Muita ei niin täydellisiä äitejä?

Kuulosti niiiin tutulta.... mulla on kyllä jo 3 lasta, mutta tilanne tais olla sama jo ekan kohdalla. Ja kun on isompiakin lapsia, niin niille on kyllä tehtävä ruokaa, ja se se onkin todella vaikeeta/väsyttävää/tylsää, siis kahden lämpimän ruuan väsääminen joka päivä.

tuntuu NIIN tutulta! Meilläkin on vain yksi lapsi, joka täyttää huomenna 2 v 3 kk, ja silti tuntuu, että elämä on jonkinmoista selviytymistaistelua. Allekirjoitan tuon, että huonosti nukkuminen kärjistää ongelmia ja tunteita! Meillä herätään myös joka yö, valvotaankin joskus, ja toisinaan on hirmu vaikea selittää ihmisille, joilla on hyvin nukkuvat lapset/ ei lapsia, kuinka nukkumattomuus vaikuttaa koko ihmiseen!



Ja poikamme siis on kaikin puolin iloinen, tavallinen tapaus, ei mitään ongelmia oikeastaan - siitä olen tietysti kiitollinen. Mutta ei meilläkään ole verhoja vielä vaihdettu, sohvassa on pissaläikkiä ja sokerikorppu löytyi juuri television päältä.



Että ei meillä kaikilla muillakaan yhden lapsen äideillä aina kaikki niin tip ka top ole. Ja suodaan se ilo niille, jotka luonnostaan nauttivat tip top -olemisesta.



Kevätterveisin

Meku72

Täältäkin löytyy huonosti nukkuva 1v 3kk ja väsynyt äiti. Joka on kaiken lisäksi palaamassa pian töihin, enkä tajua miten sitten saamme ruokaa pöydälle ja huushollin kuntoon! Kun ei nytkään tunnu onnistuvan.



Päivät menevät tosiaan " selviytymiseen" ... Toisaalta menen myös helposti lapsen leikkeihin mukaan kotitöiden kustannuksella :)



Ihana tietää, että on muitakin ei-niin-täydellisiä äitejä!

Olin pojan kanssa vajaa kaksi vuotta kotona. Vauva ajasta poika sairasteli paljon ja sairaalassa olo aikoja kertyi yht 3kk.



Poika oli 1.5v kun päätin ettei näin voi jatkua. Makasin sohvalla, sain täytettyä juuri ja juuri lapsen perustarpeet. Imuroinut en ollut melkein kahteen vuoteen. Mies hoiti onneksi sen. Koiran lenkittäminen oli pakko pullaa, usein pääsi kerran päivässä lenkille, muuten sai tehdä tarpeensa pihalle ( asutaan omakotitalossa)

Olin erittäin väsynyt, ärtynyt, tylsistynyt. '

Piristystä toi kerran viikossa seurakunnan kerho jossa käytiin muita tapaamassa. Ei autoa käytössä ja julkisilla muita tapaamaan, kauppaan jne tuntui ylitse pääsemättömältä.

Tilanne meni omalla kohdallani siihen että lääkäri määräsi mielialalääkkeet joita käytin vuoden verran. Kävin myös jonkin aikaa psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla, se auttoi myös kovasti.



Poika oli 1v 10kk kun lähdin uuteen työpaikkaan. Nautin sydämestäni! Energiaa löytyi aivan uudella tavalla. Kodin hoitaminen, siivoaminen alkoi uudella tavalla kiinnostamaan, kun en päivittäin tuijottanut samoja seiniä.

Aluksi podin huonoa omaatuntoa kun en jaksanut leikkiä/ touhuta/ kehittää aktiviteettia lapselleni. Koin olevani täysi nolla kun nautin työn teosta ja lapseni vein hoitoon.

Mutta en enään. Nautin edelleenkin töissä olosta, nautin lapseni kanssa vapaa ajasta/ leikeistä ja jopa kotitöistä :) Kotityöt ei edelleenkään intohimoni, mutta en ole koskaan ollut äitini kaltainen supersiivoaja :)

Siis eihän se tarkoita että ei olisi täydellinen äiti lapsilleen jos ei ole täydellinen huushollaaja ;). Vaikka olisi miten huono selviytymään kotiaskareista, voi olla todella loistava äiti.



