Lue keskustelun säännöt.
Onko KAJ yhden hitin ihme?
Kommentit (23294)
Upea miesluola Axelilla!
Ei näkynyt Vörjeansin levyjä. 🤔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut päivitykseen kommentoineet kertoo kyllä bonganneensa jostain kohtaa Vörjeans-levyjä... mutta toisaalta: miksi Axelilla niitä olisi miesluolassaan? Hänhän ei tunnetusti ole mikään Vörjeans-diggari. Vai sittenkin salainen pahe?
Vierailija kirjoitti:
Mä olen niin myyty Man caven edessä. Se paranee joka kuuntelulla.
Erityisesti olen nyt ihastunut siihen, miten omilla tavoillaan laulavat osuutensa. Suosikkini on Axel. Käheä-ääninen macho, joka kuitenkin suorastaan herkistyy tuskassaan kertoessaan häntä uhanneesta kaljahanansa menettämisestä. Tekisi joka kerta mieli mennä siinä kohtaa halaamaan, kun ääni meinaa väristä. Mutta ei kuitenkaan aivan väriset lopulta, koska onhan hän MIES! Ja sai man cavensa.
Kevin on mainio tyyppiesimerkki reippaasta urheilijasta, joka ei horju eikä väriset vaan ratkaisee ongelman ja kantaa suksensa autotalliin.
Jakob on jälkeen oma itsensä. Häntä ei harmita hetkeäkään vaan on vain onnellinen siitä mitä saa eli saa oman puuvajan pihan perältä ja onnellisena hakkaa halkoja rakkaalleen.
Mä allekirjoitan kaiken. Man cave upposi mulla hämmästyttävän syvälle. Axel on se jämeräleukainen strong and silent -tyyppi, joka kestää pahimmatkin iskut melkein värähtämättä. Kevin on nöyrä ja sisukas sini-valkoinen suomalainen, kimaltavien hankien sankari. Ja Jakob ikuisesti onnellinen ja tyytyväinen count your blessings -aurinkopoika.
Minä olen kanssa huomannut, että Man Cave paranee kuuntelulla musiikillisesti. Olen varmaan kuunnellut sitä 20-30 kertaa. Tällä hetkellä minua häiritsevät enemmän sanat ja se, että vaikka aihe on sama, niin tunne on sama kuin Botnia Paradisen englanninkielisessä kappaleessa, että säkeistöt ovat eri henkilöiden kirjoittamia ja jatkumoa ei ole. Vaikka kuinka ottaisi huumorin kannalta, niin jokin muutenkin häiritsee. Ajatus, että tulee toimeen ilman rakkautta, kuten asian ymmärsin, muttei ilman leluvarastoa, tuntuu jotenkin vinksahtaneelta ja huumorin tuolla puolen olevalta. Ja vaikka sitä ajattelisi kannanottona oman ajan tärkeyden puolesta, niin silti. En osaa ajatella sitä niin, että tässä on nyt Journey tai Foreigner laulamassa miesluolastaan ja sen tärkeydestä ja on jotenkin huvittavaa, että se tekee niin, kun muuten on aika pateettinen.
Toisekseen tajusin, etten oikein tiedä, mitä stadionrock on. Tarkistin asian ja totesin, että se on juuri sitä 70-luvun musiikkia, jota inhoan. Bon Jovilla sentään on jotain kappaleita, mistä pidän, ja se soittaa stadionluokassa, mutta niinhän nykyään tekee moni muukin. Se ei kuitenkaan ole varsinaista stadionrockia.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kanssa huomannut, että Man Cave paranee kuuntelulla musiikillisesti. Olen varmaan kuunnellut sitä 20-30 kertaa. Tällä hetkellä minua häiritsevät enemmän sanat ja se, että vaikka aihe on sama, niin tunne on sama kuin Botnia Paradisen englanninkielisessä kappaleessa, että säkeistöt ovat eri henkilöiden kirjoittamia ja jatkumoa ei ole. Vaikka kuinka ottaisi huumorin kannalta, niin jokin muutenkin häiritsee. Ajatus, että tulee toimeen ilman rakkautta, kuten asian ymmärsin, muttei ilman leluvarastoa, tuntuu jotenkin vinksahtaneelta ja huumorin tuolla puolen olevalta. Ja vaikka sitä ajattelisi kannanottona oman ajan tärkeyden puolesta, niin silti. En osaa ajatella sitä niin, että tässä on nyt Journey tai Foreigner laulamassa miesluolastaan ja sen tärkeydestä ja on jotenkin huvittavaa, että se tekee niin, kun muuten on aika pateettinen.
