ja tanne Englantiinkin sopiva. Pojalla miehen kielen nimi ja toinen nimi sopii seka SUomeen etta kv.



Me myos varmistimme etta kaikki nimet kaikille lausuttavia ja ettei mikaan nimi tarkoita toisella kielella mitaan tylsaa tai negatiivista.



Ajatelin etta jos lapsille tulee murrosiassa joku kriisi niin on nimi mista valita ja kuka tietaa minka maan identiteetin ne tuntee aikuisena omimmakseen. Sitten on nimi omasta takaa.

Minä suomalainen, mies ruotsalainen ja asumme Saksassa. Kaikilla lapsilla on etunimenä sellainen, joka on aika yleinen Ruotsissa, vähän harvinaisempi Suomessa ja hyvin harvinainen Saksassa. Kuitenkin täällä jokainen tuntee nuo nimet, ovat vain hyvin hyvin vanhanaikasia. Lausumisongelmia ei ole koskaan tullut missään maassa ja kaikissa maissa on myös osattu kirjottaa ainaki suunnilleen oikein. Tykätään nimistä (vaikka Ruotsiin ehkä muutettaessa ne on ihan liian yleiset), koska täällä Saksassa ne heti kertoo alkuperästämme (kuopuksen nimi ei ehkä niin paljon).



Toinen nimi kaikilla lapsilla on supisuomalainen ja kolmas nimi ruotsalainen.

Piti kertoa, etta valitsimme tytolle suomalaisen etunimen. Toinen nimi on kansainvalisempi. Ajattelimme, etta ensimmainen nimi on helppo kenen tahansa lausua vaikka onkin suomalainen nimi alkuaan. Mutta kylla nimi taytyy pariin kertaan sanoa taalla USA:ssa ennen kuin sanovat sen oikein.



Yllatyksena tuli tama toinen nimi. Kuulimme intialaisilta tutuiltamme, etta kyseinen nimi tarkoittaa heidan kielellaan (ja Intiassa on X maara eri kielia) kaunista kuuta. Tama oli iloinen yllatys, mutta mika tuuri! Nimi olisi voinut tarkoittaa myos ihan jotain muuta... Lisaksi kuulimme, etta tyttomme toinen nimi on myos hyvin yleinen Japanissa, mika oli myos taysi yllatys.



BT

Norjassa toisia nimiä ei käytetä, mutta minä olen niiden olemassa oloon kasvanut ja haluan lapsilleni mieluiten kolme, mutta ainakin kaksi etunimeä. Onhan siinäkin sitten sitä suomalaisuutta, mutta ei niin paljon häiritse arkielämässä.



Täällä jos ihmisellä on kaksi etunimeä , niin tarkoituksena on että se oli yhdys nimi tyylin Per Ole. Kolmea etunimeä pidetään jo tosi omituisena kikkailuna. Sen sijaan on tavallista antaa lapselle molempien vanhempien sukunimet, kuten vaikka Gro Harlem Bruntland.

Todella hankalaa oli loytaa tytollemme sopiva nimi. Itse tykastyin kovasti eraaseen nimeen, mutta kun albanialaisille tuottaa hankaluuksia lausua kaksoiskonsonantteja, oli siita nimesta luovuttava. Pistin kylla miehen harjoittelemaan ko. nimen aantamista. Silloin kun han oikein pinnisteli, lausui oikein, muutoin vaarin. :0



Mies taas ehdotti minunkin mielestani todella kaunista nimea, mutta siitakin luovuttiin, koska se on " liian albanialainen" . Sopiva nimi loytyi sitten ihan yllattaen miehen saamasta tekstiviestista (kaverinsa vaimon nimi). Nimea nayttaa esiintyvan ainakin Etela-Amerikassa ja Albaniassakin on tata nimea kantava laulaja. Nimen piti siis olla sellainen, joka kay niin Suomessa, Albaniassa kuin taalla Englannissakin. Mies laittoi kokeilumielessa paikalliset tyokaverinsa lausumaan nimen ja oikein oli kuulemma mennyt. :)



Tytolla on vain etu- ja sukunimi. Toista nimea emme halunneet antaa kolmannesta puhumattakaan, silla ensinnakin Albaniassa ei kayteta toisia nimia (isan nimi toisena nimena tarvittaessa) enka minakaan nahnyt sille mitaan tarvetta. Toista nimeani kun aina hammastellaan maailmalla.



Sukunimi on meilla kaikilla kolmella sama, miehen, joten suomalaiseksi ei tyttoa ainakaan nimen perusteella voi paatella. Vaestorekisterikeskuksen mukaan nimen on Suomessa saanut kautta aikojen vain kolme ihmista + nyt meidan tytto, kunhan ehditaan sinnekin rekisteroida.