Itse lukeudun näihin, joiden päivät ovat myös olleet yhtä selviytymistä esikoisen syntymästä lähtien. Lapsenhoito on vain vienyt kaiken ajan ja sen kustannuksella ovat kyllä kärsineet niin kotityöt kuin oman itseni huomioiminen, mikä on kai ihan luonnollista. Itselleni pomppaavat myös silmään kertomukset suursiivouksista vaikkapa usean pienen lapsen kanssa tai vastaavat " en ehdi tekemään ruokaa ennen miehen tuloa aivan joka päivä" -jutut. Siis todella, milloin olisin saanut ruuan tehtyä ennen miehen tuloa? Varmaan kolme kertaa parin vuoden aikana :D. Nyt meillä on vauva ja parivuotias, ja täytyy sanoa että selviytymistä ja kaoottista tämä elämä on. Jotkut päivät sujuvat kätevämmin, useimmat eivät. Kotityöt tehdään illalla miehen tultua kotiin ja joskus vauvan nukkuessa ulkona aamupäivällä, mutta silloin esikoinen ei pääse ulos koska meidän päivässä eivät vain tunnit riitä.



Varmasti riippuu myös paljon siitä, millaisia lapset ovat luonteeltaan, miten kodinhoito onnistuu äidiltä. Jos vauva on mallia " ei viihdy missään" tai " ei nuku koskaan" tms. niin siinähän sitten valmistat päivällistä hellan ääressä kun et pääse edes vessaan rauhassa ilman jatkuvaa painetta lasten suunnalta. Tietysti riippuu myös äidistä kuinka paljon antaa esim. lapsen protestoida sitterissä ennenkuin ottaa hänet syliin eli tavallaan millaiseen tärkeysjärjestykseen asiat asettaa.



Jos lapset olisivat robotteja (ja minä itse) niin kyllä meilläkin äiti olisi loistava äiti ja sen lisäksi loistava kodinhoitaja :) Nyt vaan ei ole kumpaakaan, kun pitää vielä jakaa huomio ja aika noiden kahden lapsenkin kesken.

kuulostaa tutulta.. mutta meillä ratkaisu oli päiväkoti jota on 10pv/kk. päiväkoti päivinä vien lapsen päiväkotiin 8.00, sitten kotiin nukkumaan.. sitten iltapäivästä jaksaa siivoilla ja tehdä ruokaa, joskus käyn kavereiden luona tai shoppaamassa.. neljän jälkeen lapsi pois hoidosta ja ilta menee kivasti kun lapsi on hiukan väsyneempi kun päiväkodissa on niin paljon ohjelmaa ja energiaa kuluu.. näin ei itsekkään ole väsynyt ja tunne huonoa omaatuntoa siitä jos ei jaksa lapsen kanssa vaikka askarrella, se hoituu päiväkodissa!

Sitä voi olla vaikka kuinka hyvä äiti lapsellensa, vaikkei vaihda aina niitä verhoja ja siivoa jatkuvasti. Eli niistä ei kannata tuntea mitään suorituspaineita:)



Itse pystyisin hyvin lasten kanssa tekemään noita siivouksia ja ruoanlaittoja, mutta en itse aina viitsisi/jaksaisi, joskus sitten tsemppaan ja teen enemmän. Mielummin lähden lasten kanssa ulos tai kerhoon tai nähdään lasten kavereita. Aika usein ekanana ruoka-aikana syödään edellisen päivän jämiä tai eineksiä. Toinen ruoka sitten tehdään, mutta välillä sen tekee mieskin. Siivotaan aina rysäyksellä ja sitten kämppä onkin kaaoksessa. Verhoja ei vaihdella vuodenaikojen mukaan ja pyykit kasaantuvat. Lasten kanssa askartelu on sitä että lapset tekevät, onneksi tuo askartelupuoli hoituu hyvin myös kerhoissa (ja pienimmän kanssa perhekerhossa). -En siis ole kovin reipas noissa kotitöissä, pienestä pakosta sitten teen niitä. Lasten kanssa kotona on kivaa, mutta kotihommat ei oikein aina iske...