Toisekseen tajusin, etten oikein tiedä, mitä stadionrock on. Tarkistin asian ja totesin, että se on juuri sitä 70-luvun musiikkia, jota inhoan. Bon Jovilla sentään on jotain kappaleita, mistä pidän, ja se soittaa stadionluokassa, mutta niinhän nykyään tekee moni muukin. Se ei kuitenkaan ole varsinaista stadionrockia.
Mä taas pidän sanoituksessa juuri sellaisena se on. Olen joskus täällä verrannut KAJ'n tarinan kerrontaa Gösta Sundvistin vastaavaan. Hänellä oli tapana kertoa hyvinkin traagisia tarinoita lempeällä ja tavallaan kevyellä tavalla.
Man cave on mielestäni saman tyylilajin edustaja. Pohjimmiltaan voi olla aika surullinen ilmiö kuinka mies eristäytyy perheestään. Mutta KAJ ei kuitenkaan ole suomalaisen synkkä melankolinen ja niin synkkä kuin Gösta oli, jolloin ei ole niin alleviivattua, että tarinassa on myös vakava ja jopa synkkä puolensa. Ja koomikoina he tietenkin käsittelevät ilmiöitä niiden (tragi)koomisten ulottuvuuksien kautta.
Lisäksi KAJ'n tarinat ja henkilöt ovat usein hyvin moniulotteisia. Siksi uskon, ettei tässäkään väännetä kuulijalle rautalangasta ovatko laulun hahmot onnellisia, ihailtavia, reppanoita vai traagisia. Vai ehkä niitä kaikkia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen niin myyty Man caven edessä. Se paranee joka kuuntelulla.
Erityisesti olen nyt ihastunut siihen, miten omilla tavoillaan laulavat osuutensa. Suosikkini on Axel. Käheä-ääninen macho, joka kuitenkin suorastaan herkistyy tuskassaan kertoessaan häntä uhanneesta kaljahanansa menettämisestä. Tekisi joka kerta mieli mennä siinä kohtaa halaamaan, kun ääni meinaa väristä. Mutta ei kuitenkaan aivan väriset lopulta, koska onhan hän MIES! Ja sai man cavensa.
Kevin on mainio tyyppiesimerkki reippaasta urheilijasta, joka ei horju eikä väriset vaan ratkaisee ongelman ja kantaa suksensa autotalliin.
Jakob on jälkeen oma itsensä. Häntä ei harmita hetkeäkään vaan on vain onnellinen siitä mitä saa eli saa oman puuvajan pihan perältä ja onnellisena hakkaa halkoja rakkaalleen.
Mä allekirjoitan kaiken. Man cave upposi mulla hämmästyttävän syvälle. Axel on se jämeräleukainen strong and silent -tyyppi, joka kestää pahimmatkin iskut melkein värähtämättä. Kevin on nöyrä ja sisukas sini-valkoinen suomalainen, kimaltavien hankien sankari. Ja Jakob ikuisesti onnellinen ja tyytyväinen count your blessings -aurinkopoika.
Juuri noin Axelin osuuden koin minäkin, se joka kestää värähtämättä melkein mitä vain. Melkein. Vähän kuitenkin värähtää siinä kohtaa, kun vaimo kieltää kaljahanan keittiössä. Sitä ei kovinkaan mies kestä ilman noin vain. Onneksi kuitenkin ratkaisu löytyi lopulta kellarista.