Tarkennan viela, etta Albaniassa ei siis anneta toisia nimia ollenkaan.



Mieheni vitsailee usein toisesta nimestani, silla hanen mielestaan se on aivan kauhea. :0 Tyypillinen suomalainen nimi, harvemmin kylla etunimena.

Nimen antaminen onkin oikeasti tavattoman mielenkiintoista! Olen joskus herätellyt keskustelua toisten etunimien funktiosta ihan suomensuomalaisten keskuudessa. Se on aika hankalaa, koska suomalaisille ne toiset nimet ovat itsestään selvyys jota ei juuri ajatella. Ilmeisesti toista nimeä pidettiin eräänlaisena lahjana lapselle. Haluttiin valita kaunis nimi, joka sitoo etunimen ja sukunimen " runoksi" tai vaihtoehtoisesta suvun perintönimillä lapsi liitettiin sukuunsa. Monesti mielellään molemmat!



Norjassa tuo sukuun liittäminen tehdään välinimen (usein äidin tyttönimi) kautta. Sukunimiä ei vain voi valkkailla mielensä mukaan, eivätkä ne ole aina kauniita kuten etunimet. Joskin tavallisimmat sukunimet harvinaistuvat Norjassa hurjasti koska ne valitaan pois avioliitoissa ja lasten nimeämisissä. Nyt on tiettyä trendiä siitä, että 1 etunimi + 1 sukunimi olisi tyylikäs vaihtoehto.



Mummollani oli vain yksi etunimi, koska hänen äitinsä mielestä heillä ei ollut varaa pröystäillä nimillä. Ihmettelin tätä, mutta aikuisena törmäsin kaunokirjallisuudessa tilanteeseen, jossa pappi halusi lasta kastettaessa maksun joka sanasta joka kirkon kirjaan kirjattiin. Niinpä ylimääräistä nimeä ehdottanut sukulainen myös maksoi maksun.



Minun täytyy sanoa, että itsestäni on vain kivaa että nimeni on vähän outo, ja sitä saa selittää. Outous on kuitenkin varsin pientä. Esimerkiksi toinen nimeni on sellainen että norjalaiset varmasti luulevat, että vanhempani ovat vain lipsuneet molempien käytöstä.

Eli siis " tayssuomalaisessa" perheessa on minustakin vahan outoa jos nimi on kovin " ulkomaalainen" . Meilla kolmikielinen (ja kolmen maan kansalainen) perhe, joten olemme tosiaan paatyneet tuohon " kansainvalinen ja helposti lausuttava" - ei niinkaan ympariston paineen vuoksi vaan ihan omista perheen sisaisista syistamme - mutta ehdottomasti myos sellainen josta itse esteettisesti pidamme. Tyton nimi on ihan kaypa nimi seka Suomessa etta isan kotimaassa(maissa), seka asuinmaassamme (joka ei siis ole kenenkaan meista kotimaa); pojan nimi on kaypa nimi isan kotimaissa seka asuinmaassamme mutta ei aanny kovin helposti suomeksi. Itse en tosin edes pida suomalaisista pojannimista, ovat minusta jotenkin outoja ja monesti " tyttomaisia" kun paattyvat vokaaliin (kuten esim. Mika, joka on mm. Japanissa tytonnimi), eli en halunnut pojalle suomalaista nimea.

Meidan tyton nimeksi tuli Nina, joka toimii niin miehen kuin minun kotimaassa seka taalla missa asumme vakituisesti. Suomessa tietenkin valiin tungetaan ylimaarainen " i" ja miehen kotimaassa he kirjoittavat nimen Neena. Takalaiset eivat yritakaan kirjoittaa nimea vaarin :) Meidan molempien nimet ovat toivottomia takalaisille (mun nimi lausutaan useimmiten " seidzah" , yrita vaan arvata mika nimeni oikeasti on...).



Meille tarkeinta on, etta nimet toimivat taalla missa nyt asumme englanninkielisella alueella.

...niin tekee mieli antaa suomalainen nimi joka osataan lausua edes joten kuten oikein. Meidän tytöillä on nimet, jotka sopivat erinomaisesti sekä suomalaiseen että englanninkieliseen suuhun. Kirjoitusasu on suomalainen, joten sitä saa aina tarkentaa, mutta kun joku näkee nimet kirjoitettuna, ne lausutaan aina oikein. Sattumoisin osa valitsemistamme nimistä löytyy myös suvuistamme.



Olemme siis molemmat vanhemmat suomalaisia emmekä välttämättä tule aina asumaan ulkomailla. Pidämme suomalaista identiteettiä tärkeänä, vaikkemme pystykään määräämään mitä suomalaisuus lapsillemme tulee merkitsemään.