Väsyneenä on tosiaan vaikeuksia jaksaa ja varmasti se helpottaa kun lapsi kasvaa. Sen ajan kannattaa vain laittaa rima noissa kotitöissä laittaa hieman matalammalle.

Juuri viime viikolla ajattelin, että on kyllä mennyt ihan pieleen kaikki, en ole onnistunut äitinä enkä työssä. Parisuhde sentään näyttää vähän valoisalta :) Minun vikani on se, että olen täydellisesti hukannut kärsivällisyyteni, raivostun lapsille mitä pienemmistä syistä. Se ei ole ollenkaan luonteeni mukaista, olen oikeastaan harvinaisenkin rauhallinen ja tasapainoinen silloin kun olen oma itseni. Jotenkin en ollenkaan saa tätä elämää hallintaani. Töissä riitelen pomoni kanssa, vapaapäivät valuvat ympyrää pyöriessä, lapset kiukuttelevat, en saa opetettua heille mitään hyödyllistä, mikään " kiva" mitä suunnittelen ei onnistu vaan päättyy riitaan, oli kyse sitten kirjastoreissusta tai puuhalehden tekemisestä, ruoka on valmista silloin kun kaikki ovat jo hirveässä nälässä täyttäneet mahansa leivällä ja pullalla. Jotenkin menee pieleen oikein pohjamutia myöten, tietäisi vaan että miten. Ja tätä samaa oravanpyörää 24/7.

Mun oli pakko vastata kun luin ton eppuliinin viestin. Mulla oli niin sama tilanne. Mä luulen, että se syy oli juurikin se, että olin kertakaikkiaan niin tylsistynyt. Siis päivät meni himassa ollen -vaikka olis upeat paikat ulkoilla ja vaunutella koirien kanssa niin ei, koirat pääsi justiinsa se vartin lenkin, lapsi sai purkkiruokaa ja muuten vaan istuin sohvalla ja lapsi oli lattialla. Okei -ei tietty koko aikaa, jos joku nyt pelästyy, mutta kärjistäen tätä se oli.



Päivät, jolloin sain raahattua itseni ovesta ulos ja kaupungille tapaamaan muita ihmisiä, meni kuin siivillä, mutta miksi ihmeessä sen sai aikaiseksi vain kerran viikossa?



Mulla kans töihin paluu " pelasti kaiken" . Siis on ihanaa lähteä aamulla duuniin ja illallakin vielä on virtaa vaikka muille jakaa. Viikonloppuisin jaksaa lapsen kanssa ihan erilailla ja siitä yhdessäolosta nauttii. Tänääkin olin klo 11 mennessä käynyt pojan kanssa kävelyttämässä molemmat koirat erikseen sekä käytiin myös kirppiksellä kevätvaatteita etsimässä. Aiemmin olisin tähän mennessä saanut ehkä rintsikat päälle ja itseni ulos pyjamasta!



Eli vastauksena AP:lle (jos tästä sekavasta sepostuksesta nyt vastausta saa) että ehkä sä tarviit itsellesi virikettä ja virtaa? Säännöllisiä harrastuksia/kerhoja tms. jotain, mikä pakottaa sut ihmisten ilmoille... sen pitää tietty olla mukavaa, että ei tunnu pakkopullalta.



Ja tietty on sekin, että kotiäitiys ei kaikille vaan sovi. Mulle ei sopinut ja ihmettelenkin, miten ihmiset jaksaa olla kotona lapsen/lasten kanssa esim. neljä vuotta putkeen. Kotiäidellä täytyy olla joku erityinen äiti-geeni, että jaksavat sitä arkirumbaa pyörittää -hatunnosto teille!

Omalta kohdaltani tunnistan juuri tuon, että kun raahautuu kaupungille tai muualle ihmisten ilmoille niin päivä menee kuin siivillä ja saa aikaiseksi kaikenlaista. Mutta kun on kotona, niin ei tunnu saavan mitään tehtyä. Kun olen ollut muutaman päivän työharjoittelussa, niin kotona olo onkin sen jälkeen ollut tosi kivaa.