Mua näiden fiktiivisten oman elämänsä sankareiden linjanvedot naurattavat kovasti. Äijä voi elää elämänsä talossa ilman rakkautta mutta ei huushollissa, josta puuttuu nahkapäällysteinen nojatuolinmöhkäle tai suksivoideteline. Myönnän, että ei tullut mieleenkään ryhtyä pohtimaan maailman onnettomia avioliittoja ja niiden sisäisiä valtataisteluja. Olen niin yksinkertainen ihminen, että nämä lausahdukset olivat mulle vain ja ainoastaan vitsejä. Kun se Kaj sattuu olemaan huumoriryhmä, joka tekee komiikkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kanssa huomannut, että Man Cave paranee kuuntelulla musiikillisesti. Olen varmaan kuunnellut sitä 20-30 kertaa. Tällä hetkellä minua häiritsevät enemmän sanat ja se, että vaikka aihe on sama, niin tunne on sama kuin Botnia Paradisen englanninkielisessä kappaleessa, että säkeistöt ovat eri henkilöiden kirjoittamia ja jatkumoa ei ole. Vaikka kuinka ottaisi huumorin kannalta, niin jokin muutenkin häiritsee. Ajatus, että tulee toimeen ilman rakkautta, kuten asian ymmärsin, muttei ilman leluvarastoa, tuntuu jotenkin vinksahtaneelta ja huumorin tuolla puolen olevalta. Ja vaikka sitä ajattelisi kannanottona oman ajan tärkeyden puolesta, niin silti. En osaa ajatella sitä niin, että tässä on nyt Journey tai Foreigner laulamassa miesluolastaan ja sen tärkeydestä ja on jotenkin huvittavaa, että se tekee niin, kun muuten on aika pateettinen.
Toisekseen tajusin, etten oikein tiedä, mitä stadionrock on. Tarkistin asian ja totesin, että se on juuri sitä 70-luvun musiikkia, jota inhoan. Bon Jovilla sentään on jotain kappaleita, mistä pidän, ja se soittaa stadionluokassa, mutta niinhän nykyään tekee moni muukin. Se ei kuitenkaan ole varsinaista stadionrockia.
Mä taas pidän sanoituksessa juuri sellaisena se on. Olen joskus täällä verrannut KAJ'n tarinan kerrontaa Gösta Sundvistin vastaavaan. Hänellä oli tapana kertoa hyvinkin traagisia tarinoita lempeällä ja tavallaan kevyellä tavalla.
Man cave on mielestäni saman tyylilajin edustaja. Pohjimmiltaan voi olla aika surullinen ilmiö kuinka mies eristäytyy perheestään. Mutta KAJ ei kuitenkaan ole suomalaisen synkkä melankolinen ja niin synkkä kuin Gösta oli, jolloin ei ole niin alleviivattua, että tarinassa on myös vakava ja jopa synkkä puolensa. Ja koomikoina he tietenkin käsittelevät ilmiöitä niiden (tragi)koomisten ulottuvuuksien kautta.
Lisäksi KAJ'n tarinat ja henkilöt ovat usein hyvin moniulotteisia. Siksi uskon, ettei tässäkään väännetä kuulijalle rautalangasta ovatko laulun hahmot onnellisia, ihailtavia, reppanoita vai traagisia. Vai ehkä niitä kaikkia?
Jäi vielä sanomatta, että KAJ (kuten Göstakin) kohtelee yleensä hahmojaan suurella hellyydellä ja rakkaudella. Siten surkeintakaan reppanaa ei kuvata vain surkeana reppanana vaan hänestä kaivetaan myös se hyvä ja hieno mitä siellä sisimmässä on ja sanat kuvaanat usein upeasti ihmisten omaa kokemusta.
Siksi emme saa osoittelevia biisejä ja siten biisin viesti voi olla aivan muuta kuin sanoituksessa lukee.
Tätä saattaa vielä hämmentää se, että monet fanit ovat ottaneet vain kuuntelun sijaan tehtäväkseen leikkiä mukana samaa todellisuutta kuin biisit. Siten keikoilla saadaan poikabändiparodian aikana poikabändifanityttöparodiaa yleisöstä. Hupparipäivään reagoidaan kuin olisi järkevätkin sanoitukset. Oopperan aikana ollaan jäykästi, vakavasti ja hiljaa kuin oikeasti oltaisiin oopperajuhlilla.