Tiedän itsestäni, että muutenkin kaipaan paljon virikkeitä - esim. kun olin töissä tutkijana niin olin nuutua täysin, koska työ oli niin yksinäistä ja " itse-lähtöistä" . Joten miksi olisi eri asia kotiäitinä? Jos ja kun olen kotona seuraavan lapsen kanssa, niin yritän pitää tämän mielessä ja lähteä lähes joka päivä johonkin perhekerhoon, ostoksille tms.



Toisaalta lapsestakin varmaan paljon kiinni. Meillä on niin vilkas tapaus, että sohvalla en ehdi istua lainkaan, vaikka tekisi mieli :P

... JOS joku OLISI täydellinen äiti (mitä ei ole) , hän olisi lapselle pahin mahdollinen äiti.

Elämään kuuluu virheet, epätäydellisyys, vajavaisuus.

Lapsi, jonka äiti tekisi kaiken " oikein" olisi todella kaameassa puristuksessa opetellessaan elämän pelisääntöjä.



Muuan läheiseni on ns täydelline, ja voidaan jopa sanoa että pilannut lapsensa (nyt jo lähes aikuisia) - lapset eivät osaa juurikaan tehdä asioita oma-aloitteisesti, kun äiti on aina tiennyt ja osannut paremmin. Lapset eivät ole saanett tehdä virheitä, joista oppii ja saa elämyksiä, kun äiti on aina varmistanut ja " siloittanut" kaiken. Näille jo nyt isoille lapsille ei ole edes juuri kehittynyt sosiaalisia taitoja kun äiti on ollut aina juhlissa ym itse äänessä ja " päällepäsmärinä" , muistan kun esim kysyin kerran " olikos sulla tänään koulussa uintia" (olin muistanut niin), ja lapsi vastasi " oli" niin heti äiti korjaamaan " ei kun eihän sitä ollut kun vasta huomenna on" - tällä en tarkoita etteikö vanhemmat saa korjata väärinkäsityksiä, vaan se että jos virheitä ei ikäänkuin saa olla, vaan kaiken pitää olla oikein ja jetsulleen, kyllä siitä lapselle kuin lapselle tulee paineita. Ei kohta uskallakaan tehdä mitään virheiden pelossa.



Tällä kaikella ei tietenkään mitenkään tule perustella sitä että äitiydellä ei ole mitään väliä miten sen elää, että ihan sama miten riman alta vetää. Vaan, että äitiyden peruspointti on pitää lapsesta ikätason mukaisesti huolta, elää ja jakaa asioita hänen kanssaan, olla läsnä, lohduttaa, tukea, kannustaa, kieltää, varoittaa - tarpeen mukaan. Verhot ja silmäpaot sukissa tai sormenjäljet jääkaapin ovessa ei liity äitiyteen millään lailla, vain äidin omaan, kenties jotain oikeaa, puuttuvaa tunnetta kompensoivaan vääränlaiseen elämän hallinnan harhaan.

Meillä on 1v 2 kk lapsi ja samanlaiselta kuulostaa meidänkin arki. En useinkaan jaksa siivota ja ruoka on aina jotain helposti tehtävää tai valmisruokaa. Verhojen vaihdosta ei puhettakaan.



Totta puhuen en edes pidä siivoamisesta ja ruoanlaitosta...



Mulla itselläni on taustalla masennusta, joka varmasti vaikuttaa jaksamiseen, mutta iso vaikutus on todellakin noilla katkonaisilla yöunilla! Meillä vihdoin on alettu nukkumaan vähän paremmin, vielä saatetaan herätä muutama kerta yössä, joskus vain kääntämään kylkeä, joskus huutamaan.



Mua vaan ahdistaa tämän jaksamattomuuteni vaikutus parisuhteeseen. Olen usein niin väsynyt, ettei seksi kiinnosta. Ja miestä haittaa todella paljon se, etten siivoa. Hänen mielestä minä olen se joka siivoaa enimmät sotkut, koska olen kotona. Ja ymmärrän kyllä, ettei hän halua siivota minun sotkujani. Mut minkäs teet, kun ei jaksa?



Kaiken lisäksi ongelmana on, ettei miestä kauheasti kiinnosta/ei jaksa olla lapsen kanssa. Kyllä mä voisin siivota/kokata/ihan mitä vaan, jos hän olisi sillä välin lapsen kanssa, mutta kun hän on väsynyt töiden takia, viikonloppunakin. =(



Ja mun on vaan pakko jaksaa olla aina sen lapsen kanssa. Silloin kyllä saa siivoukset jäädäkin mun mielestä vähemmälle jos joutuu lähes aina olemaan lapsen kanssa. Varsinkin se on outoa, ettei mies ymmärrä kuinka yöheräilyt väsyttävät minua.



Miten teidän puolisonne suhtautuvat jos ette siivoa/pyykkää/kokkaa jne?

Anteeksi nyt jo valmiiksi, tiedän loukkaavani tällä jotakuta vaikka se ei ole tarkoitukseni. Minun on vaikea ymmärtää, että kehuskellaan omalla laiskuudella ja arvostellaan kautta rantain niitä, jotka jaksavat touhuta ja ajattelevat työnteon kuuluvan elämään. Laiskuus on kaiken pahan alku ja juuri, sanoo sananlasku. Kyllä sen on saanut todeta omassa ja asiakkaidenkin elämässä, että liiallinen lorvailu kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Ja nimenomaan siitä kärsii itse ja oma perhe. Jos elämässä ei riitä mielekästä tekemistä, oma elämä alka tuntua tylsältä ja arvottomalta. Tätä seuraa mielialahäiriöt ja aloitekyvyttömyys.



Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että osa ottaa lunkimmin. Jos on väsynyt esim. huonojen öitten takia, ei tarvitse rehkiä yli voimiensa. Mutta kyllä minusta on jo saamattomuutta, jos ei imuroi kahteen vuoteen, jos ei käytä lapsia ulkona lähes päivittäin, jos ei laita ruokaa perheelle jne. Mihin te käytätte päivittäin aikanne, jos sitä ei riitä perusjuttuihin? Omalle mukavuudenhalulle löytää kyllä puolusteluja, mutta pitemmän päälle se ei kanna. Vaikka huolehtisikin kohtalaisesti omasta kodistaan ja etenkin lapsistaan, aikaa jää siltikin riittävästi sohvalla istuskeluun. Kyllä sieltä sohvalta pitäisi päästä välillä ylöskin.

Ei yhden lapsen kanssa elämä voi olla niin hankalaa, ettei ruokaa ehdi laittaa.



Toinen asia mitä en ymmärrä on se, että nämä " laiskat" ja " epätäydelliset" äidit antavat vihjaillen ymmärtää, että ovat äiteinä parempia kuin sellaiset äidit, jotka jaksavat myös huushollata. Ihaan kun tehokkaat äidit eivät joutaisi lapsiaan huoltamaan ja sylittämään. Olen sosiaalialalla perhetyön avopuolella töissä, ja täytyy todeta, että sellaiset äidit joilla on elämän- ja ajanhallinta hyvällä mallilla, osaavat antaa myös lapsilleen paremmat eväät tulevaisuuteen ja vastuullisuuteen. Äidin ja isän esimerkki vaikuttaa kaikkein eniten lapsen kasvuun. Jos malli kotona on se, että sohvalla lorvitaan eikä mitään oikein jakseta tehdä, mistä lapsi oppisi työntekoon ja vastuun ottamiseen? Mistä hän oppisi tasapainoiseen elämään, jos arjesta puuttuvat turvalliset rutiinit? Lasta huoltavan aikuisen vastuulla on tehdä oikeat valinnat lapsen ravinnon, ulkoilun ja virikkeitten sekä ympäristön kohtuullisen siisteyden ja puhtauden suhteen. Kyllä ihmisen tehtävä on huolehtia niistä hommista, joita kulloisessakin elämäntilanteessa on. Me työssäkäyvät hoidamme työmme ja ikävätkin ongelmat töissä, vaikka mukavampi olisi istua kahvipöydässä ja kuluttaa aikaa työkavereiden kanssa keskustellen sen sijaan, että lähtisi kentälle ongelmaperheisiin. Kotona oleva hoitaa lapset ja myös kodin niin paljon, kuin voimat riittää. Mutta yhden lapsen kanssa on turha valittaa, ettei aikaa riittäisi muuhun. Ei työssäkäyvän osapuolen ilta tarjoa palautumista ja lepoa riittävästi, jos kaikki kotityöt kaatuvat hänen niskaansa pitkän työpäivän jälkeen. Milloin työssäkäyvä saa olla rauhassa lastensa kanssa, jos ilta sujuu kotitöitten parissa?