Joku voi siis tulkita, että sekä lavalla että yleisössä tarkoitetaan sitä mitä lauletaan ja esitetään tajuamatta, että kyseessä on lavalta yleisöön ulottuva yhteinen parodia. Jakobhan hiljattain sanoi, että joskus vähän nolottaa, kun ei ole ihan varma luuleeko yleisö heidän olevan tosissaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kanssa huomannut, että Man Cave paranee kuuntelulla musiikillisesti. Olen varmaan kuunnellut sitä 20-30 kertaa. Tällä hetkellä minua häiritsevät enemmän sanat ja se, että vaikka aihe on sama, niin tunne on sama kuin Botnia Paradisen englanninkielisessä kappaleessa, että säkeistöt ovat eri henkilöiden kirjoittamia ja jatkumoa ei ole. Vaikka kuinka ottaisi huumorin kannalta, niin jokin muutenkin häiritsee. Ajatus, että tulee toimeen ilman rakkautta, kuten asian ymmärsin, muttei ilman leluvarastoa, tuntuu jotenkin vinksahtaneelta ja huumorin tuolla puolen olevalta. Ja vaikka sitä ajattelisi kannanottona oman ajan tärkeyden puolesta, niin silti. En osaa ajatella sitä niin, että tässä on nyt Journey tai Foreigner laulamassa miesluolastaan ja sen tärkeydestä ja on jotenkin huvittavaa, että se tekee niin, kun muuten on aika pateettinen.
Toisekseen tajusin, etten oikein tiedä, mitä stadionrock on. Tarkistin asian ja totesin, että se on juuri sitä 70-luvun musiikkia, jota inhoan. Bon Jovilla sentään on jotain kappaleita, mistä pidän, ja se soittaa stadionluokassa, mutta niinhän nykyään tekee moni muukin. Se ei kuitenkaan ole varsinaista stadionrockia.
Mä taas pidän sanoituksessa juuri sellaisena se on. Olen joskus täällä verrannut KAJ'n tarinan kerrontaa Gösta Sundvistin vastaavaan. Hänellä oli tapana kertoa hyvinkin traagisia tarinoita lempeällä ja tavallaan kevyellä tavalla.
Man cave on mielestäni saman tyylilajin edustaja. Pohjimmiltaan voi olla aika surullinen ilmiö kuinka mies eristäytyy perheestään. Mutta KAJ ei kuitenkaan ole suomalaisen synkkä melankolinen ja niin synkkä kuin Gösta oli, jolloin ei ole niin alleviivattua, että tarinassa on myös vakava ja jopa synkkä puolensa. Ja koomikoina he tietenkin käsittelevät ilmiöitä niiden (tragi)koomisten ulottuvuuksien kautta.
Lisäksi KAJ'n tarinat ja henkilöt ovat usein hyvin moniulotteisia. Siksi uskon, ettei tässäkään väännetä kuulijalle rautalangasta ovatko laulun hahmot onnellisia, ihailtavia, reppanoita vai traagisia. Vai ehkä niitä kaikkia?
Jäi vielä sanomatta, että KAJ (kuten Göstakin) kohtelee yleensä hahmojaan suurella hellyydellä ja rakkaudella. Siten surkeintakaan reppanaa ei kuvata vain surkeana reppanana vaan hänestä kaivetaan myös se hyvä ja hieno mitä siellä sisimmässä on ja sanat kuvaanat usein upeasti ihmisten omaa kokemusta.
Siksi emme saa osoittelevia biisejä ja siten biisin viesti voi olla aivan muuta kuin sanoituksessa lukee.
Tätä saattaa vielä hämmentää se, että monet fanit ovat ottaneet vain kuuntelun sijaan tehtäväkseen leikkiä mukana samaa todellisuutta kuin biisit. Siten keikoilla saadaan poikabändiparodian aikana poikabändifanityttöparodiaa yleisöstä. Hupparipäivään reagoidaan kuin olisi järkevätkin sanoitukset. Oopperan aikana ollaan jäykästi, vakavasti ja hiljaa kuin oikeasti oltaisiin oopperajuhlilla.