Kyllä on aihetta katsoa jo peiliin ja miettiä, millainen ihminen sieltä katsoo jos mitään ei saa aikaan päivisin. Jos päästää laiskuutensa ja mukavuudenhalunsa päivästä toiseen valloilleen, sillä hankkii vain ongelmia itselleen ja mielenterveydelleen. Kyllä kotonakin saa laiskotella ja viettää löysiä päiviä vaikka yöpuku päällä hampurilaisia syöden, mutta jos täydellinen rytmittömyys ja aikaansaamattomuus on jokapäiväistä, on aika ottaa itseään niskasta kiinni sen sijaan, että kehuskelee sillä että on päästänyt elämänhallinaan käsistään.

Tuli tuosta Oodin viestistä mieleen ettei mitään kotiäitigeenejä ole. Ei ole erikseen mitään kotiäitilajia (vaikka tietenkin jotkut tykkäävät enemmän olla kotona ja laittaa kotia, toiset viihtyvät lasten kanssa ja kaipaavat vähemmän aikuisten kontakteja, mutta harva tykkää kuitenkaan ihan kotiin pelkästään linnottautua).



Kyllä se kotiäitiyskin on tavallaan työtä johon opetellaan siinä kuin muihinkin töihin, toisille se tosin voi olla helpompaa opetella kuin toisille. Eli jos sanotaan ettei itsestä ole kotiäidiksi kun kaipaa muutakin, niin minusta tuntuu että mennään siitä mistä aita on matalin, eikä edes yritetä.



Myönnän etten tunne itseäni " kotiäitityypiksi" (siis olen aivan liian sosiaalinen kotiin ja kaipaan muutakin tekemistä kuin kotitöitä/lasten hoitoa), mutta kyllä sitä olen pystynyt kotonakin olemaan. Kotona ollessa opetellaan miten elämä järjestetään lapsen kanssa ja vielä niin että itse pysyy järjissään. Muutos työelämästä voi olla todella kova varsinkin ensimmäisen lapsen kanssa. Silloin juuri sosiaalinen verkosto voisi olla tarpeen, sen luominen kuitenkin vie aikaa (eli siis liikenteeseen muita äitejä tapaamaan ja mahdollisesti sukulaisia yms.). Lisäksi päivittäinen etukäteisohjelma/tekeminen auttaa (siis tyyliin puistopäivä, kerhopäivä, kirjastopäivä, kauppapäivä, kyläpäivä, siivous/leivontapäivä jne.). Kun saa jotain mitä itse odottaa: Sosiaalisia kontakteja ja tekemistä, ei ihan hautaudu sohvan pohjalle.



Väsyneenä/huonosti nukkuneena pitäisi tosin saada myös levätä: Yhden lapsen kanssa tämä voisi onnistua päiväuniaikaan nukkumalla, vai? Varmasti väsyneet äidit jaksavat huonommin, joten jaksamisessa auttaisi riittävän/kohtuullisen levon järjestäminen.



Sitten kai niiden kotihommien kanssa riittää että lapsi saa ravitsevaa ruokaa (ei niin väliä vaikka antaisi eineksiäkin) ja kämppä ei ole ihan kaatopaikka. Siitä on sitten hyvä ponnistaa pikkuhiljaa ylöspäin.

Samat yksinkertaset kuviot kun toistuu (ja erityisesti jos on tottunut aktiiviseen elämään) niin sitä jotenkin sulkeutuu sinne omaan pieneen maailmaan joka tämän seurauskena pienenee entisestään ja lopulta ei jaksa tehdä yhtään mitään - ei vaan saa aikaan.



Minä olin vähän tuollainen esikoisen kanssa, en saanut mitään aikaan ja jotenkin ärsytti aikaansaavat pirteät äidit (tai olin siis kai vaan kateellinen).



Nyt kun meillä on kolme lasta ja itse olen osa-aikatyössä niin yhtäkkiä saan aikaan vaikka mitä, ehdin siivota, tehdä safkat, askarrella lasten kanssa, vaihtaa joskus jopa verhoja jne. Luulen että _minun_ kohdallani kyse on siitä, että tarvitsen paljon tekemistä jotta osaan olla tehokas.

minua et loukkaa mutta osoitat kyllä pientä tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä kirjoituksellasi. Vaikka toisaalta kyllähän tähänkin aiheeseen näytti tulevan viestejä myös sellaisilta jotka tosiaan eivät vain saa itsestään irti sitä että alkaisivat siivota tms. käsittääkseni alkuperäinen puhui juuri siitä miten _hankalaa_ kaiken hanskaaminen tuntuu (meille joillekin) olevan. Ainakin meillä kotitöiden tekemättömyys johtuu nimenomaan ajan puutteesta. Siitä että meillä lähes kaikki aika päivisin on mennyt sitten esikoisen syntymän a) lapsen syöttämisessä tai syömisen esivalmisteluissa, b) tyytymättömän vauvan kanniskelussa b) lapsen nukuttamisessa d) vaipanvaihdoissa e) hankalissa ja pitkällisissä pukemissessioissa ja f) lasten touhujen vahtimisessa. Eli tukka putkella mennään koko ajan, ja tuolloin ei jää ainakaan itseltäni aikaa juuri muuhun kuin lasten hyysäämiseen ja aivan välttämättömiin asioihin ja aina ei niihinkään. Eipä paljoa näe minua lekottelemassa.



Mutta voin toivottaa sinut meille tervetulleeksi ihan koska vain näyttämään miten näppärästi kodin saa pysymään hienona ja illallisen odottamaan päivittäin miestä töistä tullessa ja tähän päälle kaksi tyytyväistä ja hyvinvoivaa, paljon ulkoilmaa saanutta pientä lasta :)

hieno kirjoitus. Hyvin osaat laajentaa ammatillista osaamistasi/tietämystäsi ns. tavalliseen perhearkeen (vs. perhetyön asiakasperheet). Kerta kaikkiaan hyvin kirjoitettu. Olen kanssasi myös aivan samoilla linjoilla.

aivan varmasti on olemassa kotiäitigeenejä jotka tulevat pinnalle, taikka sitten eivät, lapsen syntymän jälkeen. muista asioista riippuu että tulevatko ne pintaan vai eivät. Vähän sama kuin silmien väri taikka allergiat, lottoa että kenelle se puhkeaa ja kenelle ei, vaikka kantaisi geeniä ja siihen täydet edellytykset olisi :-) tieteestä pitävänä tämä selitys vetoaa kovinkin minuun.



jokainen osaa laulaa, jos vain opettelee.

jokainen osaa matematiikkaa jos vain opettelee.

jokainen oppii uimaan, lentämään helikopteria taikka kävelemään nuoralla jos vain opettelee.



Mutta ei ehkä ole järkeä kaikkien opetella samoja asioita hirveällä hinnalla, etenkin jos naapurilla on siihen lahjakkuutta ja taipumusta, ja tehdä asioita samanlailla, muuten maailma olisi tylsä tylsä paikka.



Eipä olisi maailmassa montaa siivoajaa taikka pesulaa, jos täyd äidit ry olisi voimissaan ... ei tarvitsisi lastentarhan opejen askarrella pääsiäistipuja munakennoista taikka tonttuja kävyistä kun lapset olisivat sitä tehneet kotonaan päivät pääksytysten, imuroinin, pölyjen pyyhkimisen ja kirjojen aakkosjärjestykseen laittamisen lomassa. Kahvilat jotka houkuttavat äitejä kärryineen olisivat hiljaiset ja autiot, jos kaikki äidit uskoisivat 2 x 2 tuntia raikkaassa ilmassa kaurapuuron voimalla per päivä tapahtuvaan ulkoiluun.