Joku voi siis tulkita, että sekä lavalla että yleisössä tarkoitetaan sitä mitä lauletaan ja esitetään tajuamatta, että kyseessä on lavalta yleisöön ulottuva yhteinen parodia. Jakobhan hiljattain sanoi, että joskus vähän nolottaa, kun ei ole ihan varma luuleeko yleisö heidän olevan tosissaan.
Minä taas ajattelen, että hyvä komedia ja tragedia eivät ole niin kaukana toisistaan. En ole ihan varma, miten Man Cave sijoittuu tällä akselilla. Tulee mieleen esimerkiksi Robin Williams, joka oli aivan loistava koomikko, mutta surullinen ihminen, joka päätyi lopulta itsemurhaan. Hyvän koomikon pitää ymmärtää myös elämän traagisia puolia. Juuri niin kuin sanoit, KAJ'ta pidetään usein pelkkänä huumoriryhmänä, mutta asia ei ole minusta niin yksinkertainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpas Axelilla tosiaan hulppea miesluola. Mutta Axel ja Louise ovat ilmeisesti muuttamassa, mahtaakohan uudessa kodissa olla yhtä upea?
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kanssa huomannut, että Man Cave paranee kuuntelulla musiikillisesti. Olen varmaan kuunnellut sitä 20-30 kertaa. Tällä hetkellä minua häiritsevät enemmän sanat ja se, että vaikka aihe on sama, niin tunne on sama kuin Botnia Paradisen englanninkielisessä kappaleessa, että säkeistöt ovat eri henkilöiden kirjoittamia ja jatkumoa ei ole. Vaikka kuinka ottaisi huumorin kannalta, niin jokin muutenkin häiritsee. Ajatus, että tulee toimeen ilman rakkautta, kuten asian ymmärsin, muttei ilman leluvarastoa, tuntuu jotenkin vinksahtaneelta ja huumorin tuolla puolen olevalta. Ja vaikka sitä ajattelisi kannanottona oman ajan tärkeyden puolesta, niin silti. En osaa ajatella sitä niin, että tässä on nyt Journey tai Foreigner laulamassa miesluolastaan ja sen tärkeydestä ja on jotenkin huvittavaa, että se tekee niin, kun muuten on aika pateettinen.
Toisekseen tajusin, etten oikein tiedä, mitä stadionrock on. Tarkistin asian ja totesin, että se on juuri sitä 70-luvun musiikkia, jota inhoan. Bon Jovilla sentään on jotain kappaleita, mistä pidän, ja se soittaa stadionluokassa, mutta niinhän nykyään tekee moni muukin. Se ei kuitenkaan ole varsinaista stadionrockia.
Botnia Paradisen englanninkielisellä kappaleella tarkoitin siis kappaletta One True Love. Siinä olikin useampi englanniksi nimetty kappale.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka se nyt taas olikaan... oliko Kaj'n epiteetti humorgruppen vai tragedigruppen? Kertovatko pojat usein haluavansa saada ihmiset nauramaan vai itkemään...?
Vierailija kirjoitti:
Tässä poikien bäkkäri Kuopiossa.
JAAKOOB! 🤣😅😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuinka se nyt taas olikaan... oliko Kaj'n epiteetti humorgruppen vai tragedigruppen? Kertovatko pojat usein haluavansa saada ihmiset nauramaan vai itkemään...?
Puhuin hyvän huumorin luonteesta ja siitä, että hyvä huumori vaatii mielestäni ymmärrystä myös tragediasta, en epiteeteistä. Olen ollut ikäni huumorin suurkuluttaja, joten olen tutkinut aihetta.
Vierailija kirjoitti:
Tässä Savon sanomien Kalakukkovideo. Jakobilla tekee tiukkaa.
Mä ehdin vasta nyt katsoa tätä kalakukon maisteluvideota. Naurattaa kauheesti. Erityisesti tuo Jakobin niin painokkaasti sanottu tää konsistens on ihan hirveä. Melkein tekisi mieli itsekin maistaa, että voiko olla noin kauheaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä Savon sanomien Kalakukkovideo. Jakobilla tekee tiukkaa.