Pampers menisi konkurssiin! ja Piltti!



Kyä meitä laiskoja äitejä ja huonoja huushollaajia tarvitaan tässä maailmassa, mutta koittakaa jotenkin sumplia nämä jutut per talous, että olette samassa sivulla miehen kanssa, odotuksien olisi kumminkin hyvä kohdata edes pariskunnan sisällä ja miettiä että miten sen pikkulapsiaika mennään. toi vuosi-kaksi on hankalaa aikaa, etenkin jos on hankala lapsi. juuri tuossa yhdenvuoden kieppeillä meidän poika oli jonkin verran kipeä, ei mikään muu auttanut kuin maata sohvalla 45 asteessa tyynyihin tuettuna poika mahan päällä nukkuen, peittoon käärittynä, ei rauhoittunut muuten, ei hiljentynyt muuten, ja jos vaihdoin asentoa, heräsi itkien. sieltä käsin oli hirveän vaikea tehdä ruokaa valmiiksi miehelle joka tuli kotiin ja ihmetteli että mitä olen tehnyt koko iltapäivän. Noh, ollut pojan kanssa, kirjaimellisesti!



Ja sitä paitsi täyd äitien kodissa on kiva käydä hengittelemässä raikasta mäntysuovan tuoksua sateisena päivänä ja syödä edes kerran viikossa terveellinen luomuvälipala ;-)



Tää nyt meni pikkasen lonkalta ja hurtilla huumorilla, mutta kansankirjavuus kunniaan ja oman polun löytäminen ja sen seuraaminen!

Miksi puolustaakseen (sitäkö se on?) tiettyä elämän/äitiyden tyyliä, täytyy vetää suohon se toinen? Miksei voi vain sanoa, että ok, minä en jaksa aina laittaa ruokaa ja pitää kotia tip top, mutta olen silti hyvä äiti lapsilleni? Miksi täytyy samassa lauseessa mollata niitä äitejä jotka jaksavat nuo edellä mainitut tehdä ja enemmänkin?



Minä laitan kotiruokaa kaksi kertaa päivässä. Ulkoilen lastan kanssa kaksi kertaa päivässä. Hoidan kotityöt, pyykinpesut, silitykset ikkunanpesut, pihatyöt yms. Askarrellaan, lauletaan, piirrellään, muovaillaan, maalataan, opetellaan kirjaimia, numeroita, liikennesääntöjä, käydään ratsastamassa, uimassa, retkillä, museossa, pyöräilemässä, kävelyillä yms. Käyn joka ilta lasten nukahdettua juoksulenkillä ja kerran viikossa jumpassa. Kerran kuussa käymme miehen kanssa kahdestaan syömässä.

Pääsääntöisesti nautin kotiäityidestä, välillä ottaa niin perkeleesti päähän ja silloin mennään sisulla.



No niin, olenko nyt " täydellinen" äiti? Ja mikä noista asioista tekee minusta ja toiminnastani haitallisen lapsille?

En jaksanut lukea koko ketjua läpi, mutta kirjoitan silti :)

alkupään viesteissä oli puhetta kodin puhtaudesta ja siivouksesta... sukulaistätini sanoi mukavasti ja ainakin minua lohduttaen että " voi niitä lapsi raukkoja joilla on siisti koti" Tarkoittaen varmaan juuri sitä että äiti käyttää kaiken aikansa ja energiansa kodin siistinä pitämiseen ja vahtimiseen ettei esim. ikkunaan tule sormen jälkiä. Tämä kaikki aikahan on pois lapsen ja äidin yhteisistä hetkistä (jos ei touhuta siis kun lapsi nukkuu) No eihän sen lapsenkaan toki kiva ole ihan sikolätissä elää, en sitä tarkoita, mutta kohtuus kaikessa tietenkin :) Mutta minä ainakin muistan nuo tädin sanat kun muka pitäisi siivota ja lapset eivät oikein ole samaa mieltä. Siinä tapauksessa annan pölyrätin olla ja menen mukaan leikkimään.



Iloisia ja energisiä kevätpäiviä kaikille!