Mä ehdin vasta nyt katsoa tätä kalakukon maisteluvideota. Naurattaa kauheesti. Erityisesti tuo Jakobin niin painokkaasti sanottu tää konsistens on ihan hirveä. Melkein tekisi mieli itsekin maistaa, että voiko olla noin kauheaa.
Hän kohteliaasti paikkaa tylyä arviotaan Cribs-videossa, jossa hän lämmittää kalakukkonsa ja snoo hyväksi.
Kaj'n pojathan on aina ja kaikkialla maailman kohteliampia, joten sen konsistenssin on tosiaan pitänyt olla painajainen, niin että Jakob ei vaan ole pystynyt hillitsemään kieltään. Edes tilanteessa, jossa on pitänyt ilmaista itseään suomeksi. Mutta hyvä paikkaus, ja se lämmin minikukko on varmaan oikeastikin ollut parempi.
Vierailija kirjoitti:
Kaj'n pojathan on aina ja kaikkialla maailman kohteliampia, joten sen konsistenssin on tosiaan pitänyt olla painajainen, niin että Jakob ei vaan ole pystynyt hillitsemään kieltään. Edes tilanteessa, jossa on pitänyt ilmaista itseään suomeksi. Mutta hyvä paikkaus, ja se lämmin minikukko on varmaan oikeastikin ollut parempi.
Jakobin "Microphone Tourette" :)
"Minä olen kanssa huomannut, että Man Cave paranee kuuntelulla musiikillisesti. Olen varmaan kuunnellut sitä 20-30 kertaa. Tällä hetkellä minua häiritsevät enemmän sanat ja se, että vaikka aihe on sama, niin tunne on sama kuin Botnia Paradisen englanninkielisessä kappaleessa, että säkeistöt ovat eri henkilöiden kirjoittamia ja jatkumoa ei ole."
Mä olen nähnyt aika monta kommenttia, jossa on sanottu juuri tuota samaa, että biisi tavitsee useamman kuuntelukerran, ja se "kasvaa" kuuntelukertojen myötä. Mulle itselleni on käynyt juuri näin aika monenkin vanhemman KAJ-biisin kanssa, mutta ManCave kolahti jostain syystä heti Hemmaplanissa. Ja mun korviin tuo sanoitus on sujuva, istuu rytmiin, solahtaa biisiin eikä töki missään kohtaa. Itse asiassa se on erittäin hyvin rytmitetty. Ja KAJ-maiseen tapaan hyvin artikuloitu. Minä tykkään, kun laulun sanoista saa laulettaessa selvää. Tämähän ei suinkaan nykyään ole mikään itsestään selvyys ainakaan suomalaisissa nykybiiseissä. En enää muista mitä biisiä kuuntelin pätkän hiljattain - joku näitä uudempia nuoria naisartisteja - ja voi itku, kun sanoista ei tahtonut saada selvää millään. Suomea se oli (pätkittyä sellaista) mutta puolet ajasta en ymmärtänyt mitä sanottiin ja mistä laulettiin. Juu, olen boomeri, joten se saattaa selittää asian...
KAJ on toki tehnyt monitasoisempia ja nerokkaampiakin tekstejä, mutta minusta Man Caven sanat ovat kekseliäät nekin. He itsehän ovat sanoneet, että ovat parilla asteella helpottaneet tekstejään, jotta ne olisivat ymmärrettävämpiä tälle nykyiselle hyvin laajapohjaiselle yleisölle. Se lämmin huumori ja samaistuttavuus siellä kuitenkin edelleen ovat vahvasti läsnä. Jatkumon puute säkeistöjen välillä...? Mulle ei tullut tällaista fiilistä ollenkaan. Eikö tässä kuitenkin ole kolmen eri ihmisen tarina? Mutta, musiikkihan on aina henkilökohtainen kokemus, ja itse kukin kuulee siinä vähän eri asioita, mikä sinänsä on hyvin mielenkiintoista.
Katselin ensin ilman ääntä ja ajattelin että kylläpäs näyttää isolta vaikka on (teksityksen mukaan) vain 80 square feet. Mutta olikin 80 neliömetriä. 80 square feet on alle 8 m^2.